Författare: Tom Holmén

Miten Lontoon Westminster Abbeyhyn mennään muuten kuin lippujonon kautta? Yhytät ensin portilla pienessä kopissa istuvan vartijan. Kerrot hänelle, ketä olisit tulossa tapaamaan ja mikä aika on sovittuna. Vartija soittaa kyseiselle henkilölle ja kuvailee tälle, miltä näytät. ”Minun pituiseni, tummat hiukset, silmälasit, musta puku ja kravatti. Yksin ja ei kantamuksia.” Niin, ja vietin myös syntymäpäivääni.

Astun sisään kapeahkosta portista ja kävelen epämääräisen oloisena pidemmälle fasiliteettiin. Turisti-ihmisiä seisoskelee jonoissa. Eräässä kulmassa pohdin kovasti, pitäisikö minun kääntyä vasemmalle vaiko jatkaa vain suoraan. Päätän jatkaa suoraan, vaikka jotenkin jo tiedän, että se on todennäköisesti väärä ratkaisu. Tulkinta-analyysissa minulla vain on aina tarve ensin sulkea pois ne vaihtoehdot, jotka eivät johda mihinkään. Tietenkin vaihtoehdot on silti ensin tarkistettava. Siksipä kai nyt lähes tieten painelin virstan väärään.

Joopa joo. Teen u-käännöksen, kun mitään järkevää ei tule vastaan, ja palaan takaisin kulmaan, jossa olin kohdannut turistijonoja. Paikalla haahuilee pari brittiä, jotka eivät näytä lainkaan oppailta. Otan toiseen katsekontaktin. ”Sir, can I help You?”, hän kysyykin heti. ”Yes, I am supposed to meet Dr. Tom Wright but I seem to be out of my way.” ”Please follow me, Sir,” hän toteaa, ja molemmat lähtevät kanssani vasemmalle päin. Kävelemme aikamme yhteen suuntaan ja pian toiseen suuntaan kulkien katetussa isossa hallikäytävässä. ”So silly of me to get lost that easily”, valitan toiselle lakeijalle jotain sanoakseni. ”That’s alright, Sir. These corridors can be …” Oikeastaan en enää tarkemmin muista, miten hän vastasi. Jotain hyvin kohteliasta ja lohduttavaa kuitenkin, mikä oli mukavaa, koska minua jännitti vähän. Brittiläinen etiketti! Todella upeeta!

Kävelyä olikin aika pitkälti sekä pari kääntymystä sinne ja tänne, kunnes saavuimme jonkin puoliksi linnalta näyttävän rakennelman osan luo. Kaimani otti minut alaovella vastaan ja vaihtoi muutaman vitsin saattajieni kanssa, jotka palasivat. ”Haluatko kahvia”, ”ihan hienot näkymät täältä, eikö totta”, ”tämä tässä on vaimoni”, ”näyttäisitkö kartalta missä Turku on”, ”entä Karjala”. Kerroin, että Suomessa ortodoksinen kirkko on toinen kansankirkko. Puhuin kreikkalaiskatolisesta kirkosta (Greek catholic), koska olen englanninkielellä tottunut käyttämään ortodoksinen-sanaa tyystin toisessa merkityksessä. Kaimani oli kuitenkin tarkkana ja halusi heti täsmennystä, koska kreikkalaiskatoliset ovat oikeasti oma juttunsa. Vaihdoimme pari sanaa juuri ilmestyneestä kirjastani. Pohdimme bultmannilaisen muotokritiikin nykyroolia. Ovatko ”kyyneleet ja turhautuminen” lopultakin välttämätön paha? Kysymys ”kolmannen etsinnän” rajoista sai kaimani pohtimaan lähimenneisyyttä.

Keskustelimme aika pitkään. Paikka oli valtavan iso ja siinä oli paljon isoja ikkunoita. Suorakaiteen muotoisen huoneen toisessa päässä oli iso työpöytä. Mielenkiintoista. Siinä siis kaikki syntyy. (Tämä oli ja on valtavan tuottelias kaveri.) Sitten yhtäkkiä hän rupeaa puhumaan jostakin, josta en ihan täysin saa selvää. ”Hai kristsnm…” tai jotain siihen suuntaan. Sanoiko hän high criticism? Eksegetiikassa on perinteisesti tehty eräänlainen jako low criticism ja high criticism -lähestymistapojen välillä. Jeesus-tutkimus on ilman muuta high criticism, mutta niin on tietysti moni muukin asia. Annan yhden esimerkin muusta ”hai krititsnmn”:stä. Se liittyy myös bultmannilaiseen muotokritiikkiin ja sen ongelmiin.

Varhaisimmista teksteistä käy ilmi, että varhaiset kristityt törmäsivät moniin ongelmiin aivan varhaisimmasta alusta alkaen. Paavali perusteli seurakuntia ympäri levanttia ja kierteli myöhemmin ratkaisemassa niissä syntyneitä pulmatilanteita. Paavali myös ahkerasti kirjoitteli eri seurakuntiin. Samaa tekivät Pietari ja Johannes, hekin keskeisiä varhaisen kristillisyyden johtohahmoja, vaikka eivät siinä määrin (tehneet) kuin oppineempi uskonveljensä. Nuoria seurakuntia eri puolilla maailmaa askarruttivat monet asiat:

• Kenet pitäisi ympärileikata?
• Miten pakanoihin tulisi suhtautua?
• Kielilläpuhuminen, mitä?
• Miten käyttää hengellisiä lahjoja?
• Mikä päivä pitäisi pyhittää?
• Saako lihakaupasta ostettua lihaa syödä vapaasti?
• Milloin pitäisi paastota?
• Miten ehtoollista pitäisi viettää?
• Mitä seuraa siitä, jos ei-uskova aviopuoliso eroaa?

Nuori ja hajalleen sijoittunut kristittyjen yhteisö oli näiden ja muiden kysymysten kanssa usein todellisissa ongelmissa. Eivätkö he koskaan kysyneet WWJD, toisin sanoen: Mitä Jeesus tekisi?

Kyllä varmasti kysyivät. Mutta mitä siitä seurasi, onkin aivan toinen asia. Bultmannilaisen teorian mukaan olisi pitänyt käydä niin, että Jeesus-traditioita syntyi (lue: keksittiin) varhaiskristittyjen tarpeisiin. Tämä saattoi tapahtua esimerkiksi niin, että varhaiskristilliset profeetat toivat ikään kuin kuolemanrajan takaa Jeesuksen vastauksia seurakuntia askarruttaneisiin pulmiin. Näin olisi syntynyt huomattava osa Jeesus-traditiosta, eli käytännössä evankeliumien kertomukset Jeesuksesta.

Totuus on kuitenkin toisenlainen:

Kenet pitäisi ympärileikata? Evankeliumit eivät hiiskahdakaan ympärileikkauksesta. Miten pakanoihin tulisi suhtautua? Evankeliumeissa on useampiakin tekstejä, jotka liittyvät pakanoihin, mutta yksikään niistä ei vastaa juuri seurakuntia askarruttaneisiin kysymyksiin. Kielilläpuhuminen, mitä? Asia ei lainkaan ilmene evankeliumeissa. Miten käyttää hengellisiä lahjoja? Ainoat harvat hengellisiin lahjoihin liittyvät evankeliumitekstit eivät millään tavalla vastaa tähän kysymykseen. Mikä päivä pitäisi pyhittää? Jeesuksen toimintaa sapattina kuvaavat tekstit esittävät kristologisen pointin eivätkä lainkaan puutu käytännön kysymykseen. Saako lihakaupasta ostettua lihaa syödä vapaasti? Kysymys ei mitenkään nouse esille evankeliumeissa. Milloin pitäisi paastota? Paastoa käsittelevät tekstit evankeliumeissa eivät sanallakaan puutu tähän kysymykseen (ei edes νηστεύσουσιν ἐν ἐκείνῃ τῇ ἡμέρᾳ). Miten ehtoollista pitäisi viettää? Evankeliumien ehtoollistraditio ei vastaan yhteenkään ehtoollisenvietossa ongelmaksi muodostuneeseen kysymykseen. Mitä seuraa siitä, jos ei-uskova aviopuoliso eroaa? Evankeliumeissa Jeesuksen avioliittoon ja avioeroon liittyvät ohjeet kylläkin luovat sen tilanteen, josta kysymyksen ilmentämä ongelma kumpuaa. Ohjeista ei kuitenkaan löydy mitään ongelman ratkaisuksi kelpaavaa. Kuvaavaa on, että Paavali toteaa tämän, ja pyrkii sitten ratkaisemaan pulman korostaen, ettei kyseessä ole Jeesuksen lausuma vaan Paavalin oma ajatus.

Ainakaan siis näissä monissa hyvin keskeisissä pulmakysymyksissä varhaiskristityt eivät suinkaan keksineet ”taannehtivasti” Jeesuksen opetuksia ja sijoittaneet niitä evankeliumeihin. Miksi ihmeessä he eivät tehneet niin, kun olisivat siten päässeet paljon helpommalla? En minä tiedä. Eivät varmaan halunneet. Ehkä ”tarkoitus pyhittää keinot” on varhaiskristittyjä ajatellen liian kyyninen ratkaisumalli. Kyllä minustakin asioiden olisi hyvin voinut olettaa menneen niin, että kun tuli kiistoja, ne ratkaistiin sepittämällä tarpeen mukaan Jeesus-traditioita. Näin ei kuitenkaan ainakaan näiltä näkyviltä merkittäviltä osin tapahtunut.

Oivallus onkin, että kiistoja syntyi, kun niihin ei ollut olemassa selkeää Jeesus-traditiota ja koska sellaisia ei tavattu omasta takaa kyhäillä ratkaisuiksi. Jos siis pohdimme seuraavaa kahta kuvausta,

• asiaa koskevien Jeesus-traditioiden puute synnytti ongelmia
• ongelmat synnyttivät asiaa koskevia Jeesus-traditioita

voidaan ensimmäistä pitää toimivana ja jälkimmäistä toimimattomana.

Tässä siis esimerkki high criticismistä. Siis huom. juttu kokonaisuudessaan, ei niin että ylempi ranskalainen viiva olisi low ja alempi high.

Lopulta ymmärsin, ettei kaimani puhunutkaan high criticismistä vaan Heikki Räisäsestä, joka oli Suomen kansainvälisesti tunnetuin raamatuntutkija. Räisänen oli toiminut väitöskirjani opponenttina. Siitäkin vaihdoimme muutaman sanan Westminster Abbeyssä.

SNTS-järjestön kokouksesta Prahassa vuonna 1995 on mieleeni jäänyt monia asioita. I. Howard Marshallin tapaaminen ja hänen esitelmänsä; vaimoni ja minun yhteinen retki Prahan kukkuloille (ainakin mäkiä oli paljon) Ringa ja Karl-Gustav Sandelinin kanssa; jne.

Ehkä mieleenpainuvin oli kuitenkin Howard C. Keen plenum-esitelmä. Otsikosta muistan sen verran, että siinä olivat sanat glutton ja drunkard, syömäri ja juomari. Esitelmänsä jälkeen Kee ehti vaihtaa muutaman ajatuksen kanssani. Esitelmässä (julkaistiin NTS 1996) oli monta pointtia, mutta mieleeni jäi erityisesti se, miten hän liitti Q-lähteen jakeen 7:34 Viidennen Mooseksen kirjan 21. luvun kuvaukseen uppiniskaisesta ja kovakorvaisesta pojasta, joka elää kevytmielisesti ja juopottelee. Jeesus lainaa ko. Q-lähteen jakeessa vastustajiensa hänestä esittämää syytöstä: ”Ihmisen Poika on tullut, syö ja juo, ja te sanotte: ’Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää’.” 5. Moos. 21. luvun pojalle käy huonosti, ja Keen mielestä jakeen Q 7:34 sanat osoittivat, että Jeesus arveli itselleenkin käyvän huonosti, ehkä peräti juuri samalla tavalla kuin uppiniskaiselle pojalle.

Kesken keskustelumme John Kloppenborg tupsahti kiihtyneen oloisena esittämään Keelle kysymyksiä. Kee oli luennossaan myös raskaasti kritisoinut Kloppenborgin Q-lähteen redaktion teoriaa. Toin konferenssista tiedekuntaan ehdotuksen, että tilaisimme jatkossa Documenta Q -julkaisua. Jaan ennemmin Keen näkemykset kuin Kloppenborgin teorian Q-lähteestä, mutta DQ ja sen pohjalta myöhemmin syntynyt The Critical Edition of Q ovat hyvää tutkimusvälineistöä.

Kymmeniä (sic itselleni) vuosia myöhemmin Keen esitelmä muistui mieleeni, kun paneuduin samaan 5. Mooseksen kirjan lukuun, tosin en kertomukseen uppiniskaisesta pojasta, vaan heti sen perässä seuraaviin jakeisiin. Niissä Toora eli Jumalan laki sanelee: ”Jos joku rikoksesta kuolemaan tuomittu surmataan ja hänen ruumiinsa ripustetaan puuhun, ruumista ei saa jättää siihen yöksi, vaan se on haudattava vielä samana päivänä, sillä puuhun ripustettu on Jumalan kiroama” (5. Moos. 21:22-23). Paavali liittyy Galatalaiskirjeen jakeessa 3:13 juuri tähän kohtaan ja toteaa Kristuksen näin tulleen kiroukseksi meidän edestämme.

Törmäsin nimittäin hiljan varhaisjuutalaisiin teksteihin, joiden on mahdollista nähdä viittaavan siihen, että Jeesuksen aikana kertomukseen uppiniskaisesta pojasta yhdistettiin tuo 5. Moos. 21. luvun lopun ohje puuhun ripustamisesta ja hautaamisesta. Jos näin on, voitaisiin Q 7:34 ehkä lukea peitetyksi lausumaksi ristiinnaulituksi ja Jumalan kiroamaksi tulemisesta. Tällaiset peitetyt viittaukset ovat tutkimukselle aina merkitykseltään painavampia kuin suorat. Siksi tästä innostuin.

Tekstit, jotka tällaista yhdistämistä suoraan tukevat, ovat kuitenkin harvat. Kohta niistä enemmän. Sitä ennen huomautan, ettei toisaalta ole sinänsä lainkaan mahdotonta ajatella, että esim. farisealainen tulkinta, joka aina etsi varmuutta siitä, että kaikki käskyt tulisivat viimeisen päälle täytetyiksi, olisi yhdistänyt puuhun ripustamisen ja maininnan kirouksesta uppiniskaisen pojan kohtelusta annettuihin ohjeisiin. Tekstithän seuraavat toisiaan tuossa 5. Moos. luvussa 21 ilman mitään kovin suurta merkkiä siitä, että jakeesta 22 alkaa uusi tapaus. Ellei muuten, tapaukset olisi voitu erillisiksi koettuinakin liittää toisiinsa vain aivan siltä varalta, että Toora kuitenkin olisikin tarkoittanut vielä myös nuo jakeet 22-23 koskemaan poikaa, josta puhuttiin juuri ennen, ja siis ohjeistaisi siinä sitä, miten häntä pitää rangaista.

Mishnan traktaatti Sanhedrinin luku 8 keskustelee kaikenlaisista yksityiskohdista, joiden on tarkoitus auttaa ratkaisemaan, milloin käsillä on tällainen uppiniskaisen ja ilkeän pojan tapaus. Teksti keskittyy lähinnä siihen, mitä hän on syönyt ja juonut ja miten. Päättely on vaikeaa ja monipolvista. Vielä myöhäisemmässä rabbiinisessa kirjallisuudessa taas pohditaan, millaisia pojan vanhempien tulee olla, jotta täyttyy se tilanne, josta Toorassa puhutaan. Aivan kaikki kuvat vanhemmista eivät istu tähän kategoriaan. Tapansa mukaan rabbit pohtivat monenlaisia asioita kyltymättömiin, mutta tässä tarkkuuteen tuntuisi olleen aivan syytäkin. Olihan kyseessä varsin rankka kasvatustapa: tuollainen poika piti kivittää kuoliaaksi.

Myös kivittämistä pohtiva m.Sanhedrin 6 puhuu uppiniskaisen pojan tapauksesta. Tekstissä ensimmäisellä vuosisadalla vaikuttanut Rabbi Eliezer toteaa, että kaikki kuoliaaksi kivitetyt ihmiset täytyi myös ripustaa puuhun. Eliezer tuntuu kuitenkin jäävän yksin mielipiteessään; kaikki myöhemmät viisaat olivat eri mieltä hänen kanssaan. On myös mahdotonta varmistaa, opettiko Eliezer aikanaan todella niin.

Kuitenkin myös Josefus liittää kivittämisen ja puuhun ripustamisen toisiinsa. Juutalaisten muinaishistoriassa hän selittää uppiniskaisen pojan tapausta, ja toteaa, että kivittämisen jälkeen tämän ruumis piti jättää kaikkien nähtäväksi, kunnes se yön tullen haudattaisiin (4:264). Jo hautaamisen mainitseminen viittaa siihen, että 5. Moos. 21. luvun loppu oli yhdistetty aiemmin luvussa mainittuun uppiniskaiseen poikaan. Lisäksi saman kirjoituksen latinankielisessä versiossa käy suoraan ilmi, että näkyville jättäminen tapahtui nimenomaan puuhun ripustamalla (lignoque suspensus). Vastaavasti puhuessaan puuhun ripustamisesta Josefus mainitsee kivittämisen: ”Hänet, joka pilkkaa Jumalaa, kivitettäköön ja sen jälkeen ripustettakoon (puuhun) päiväksi. Hänet haudattakoon häpeällisellä tavalla” (4:202).

Kaikki tämä on liian epämääräistä riittääkseen tutkimusartikkelin pohjaksi. Mutta ajatuksia herää. Jos Howard C. Keen tapaaminen vielä olisi mahdollista, tästä varmasti syntyisi keskustelu, jota kukaan ei pääsisi keskeyttämään.

Esitin useammankin kerran paperin Upsalan Uuden testamentin seminaarissa. Se oli kaikilla kerroilla hieno kokemus. Seminaari oli varsin laaja, ja jokaiseen kokoontumiseen osallistui useita professoreja, mm. Uuden testamentin emeritusprofessori Lars Hartman, jota arvostettiin kansainvälisesti, Edvin Larsson, jota myös arvostettiin paljon, jne. Kaikkia heitä arvostettiin. Lisäksi paikalla oli todella paljon seminaarilaisia.

Yhdessä paperissa pohdin erityisesti väitöskirjani keskeisintä teemaa, juutalaista liittoajattelua. Olin käyttänyt paljon Tom Wrightin hiljattain ilmestynyttä kirjaa The New Testament and the People of God (1992), jossa hän esittää kuvauksensa juutalaisuudesta. Hartman ei ollut kuullutkaan Wrightista tai kirjasta. En ollut minäkään tuota ennen eikä kovin moni muukaan. Olin kuitenkin sattunut löytämään kirjan Upsalan teologisen tiedekunnan kirjastosta (ei siis Carolina Redivivasta), ja kun Wright tuntui paljolti keskittyvän juuri liittokysymykseen, hyödynsin kirjaa turhia siekailematta. Pahaksi onneksi Hartmankin oli kirjoittanut liitosta, enkä minä ollut huomannut tutustua hänen tutkimukseensa.

Hartman kertoi, että oli ko. tutkimusta tehdessään tavannut E. P. Sandersia, joka silloin parhaillaan työsti kirjaansa Paavalista ja juutalaisuudesta, josta tuli aikanaan maailmanmenestys. He kävivät keskusteluja kaikista monenlaisista kysymyksistä, joita joutuivat ratkaisemaan, ja hämmästyksekseen siten totesivat molemmat kirjoittavansa liitosta. Hämmästykseen oli syytä, koska tuolloin elettiin vielä raamatuntutkimuksen ns. Bundeschweigen-kautta (liittohiljaisuus; vrt. Israel 700-luku eKr.).

Erityisesti Ernst Kutschin työn seurauksena Saksasta oli levinnyt ajattelu, jonka mukaan Jumalan liitto ei ollut kenenkään välinen. Se oli unilateraalinen, ei bilateraalinen kuten aina ennen oli ajateltu. Toisin sanoen liitto ei ollut Jumalan ja Jumalan kansan välinen, vaan yksipuolisesti Jumalan. ברית (berit) merkitsikin yksinkertaisesti Jumalan käskyä, velvoitetta, joka kansan piti täyttää. Siksi ei itse asiassa olisi pitänyt lainkaan käyttää sanaa ”liitto” sen paremmin kuin mitään muutakaan vuoroisuuteen viittaavaa termiä. Walther Eichrodtkin jo lopulta hätääntyi ja kysyi, eikö siis todellakaan enää voi puhua liitosta Jumalan ja Israelin välillä. Artikkelinsa ”Darf man heute noch von einem Gottesbund mit Israel reden?”, TZ 30 (1974), 193-206, on lukemisen arvoinen. Kutschille itselleen asia oli tärkeä ainakin siksi, että tämän selityksensä avulla hän sai kehitettyä dikotomian Vanhan testamentin ברית  ja Uuden testamentin εὐαγγέλιον (evankeliumi) -käsitteiden välille. Eli lain ja evankeliumin. Kutsch oli jostain syystä niin vaikutusvaltainen, että pitkän aikaa oli todellakin vaikea käyttää esim. saksan sanaa Bund, mikä tietysti oli jonkinasteista mielettömyyttä.

Meinrad Limbeck oli kirjoittanut hurjan vaikealla saksankielellä kirjan Die Ordnung des Heils. Siinä hän esitti samoja ideoita kuin hieman myöhemmin Sanders kirjassaan Paul and Palestinian Judaism – mutta Limbeck ei käyttänyt sanaa liitto! Ei muistaakseni kertaakaan. Limbeckin kirja on jäänyt unohduksiin. Sanders kirjoitti helppolukuista englantia ja puhui koko ajan liitosta – tutkimuksesta tuli menestys.

—–

Sanders kyllä viittasi omassa teoksessaan Limbeckin tutkimukseen, mutta mielestäni ei lähimainkaan tarpeeksi painokkaasti ottaen huomioon sen, että Limbeck oli esittänyt lähes kaikki samat ideat kuin Sanderskin. Vai pitäisikö asia sanoa toisin päin. Luulen, ettei Limbeck tullut koskaan huomioiduksi ansaitsemallaan tavalla, ja nyt on sille jo turhan myöhäistä.

Kutschin vaikutus väheni hiljalleen. Vielä 1981 ilmestyi jossakin ensyklopediassa hänen tekstinsä, jossa heprean ברית  edellytettiin käännettäväksi ”käskyksi”, mutta tuolloin ”liittoteologia” oli kuitenkin jo taas tullut hyväksytyksi tutkimuskohteeksi. Asiaan vaikutti lopulta myös Joseph Ratzinger (ks. ”Der Neue Bund: Zur Theologie des Bundes im Neuen Testament”, IKZ 24 [1995], 193-208), joka myöhemmin ratkaisi viimeisen ”visaisen” ongelman bilateraalisuuden tiellä: Jos kyseessä on kahden tahon välinen sopimus, johon kuuluu ehtoja, herää kysymys, mitä ehtoja ihminen voisi esittää Jumalalle ja miten ihminen voisi olla vaatimassa Jumalalta mitään. Ratzinger keksi käyttää termiä ”asymmetrinen”. Jumalan liitto Israelin kanssa ei ole symmetrinen vaan asymmetrinen. Partnerit, liiton osapuolet, eivät ole samalla tasolla.

Sanders ja Hartman eivät oikeastaan enää joutuneet pohtimaan tällaisia kysymyksiä. Sen sijaan he kamppailivat sen seikan kanssa, miten päätellä, milloin puheenaiheena on liitto, jos itse liittoa tarkoittavaa sanaa ברית tai διαθήκη (”liitto”, ”testamentti”) ei käytetä. Jos lähteet ovatkin liitosta täysin tai lähes hiljaa? Näin on esim. silloin, kun tutkitaan Paavalia ja erityisesti kun tutkitaan Jeesusta. Tai kun käsitellään mitä tahansa Uuden testamentin kirjoitusta paitsi Heprealaiskirjettä. Hartman sanoi keskustelleensa ongelmasta Sandersinkin kanssa ja ratkaisseensa sen mielestään hyvin omassa tutkimuksessaan.

Juuri tämä oli yksi haastavimmista ongelmista minunkin tutkimuksessani. Niinpä siitä häpeästä selviydyttyäni, että olin käyttänyt tuiki tuntemattoman Tom Wrightin kirjaa enkä lainkaan Lars Hartmanin tutkimusta, suoriuduin pikapikaa tutustumaan viimeksi mainittuun. Se löytyi C. Redivivasta, mutta ei lopulta sanottavastikaan hyödyttänyt minua työssäni. Päädyin sitten myöhemmin tutkimuksessani siihen ratkaisuun, mihin päädyin, eli hahmottamaan ilmiön, jota kutsun liiton polun etsinnäksi (covenant path searching).

Seminaarin jälkeen oli Upsalan kuuluisa eftersits, ja kyllä Lars Hartman taisi olla siellä mukana muiden professorien jatkona.

Joel Marcus pitää esitelmää historian Jeesuksen konferenssissa, joka järjestetään SBLn vuotuisen konvention osana San Franciscossa. Hotel Nikkosta on tilaisuutta varten varattu todella iso sali, ja se tuleekin vain puoliksi täyteen. ”Ennen kuin kissanne kuoli, se näytti tältä” – Marcus vääntää naamansa hämmästyneeseen ilmeeseen. ”Kuoltuaan se näytti tältä” – toisenlainen ilme. En enää muista, mihin tämä tarkemmin ottaen liittyi, mutta jotain ennen-jälkeen -aspektia hän siinä yritti havainnollistaa. Aina on joukossa luennoitsijoita, jotka haluavat miettiä yleisöäkin ja välillä keventää esitystään. Tietysti jos tieteen täytyy olla haudanvakavaa, silloin asia on ymmärretty väärin. Siis se ajatus, että vasta haudanvakavuus tekee tieteen, on väärinymmärrys. Paitsi patologiassa (ääni päälle).

Afrikasta tullut kokousedustaja käyttää keskusteluosuudessa kiihtyneen puheenvuoron ja kysyy Marcukselta ihmetellen, mihin Jeesus-tutkimusta oikein tarvitaan. Näin hän asian muotoili, mutta itse asiassa hän tarkoitti kysyä, mihin akateemista Jeesus-tutkimusta tarvitaan. Aiemmin sillä viikolla nimittäin oli ollut luento, joka ei hänen mielestään millään tavalla ylösrakentanut. Itse ajattelisin, että on hyvä, että teologiaa tehdään eri tahoilla, eri instituutioissa. Juuri meidän aikanamme kuitenkin on entistä tärkeämpää säilyttää myös akateeminen asiantuntemus tälläkin tietämisen saralla. Se asiantuntemus palvelee viime kädessä myös uskonnollisia instituutioita, ellei muuten niin sparraajana. Mutta kyllä muutenkin, kuten Marcus onnistui vastauksessaan osoittamaan, vaikkei hänen esitelmänsä ollutkaan tunnekuohun aiheuttaja. Itse asiassa vain harvat aiheuttavat sellaista.

Lawrence Schiffman puhuu plenumissa Parc 55 hotellissa Kuoleenmeren kääröjen löytymisen ja tutkimisen historiasta. Kello on reilusti yli 18 ja San Franciscossa on jo pimentynyt. Aurinko laskee siellä ainakin marraskuussa jo varsin varhain, jo melkein neljältä, jos nyt muistan oikein. Tuntuu hiukan kummalliselta, kun muuten ilmapiiri on suomalaisittain melkein kesäinen. Iso, hämmästyttävän iso sali on aivan täynnä. Schiffmania on taaempaa vaikea nähdä, mutta ääni onneksi kuuluu hyvin, vaikka ihmiset ja kokolattiamatto toimivat tehokkaina vaimentimina. Jotenkin Schiffmanin ulkomuoto sopii siihen, mitä olen mielessäni kuvitellut nimen ja tekstin perusteella. Ääni ja ääntämys kuitenkin on niin amerikkalainen niin amerikkalainen. Hän kertoo, kuinka Qumranin luolissa oli niin fragmenttia niin fragmenttia, ja kaikki on pitänyt ja pitää erikseen tutkia perinpohjaisesti. Joten ei ihme, että vielä 1990-luvulla on yksi jos toinenkin fragmentti julkaisematta.

Yksi sellainen oli 4QD^a (4Q266), joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1991: A Preliminary Edition of the Unpublished Dead Sea Scrolls: The Hebrew and Aramaic Texts from Cave Four (Wacholder & Abegg). Siinä oli palanen kirjoitusta Damaskusdokumentista ja juuri sopivasti sellaista tekstiä sisältävä palanen, joka puuttui aiemmin tunnetuista Damaskusdokumentin käsikirjoituksista. CD 13:14-18 selittää, että kukaan Jumalan liittoon kuuluva (kyseessä yhden sortin juutalaiset, todennäköisesti qumranilaiset) ei saa käydä kauppaa helvetin lapsien kanssa (muut juutalaiset) muuten kuin käteisellä. Kauppakumppanuutta ei saa solmia leirin (= yhdyskunnan) valvojan tietämättä eikä ilman kirjallista sopimusta. Sitten sanotaan: ”Sama koskee מגרשׁ, ja hän י … he vastaavat hänelle laupiaalla rakkaudella, eikä hän kanna heille kaunaa.”

Harmillisen fragmentaarista tekstiä siis, mutta myös kirjainten מגרשׁ tulkinta oli ongelmallinen. Jos kyseessä on substantiivi, sana tarkoittaa yleistä, avointa maa-alaa. Jos kyseessä on verbi, ilmaisu voidaan suomentaa, uskokaa tai älkää, ”hän joka eroaa vaimostaan”. Moni tutkija ajatteli, että vain jälkimmäinen ratkaisu sopii asiayhteyteen: myös avioerosta piti tiedottaa valvojalle ja siitä piti tehdä kirjallinen dokumentti. Joidenkin tutkijoiden mielestä kuitenkin kyse oli jostakin maapalasta – siitäkin huolimatta, että ”sama koskee maapalstaa, ja hän …” ei tunnu merkitsevän tässä asiayhteydessä mitään.

Oli kaksi syytä, miksi maapala-tulkinnasta ei haluttu heti luopua. Ensinnäkin teksti oli puutteellinen ja jäi siksikin jonkin verran epävarmaksi. Tärkein oli kuitenkin toinen, sisällöllinen syy: qumranilaisten ajateltiin elelevän yhteisössään munkkiluostarityyliin. Oli monta seikkaa, jotka puhuivat sellaisen olettamuksen puolesta, vaikka on myös todettava, ettei sitä ihan vedenpitävästi luultu tiedettävän. Nyt tässä sitten oli osoittautumassa, että Damaskusdokumentti, jota oli käytetty Qumranin yhdyskunnassakin, ohjeistaa yhteisön jäseniä ja valvojaa aviollisessa kysymyksessä. Qumranin yhteisön tiedetään tosiaankin käyneen kauppaa ulkopuolisten (”helvetin lapsien”) kanssa. Olisi siis vaikea tulkita avioliittoa koskevaa ohjettakaan vain hypoteettiseksi. Niinpä noiden kirjainten מגרשׁ vuoksi koko yhteisön olemus olisi ehkä ajateltava uudestaan! Asiassa ei parannut hötkyillä.

Fragmentti 4QD^a (4Q266) kuitenkin muutti tilanteen. Siitä saatiin muutama kirjain lisää: ייסר את בניהם. Näin voitiin nähdä, että tuosta kiistanlaisesta sanasta jatkuva lause kuului ”ja hän kehottaa lapsiaan…” Oli selvää, että avioliitosta tässä oli kyse.

Pohditaanpa vitsailematta ja kiihtymättä. Esimerkiksi nyt tällaista Qumran-löydöstä ei voi tutkia kunnolla tutkimatta sitä aivan yksityiskohtiaan myöten. Kuka kertoisi, mitkä pikkujutut saa jättää huomiotta ja mistä hän tietäisi sen tutkimatta niitä ensin? Tutkimatta jättäminen merkitsisi samaa kuin unohtaminen, ja jos tieto unohdetaan, merkitsee se samaa, kuin sitä ei olisi olemassakaan, ts. sitä ei tiedetä. Entä mistä tietää, mitä ei tarvitse tietää, ennen kuin tietää sen?

Saanko hiukan synkistellä.

Upsalan Åhléns ei ollut mikään mieltä ylentävä paikka. Kävin siellä joskus iltapäiväkahvilla, jonka yhteydessä söin juustosämpylän. Juustosämpylät olivat surkeita, kahvio itsessään ja arkisuudessaan oli masentava ja ulkona satoi aina. Näin sen ainakin muistan. Noina hetkinä en jaksanut muuta kuin kirjoitella ylös reflektioita tilanteestani ja tulevaisuudestani. Aika hyvin on kaikki osunut kohdalleen.

Erlangenissa kaikki opiskelijat, joihin minäkin lukeuduin, söivät mensassa. Söin harvoin teologisen tiedekunnan vieressä olleessa mensa-ruokalassa. Muistan kuitenkin yhden kerran tulleeni sinne melkein ruuanjakelun loppumisen aikoihin ja jääneeni pihalle ypöyksin lopettelemaan lounastani, joka syystä tai toisesta koostui kuivasta kalasta ja kuivasta leivästä. Saksassa paikat olivat yleensä hyvin siistejä ja kauniita, mutta tämä piha teki jyrkän poikkeuksen.

Cambridgessa ei ollut mitään ruokalaa mailla halmeilla. Tapasin ostaa kolmiovoileivän mukaani, cucumber sandwich, ja kun tuli lounasaika, menin vähän matkan päähän paikkaan, josta alkoi pitkähkö hiljainen yksityistie. Kävelin sen päästä päähän ja sinä aikana ehdin syödä leivän ja juoda, mitä olin juotavaksi onnistunut saamaan.

Jerusalemissa Ecole järjesti lounaan turkasen aikaisin ja päivällisen aivan liian myöhään. Väliä taisi olla jopa kymmenen tuntia. Vasta pitkän ajan jälkeen keksin, että keittiöstä saattoi väliaikana mennä varastamaan jotakin purtavaa. Mutta se oli aina rääppeitä: leivänkannikoita, epämääräisiä juustonpaloja, haaleaa teetä. Huoneeni hanasta tuli ruskeaa mönjää.

Onneksi kaikkien muiden kaupunkien suhteen ruokailuuni liittyy hauskempia muistoja. Niin ainakin muistan. Noissa muissa paikoissa olisin voinut vaikka paastota, ja olisi ollut hauskempaa. Tai sitten ei. Synkistellessä muistaa vain synkät puolet.

Mitä sitä muistaakaan? Muistaminen on ollut keskeinen käsite, jolla on pyritty selittämään varhaiskristillisen tradition historiaa. Vanha bultmannilainen näkemys ymmärsi käsitteen evoluutionomaisesti: me muistamme ne sopivimmat asiat. Tradition vastaanottajat elivät elämäänsä, ja jos traditio sopi heidän elämäänsä – jos sillä oli bultmannilaisesti kutsuen Sitz im Leben – he veivät sen eteenpäin, ts. traditio säilyi muistissa. Sen sijaan jos traditio ei sopinut palvelemaan mitään selkeää tarkoitusta heidän elämäntilanteessaan, se oli tuomittu karsiutumaan. Siis unohtumaan. Selkeä survival of the fittest -periaate.

Säilyneiden traditioiden on siis täytynyt palvella jotakin käytännön tarkoitusta niiden välittäjien eli tradenttien elämässä. Tämä oli vanha teoria. Todellisuus onkin sitten vähän toinen. Eräskin merkittävä traditio Jeesuksen elinajalta kertoo, etteivät Jeesuksen opetuslapset lainkaan paastonneet. ”Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa”, Jeesukselta kysyttiin (tietysti Jeesus ei itsekään paastonnut), ja Jeesus vastasi, että hänen seurassaan sellainen ei kuulunut asiaan. Kaikkialla tekstit kuitenkin osoittavat, että Jeesuksen kuoleman jälkeen paasto oli myös opetuslasten kohdalla taas palautunut siksi normaaliksi osaksi viikkorytmiä, mitä se ajan juutalaisuudessa oli. Mihin nämä paastoavat kristityt olisivat tarvinneet traditiota, jossa opetetaan, etteivät Jeesuksen opetuslapset paastoa? Eivät mihinkään. Siltikään ko. traditio ei painunut unohduksiin.

Eipä luovuteta turhan vähällä. Olisiko nyt sitten ajateltava – vähän kuin heikon antrooppisen periaatteen mukaisesti – että koskapa traditio on viety eteenpäin, niin että mekin olemme siitä tietoisia, jossakin on täytynyt olla sellainenkin varhaiskristittyjen ryhmä, joka Jeesuksen kuoleman jälkeen jatkoi opetuslasten paastoamattomuutta? Traditio olisi säilynyt ja muistettu heidän avullaan, koska se sopi heidän tarpeisiinsa. Ongelmaksi tällaiselle hypoteettiselle vaihtoehdolle kuitenkin muodostuu nimenomaan se, että Jeesuksen kuoleman jälkeen opetus Jeesuksen seurassa oleilevien paastoamattomuudesta ei enää kohdennu. Summa summarum: On todellakin vaikea keksiä edes kuvitteellinen varhaisten kristittyjen kokema käytännön tarve, joka olisi vaatinut säilyttämään ja muistamaan tämän tradition.

Paastottomuustraditio ei jää yksin. Yksinkertaistaen voidaan todeta, että tuskinpa on järkevää kuvitella sellaisiakaan varhaiskristillisiä ryhmiä, joiden tarpeet vaativat, että isä jätetään hautaamatta, että Jeesusta luonnehditaan syömäriksi ja juomariksi tai että Jeesuksen perheen kerrotaan pitäneen tätä suunniltaan menneenä jne. Tästä ja muista syistä traditiohistorian evoluutioteoria, eräänlainen ”retention of the fittest”, on pikkuhiljaa rapautunut ja on korvautumassa realistisemmalla tavalla ymmärtää muistia.

Mutta mikä on realistista? Evoluutioidea on läpeensä utilitaristinen ja egoistinen. Muistetaan, jos siitä on meille hyötyä, ja ei muisteta, jos muistamattomuudesta on hyötyä. Kaikkien muisti toimii ainakin joskus niin ja ehkä joidenkin aina, mutta tuskinpa voidaan olettaa, ettei kenelläkään koskaan olisi mitään muuta syytä muistaa. Kuinka tällaista siis on voitu ajatella kattavan teorian pohjaksi? Me varmastikin oletamme muiden muistavan jokseenkin samoista syistä kuin me itse. Jos olemme kyynisiä, ymmärrämme maailman ehkä muita herkemmin egoistisen utilitarismin pohjalta. Tai hedonismin. Tuleepa mieleeni, olisiko Rudolf Bultmann suhtautunut turhan kyynisesti varhaiskristillisiin uskonnollisiin piireihin? Tai ne, jotka nielivät tai yhä nielevät bultmannilaisen traditiohistorian selityksen sellaisenaan? Miten he itse käyttävät kristillisiä traditioita? Tämä voi olla paljastavaa. Traditiokriittinen analyysi tuntuu joka tapauksessa voimakkaasti vaativan myös toisenlaisiin motiiveihin perustuvaa muistamista.

Mikä siis on realistisempaa? En vastaa siihen. Sen sijaan lisään vielä palasen edeltävän kappaleen pohdintoihin. Jeesuksen opetuksien ytimessä jos missä on altruismi. Se on siellä suurena, ja jos jotakin muuta on, se ei ole tässä yhteydessä merkittävää. Olisiko tämä radikaalin altruismin sanoma siis välittynyt eteenpäin kirkkaaseen egoistiseen utilitarismiin perustavin voimin? The great green idea, powered by fossil fuel. Aika koira, joka sen uskoo. Ja saapas, jos ajattelee, ettei sellainen sanoma olisi edes joskus tarttunut kantajiinsa. (Jotenkin ajattelen, että totta kai tartunta oli tapahtunut. Siksihän juuri sanomasta kerrottiin eteenpäin.)

”Vapauttaa synnistä,
parantaa sairauksista,
ajaa ulos riivaajat.”

Niin, näinhän Jeesuksesta sanottiin. Tuo on lyhykäisyydessään oikein osuva Jeesuksen toiminnan kuvaus. Teksti on kuitenkin varhaisjuutalaisesta Elija-apokalyptista ja koskee paastoa. Apokalypsin mukaan juuri paasto sai nuo kaikki hyvät ja ihmeelliset asiat aikaan. Kun nyt evankeliumien mukaan Jeesus teki tuon kaiken eikä lainkaan paastonnut, ei olekaan ihme, että asiaa tultiin kysymään. Toisin sanoen Jeesuksen elämässä tälläkin jutulla on Sitz im Leben.

Minusta kirjoitettiin kerran blogiteksti otsikolla ”Olen viettänyt aikaa sängyssä Tomin ja Heikin kanssa”. Itse en oikeasti ollut siinä paikalla, mutta paljastettakoon, että sen sijaan otin aivan todellisesti kerran nokoset yhdessä Ulrich Luzin, Gerd Theissenin ja James Charlesworthin kanssa. Olimme viidestään matkustajina pikkubussissa, matkalla jossain keskellä Tšekin maaseutua. Symposium oli takanapäin – siinä oli toki ollut muitakin osanottajia – ja samoin kiertoajelu ympäriinsä eri nähtävyydeltä toiselle. Oliko siinä käyty syömässä ja bussissa oli mukavan lämmintä: kaikki unehtivat.

Ruokapaikka oli ollut viihtyisässä vanhassa talossa. Silloin oli symposiumin muitakin osanottajia koolla, mutta istuin Theissenin ja Charlesworthin välissä. Oikealla puolellani istunut Charlesworth, Jim, kysyi, olinko katsellut kokoushuoneen seinällä ollutta taulua. Vastasin etten ollut, koska juuri minun istumapaikkani kohdalla ikkunasta tuleva valo teki tauluun voimakkaan heijastuksen. ”Sitä ei koskaan tiedä miten henki puuttuu asioihin”, Charlesworth totesi, ja huomasin, etten kyennyt arvioimaan huumorillako vaiko tosissaan. Kun olimme tutustumassa kuuluisaan nähtävyyteen nimeltä Sedlec Ossuary (Kostnice v Sedlci), Jim oli lukenut Isä meidän -rukouksen isosta Raamatustaan.

Theissen, joka istui vasemmalla puolellani, kysyi uudesta Suomen akatemian huippuyksikköprojektistamme ja muisteli observaattorin rooliaan aiemmassa. Jotenkin puhe meni artikkeliini, jossa olin tarkastellut kärsimyksen ongelmaa Uudessa testamentissa. Sanoin aikoneeni tehdä hurauttaa artikkelin pohjalta kokonaisen monografian, mutta homma ei ollutkaan onnistunut ihan niin sukkelasti. Theissen tuntui tunnistavan tilanteen, mikä oli tietysti keventävää havaita.

Kaikki tietävät jakeen 1. Moos. 6:7, jossa Jumala kertoo päättäneensä tuhota kaikki ihmiset maanpäällä; pian seuraakin vedenpaisumus. Harvemmin kiinnitetään huomiota jakeeseen 1. Moos 6:5, joka kertoo syyn tähän Jumalan päätökseen. Vielä harvemmin kiinnitetään huomiota siihen, kuinka vaikuttava tuo jae on. Ja todella harvoin, melkein ei koskaan, tiedetään, miten tuo jae on kaikunut ja resonoinut myöhemmässä varhaisjuutalaisessa ajattelussa. Otan tästä yhden esimerkin, mutta ensin lainataan jakeen teksti:

Kun Herra näki, että ihmisen pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä ajatukset ja pyrkimykset olivat ainoastaan pahat kaiken aikaa, … (1. Moos. 6:5.)

”Sydämensä ajatukset ja pyrkimykset” on hiukan vaikea kääntää. Se voidaan tulkita myös genetiiviketjuksi, ”sydämensä ajatusten pyrkimykset/taipumukset/kuvitelmat”, kuten esim. (N)RSV kääntävät. Joka tapauksessa todella kokonaisvaltaista ja syvällekäyvää ilmaisua tässä haetaan. Lisäksi tulee tuo toistuva ”kaikki”. Kaikki ajatukset ja pyrkimykset, ainoastaan pahat, kaiken aikaa. Ihan tulee perisynti mieleen. Ja/tai Paavalin toteamus Room. 7:18: ”Minä tiedän, ettei minussa asu mitään hyvää.”

Jakeen vaikuttavuus ei jäänyt Tooran meitä varhaisemmilta lukijoilta huomaamatta. Toiselta vuosisadalta eKr. peräisin oleva varhaisjuutalainen kirjoitus nimeltään Riemuvuosien kirja oli arvostettu ja laajasti käytetty dokumentti. Sen fragmentteja (monesta eri kopiosta) on löytynyt Qumranin luolista ja vaikka mistä. On se löytynyt kokonaisenakin. Kirja kertoo historian uusiksi ja aloittaa maailman luomisesta. Sen viidennessä luvussa tullaan 1. Moos. 6. luvussa mainittuihin tapahtumiin. Riemuvuosienkirjan jae 5:3 toistaa jakeen 1. Moos. 6:5 varsin samankaltaisena:

Herra näki maan, ja se oli turmeltunut ja kaikki ihmiset olivat turmelleet sen järjestyksen ja kaikki maanpäällä olivat tehneet hänen silmissään kaikkea pahaa.

Joten Jumala päättää tuhota kaiken elämän. Niin 1. Mooseksen kirjassa kuin Riemuvuosienkirjassakin teksti kuvaa pahuuden kulminoitumista. Molemmissa myös toistuvat ja painottuvat nuo täyttä inklusiivisuutta hakevat ”kaikki” -sanat. Ihmiskunnan ongelma oli ymmärretty Riemuvuosienkirjassakin: syntiinlankeemuksen jälkeisessä ihmisessä ei löytynyt mitään hyvää, vaan hän ja kaikki hänessä oli pahaa.

Yllättävästi Riemuvuosienkirja kuitenkin melkein heti perään kertoo myös siitä, miten tilanne tulee tulevaisuudessa muuttumaan – ja kääntyy itse asiassa aivan päinvastaiseksi. Jakeessa 5:12 se jo toteaa

Hän antoi kaikille luoduilleen uuden ja vanhurskaan mielenlaadun, niin etteivät he koskaan tekisi miltään osaltaan syntiä ja niin että he kaikki olisivat vanhurskaita jokainen tavallaan kaiken aikaa.

Teksti on kuin jakeen 1. Moos. 6:5 käänteiskuva! Vain sen pyrkimys inklusiivisuuteen on, jos mahdollista, vielä voimakkaampi. Kaikki luodut, ei koskaan, miltään osalta, he kaikki, jokainen ja kaiken aikaa. Näin Riemuvuosienkirja haluaa visioida tulevaisuuden, jolloin ihmiskunnan ongelma, nim. ihmisen (peri)syntisyys, tulee Jumalan tekona kertakaikkisen täysin korjattua. Paavali varmaankin puhuisi uudesta luomuksesta (2. Kor. 5:17). Teksti on hämmästyttävimpiä, mihin olen törmännyt. Ainoa selvästi vastaavanlainen vastakohdakseen käännetty lausuma (tosin valosta pimeyteen), mikä tulee mieleen, on Herran siunauksesta (4. Moos. 6:23-27) versioitu eräänlainen ”Herran kirous” eräässä qumranilaisessa dokumentissa (1QS 2:6-9). Voi niitä kyllä olla enemmänkin.

Tämä kaikki tietysti liittyy kärsimyksen ongelmaan ja tutkimukseen, josta mainitsin Gerd Theissenille Tšekin maaseudulla siinä vanhassa talossa, jossa ruokailimme. Tooran mukaan kärsimyksen ydin on siinä, että ihminen tekee syntiä ja joutuu silloin aina myös kärsimään rangaistusta. Ongelma tästä syntyy, kun tajutaan, ettei ihminen saa millään tätä kuviota päätökseen, ei vaikka mitä tekisi ja vaikka miten lukisi ja miettisi Jumalan käskyjä. Hän tulee lankeamaan yhä uudestaan; ja siksi hän tulee aina vain kärsimään. Riemuvuosienkirjan ratkaisu ongelmaan on perisynnin muuttuminen – Jumalan toimesta – perihyvyydeksi. Se ihminen, ikään kuin uusi Aadam, ei muuhun pystykään kuin olemaan kuuliainen Jumalan tahdolle, kaiken aikaa (eli alusta loppuun asti). Samalla hän tulee myös vapaaksi kaikesta mahdollisesta kärsimyksestä.

Varhaisjuutalaisia tekstejä, jotka näkevät ihmisen ja ihmisen kärsimyksen tulevaisuuden tällaisena, on itse asiassa monia. Uuden testamentin kirjoituksissa kuitenkin sama tulevaisuus nähdään jo toteutuneena, ainakin jossakin mielessä. Siksi Uuden testamentin vastaus kärsimyksen ongelmaan onkin niin hämmästyttävä.

Sain kerran haastattelupyynnön dokumenttiohjelmasarjaan, jossa aiheena olisivat eksegeetit, toisin sanoen me tieteellisen raamatuntutkimuksen ammattilaiset. Kymmenosaiseksi suunniteltu ohjelmasarja oli määrä toteuttaa kansainvälisenä tuotantona. Sarjalla oli jo tuotantoyhtiö, ohjaaja, joka nyttemmin on palkittukin, ja myös Yleen oli saatu yhteys. Synopsiksen mukaan ”dokumenttiohjelmasarja käsittelee maailman johtavia eksegeettejä, jotka ovat tutkimuksillaan haastaneet kirkkoa ja yhteiskuntia keskustelemaan arkoina pidetyistä ongelmista ja kysymyksistä. … Kukin jakso esittelee kolme kuhunkin teemaan erikoistunutta tutkijaa Euroopasta tai Amerikasta. Näemme heidät tinkimättöminä tutkijoina kovassa tiedemaailmassa tutkijankammioissaan, kansainvälisissä konferensseissa ja yhteiskunnallisina keskustelijoina mediassa. Kohtaamme eksegeetit myös yksityisinä ihmisinä, arjessa jossa uskon ja ajattelun jännite konkretisoituu. Jaksot ovat myös henkilökuvia …”

Mitään tällaista huomiota, näin kovin suoraa ja perinpohjaista, en ollut ikinä kuvitellut eksegeettien voivan saada osakseen, vaikka tosin olihan meitä jo tullut teeveestäkin tutuksi. Peräti kaksi sarjan jaksoa omistettaisiin historian Jeesukselle. Haastattelupyynnön esittäjän mukaan kollegani Helsingissä olivat kehottaneet olemaan tästä minuun yhteyksissä. Vastasin olevani mielelläni käytettävissä, jos minusta on jotakin apua. Äitini kuolemasta oli tuolloin kulunut noin puoli vuotta enkä ollut vielä aivan selviytynyt siitä. Pidin siksi säännöllisesti kaikki viikonloput auki mahdollisista velvollisuuksista. Näin onnistuimme sopimaan ajankohdaksi erään lauantain kello 14 ja paikaksi Oscarin Olohuoneen kauppatorin kulmalla.

Oscarin Olohuone (sillä taitaa nykyään olla hiukan eri nimi) oli ruoka- ja juomaravintola ja se aukeni juuri klo 14. Paikka oli siitä sopiva nyt kyseessä olevaan aktiviteettiin, että siellä oli monia erikokoisia soppia, joihin erikokoiset seurueet saattoivat majoittautua mukavasti ja sopivasti osaksi erilleen muista mutta kuitenkin myös jonkinlaisessa (näkö)yhteydessä kaikkiin muihin. Istuimme pienen pöydän ympärille sijoitetuille mukaville nojatuoleille.

Haastattelu nauhoitettiin ja siitä tuli aika pitkä, ainakin minusta. Tosin olen huomannut, että median haastattelut yleensäkin kestävät vähintään tunnin, vaikka jutusta ei olisi tarkoitus tulla laajaa. Tämä kuitenkin vei ainakin kaksi tuntia. Tykkäsin puhua aiheesta, niin on usein, ja hän tykkäsi kuunnella, mikäs sen hauskempaa. Keskustelu, kysymykset ja kommenttini, käsitteli käytännössä kokonaan tutkimuksen Jeesus-kuvaa. Vain vähän oli puhetta muista tutkijoista. Muistan suositelleeni mm. Gerd Theisseniin tutustumista, ja haastattelija totesi kuulleensa saman suosituksen Helsingistäkin.

Jossakin vaiheessa, kun Jeesuksen elämästä ja opetuksista ei enää löytynyt isoja aiheita keskusteltavaksi, haastattelija siirtyi pohtimaan nykypäivää. Mitä Jeesus sanoisi/tekisi, jos hän eläisi tänään? Kysymystä ei muistaakseni ollut koskaan aiemmin kysytty minulta, mutta olin toki huomannut, että sen pohtimisesta oli tullut lähes muoti-ilmiö. No, ei sitä itse asiassa kovastikaan pohdittu, vaan se yleensä liittyi helppona retorisena voimakeinona lyhyisiin dictumeihin siitä sun tästä asiasta. Jos Jeesus eläisi tänään, niin kyllä hän tässä kohden tekisi niin että … Jos Jeesus eläisi tänään, niin kyllä hän opettaisi niin että … jne. Minulla oli ja on tällaisesta retoriikasta aika vankka mielipide, jota olen sittemminkin päässyt jakamaan. Tosin olen myöhemmin ehkä hiukan tasoittanut ilmaisujani, koska koin tuolloin Olohuoneessa haastattelijani pikkuisen hätkähtävän.

Sanoin nimittäin, että tuollaisella kysymyksellä johdateltuna vastaamisesta tulee täysin vastuutonta. Ajatellaanpa asiaa ensin vähän naivisti. Jos Jeesuksen kanssa identtinen ihminen syntyisi Suomessa, kasvaisi vaikkapa Lapissa 1960-luvulla, kävisi koulut ja ryhtyisi lääkäriksi, niin mitäköhän hän sanoisi tai tekisi siihen sun tähän asiaan liittyen? Onpa pölöä. Tai jos aikakone olisi ilmestynyt Jerusalemiin v. 30 ja tuonut Jeesuksen sieltä YKssa parhaillaan meneillään olevaan yleiskokoukseen, niin mitä hän silloin sanoisi, mitä? Minäpä kerron. Hän sanoisi: ”Miten täällä sisällä voi olla noin kirkkaita valoja!” (tosin arameaksi tai korkeintaan hepreaksi, kreikaksi tai latinaksi).

Noh, eiväthän ”jos Jeesus eläisi tänään” -argumenttia käyttävät koskaan oikeasti tarkoita, että Jeesus konkreettisesti eläisi tänään. Jo siitäkin syystä, ettei sellainen Jeesus mitenkään – kuten edellä nähtiin – voisi sanoa tai tehdä sitä, mitä ihmiset tällä argumentilla halutaan saada ajattelemaan tai uskomaan, että hän sanoisi tai tekisi. Kyseessä on retorinen voimakeino, jolla sen käyttäjän tulkinnalle Jeesuksen opetuksista luodaan autenttisuuden aura. Ikään kuin ei olisikaan kysymys puhujan omasta tulkinnasta tai mielipiteistä, vaan itsensä Jeesuksen. Retoriikan takana piileksii se suuri kysymys, miten 2000 vuotta sitten eläneen Jeesuksen opetuksia sovelletaan 2000-luvun maailmassa.

Ennen kuin mitään tämän kokoluokan kysymystä esitetään – ja tämän taisin sanoa silloiselle haastattelijallenikin – kannattaisi ottaa kunnolla selvää siitä, mitä Jeesus sanoi ja teki omana elinaikanaan. Vaikka haluaisi nimenomaan tutustua historian Jeesukseen, esim. erotukseksi kirkon Jeesuksesta, oivallinen ja helppo tapa aloittaa on kahlata UTn evankeliumit tarkkaan, jae jakeelta mietiskellen läpi. Evankeliumit kirjoitettiin korkeintaankin vain muutama vuosikymmen Jeesuksen kuoleman jälkeen ja ne ovat kaikissa tapauksissa huiman paljon lähempänä itse ilmiötä kuin me nykyajan olennot. Lisäksi tutkimuksen valtavirta suhtautuu niihin varsin luottavasti historian Jeesuksen lähteinä: ne antavat suurella todennäköisyydellä suurin piirtein luotettavan kuvan ko. historian henkilöstä. Kristillinen kirkkohan erottuu kaikesta muusta verrattavasta tai vertaamattomastakin nimenomaan uskomalla UTn kirjoittajien todistuksen Jeesuksesta. (Jos nimenomaan kirkko ei erottuisi tällä tavoin, miten sitten pitäisi kutsua niitä, jotka niin erottuvat, ja toisaalta mikä tuo muusta tällä tavalla erottumaton kirkoksi kutsuttu sitten aidosti olisi?) Tutkimuksen kannalta pointti on se, että jos evankeliumit olisivatkin huonoja lähteitä, jos niihin ei tutkimuksen näkökulmasta olisikaan luottamista, seurauksena ei olisi käänteinen tieto vaan yksinkertaisesti tietämättömyys. Toisin sanoen asia ei vääntämälläkään käänny asentoon, jossa tietäisimme Jeesuksen olleen selvästi erilainen kuin minkälaiseksi lähteet eli evankeliumit kuvaavat hänet.

Minulla on sellainen olo, että tällaisen opiskeluprojektin jälkeen monet ”jos Jeesus eläisi tänään” -argumentit karsiutuisivat. Ne kun usein tuntuvat perustuvan siihen, että Jeesuksen opetuksista muistetaan yksi sieltä, toinen täältä. Monesti myös näyttää siltä, että koko argumenttiin turvaudutaan siksi, että se, mitä Jeesus sanoi tai teki omana aikanaan, ei riitä tai ei kelpaa. Hänet siirretään nykyaikaan, jotta voitaisiin väittää jotain muuta, ts. mitä halutaan. Mutta jos evankeliumien opiskeluprojektin jälkeen argumentti yhä kiinnostaa, on seuraavaksi vuorossa hermeneutiikan eli tulkintaopin perus- ja jatkokurssi, aika jättipähkinä purtavaksi. Paitsi tietysti jos kirkon usko riittää, koska kirkkohan uskoo myös UTn kirjoittajien tulkinnan Jeesuksesta.

Haastattelu oli varsin tasa- ja täysipainoinen, hyvin vietetty runsas kaksituntinen mielestäni. En kyllä tiedä tuliko dokumenttisarjasta lopulta mitään. Minä lähdin siitä kotiin, mutta helsinkiläinen haastattelijani suunnisti vielä eteenpäin Turun kristilliselle opistolle. Lähetin hänen mukanaan terveisiä siellä työskentelevälle vanhalle tutulleni.

Toisella Upsalan periodillani asuin Plantan-nimisessä fasiliteetissa. Kuljin Ruotsiin lentokoneella, ja siksi oleskelin siellä pidempiä ajanjaksoja kerrallaan. Se ei ollut millään tavalla hauskaa, kun kotona oli vaimo ja pienet lapset. Monina päivinä, tai oikeastaan iltoina, koin purevaa koti-ikävää. Minulla ei ollut enää puhelinta huoneessani, mutta olin hankkinut puhelinkortteja, joilla oli helpohkoa soittaa pidempiä kaukopuheluja puhelinkioskista. Ei se kauheasti auttanut.

Kerran aika lohduttoman oloisena iltana päätin, että menen edes elokuviin, niin saan ihmisiä ympärilleni. Lähdin Plantanin ulko-ovesta vasemmalle kohti keskustaa, jossa oletin elokuvateattereita löytyvän. Tai edes yksi teatteri. Mistä minä tiesin, kuinka monta niitä Upsalan kokoisessa kaupungissa on. Mielessäni itse asiassa oli yksi aiempi havaintoni, jonka uskoin liittyvän elokuviin. Suunnistin sinne suuntaan ja eräästä kulmasta löysinkin kuvapaikan. Sellainen se selvästi oli. En enää muista sen sijaintia tarkemmin enkä sen nimeä. Nimi oli kuitenkin jotenkin vähän erikoinen.

Astuin sisälle ja katselin ympärilleni. Joo, useampia teattereita, joissa menee eri elokuvia. Kyllä varmaan olisi muutamakin, joihin voisin mennä rivin päähän istumaan ja kokemusta jakamaan yhdessä muiden kanssa. Mitä ihmettä? Onpa erikoisia elokuvia. Siellä oli varmaan seitsemän eri teatteria, mutta elokuvien aiheet olivat todella merkillisiä. Annan seuraavassa esimerkkejä, mutta huomautan, että nämä ovat puhtaasti kuviteltuja. En enää muista mitä muita elokuvia teatterissa silloin näytettiin, mutta sen voin sanoa, että ne innostivat yhtä paljon, kuin jos seuraavista aiheista tehtäisiin feature: – Miten täytän veroilmoituksen oikein (1 t 45 min.), – Asfaltti ja sen eri muodot Ruotsin maanteillä (2 t 34 min.), – Onko kampoja syytä olla perheessä paljon (1 t 17 min.), – Veikkauskupongit 1900-luvulla (1 t 53 min.), – Miten ne nuuskaisivat, jotka eivät nuuskaa (2 t 20 min.), – Onko lipussa keltainen risti sinisellä pohjalla vaiko neljä sinistä laatikkoa keltaisella pohjalla (4 t 59 min.; no, tämän olisin ehkä voinutkin mennä katsomaan). Noiden kuuden lisäksi, joihin siis en millään ilveellä voinut ajatella ostavani lippua, vaikka tunsin superkovaa koti-ikävää ja yksinäisyyttä, oli vielä yksi kokoillan elokuva menossa tuossa teatterissa, Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä Dumb & Dumber! Taisi olla jokin valtion tukema laitos.

Mietin niin pitkään kuin mahdollista, mitä teen. Kuva oli kuitenkin jo alkamassa. Marssisinko takaisin kämpille potemaan, vain yrittäisinkö vain ottaa kaiken irti siitä, mitä nyt sitten sattui olemaan tarjolla: 1 t 47 min. örvellystä. Päätin jäädä, mutta vannoin itselleni, etten kertoisi tästä kenellekään. Upsalassa oli joka kulmassa gottis-kauppa, eli irtokarkkeja oli paljon tarjolla. Kahmaisin niitä mukaani vähän kohtuutta enemmän. Ajattelin, että se ehkä pehmentäisi. Saisinpa ainakin mässyttää muiden mukana, ehkä naurukin tarttuisi. Astuin sisään teatteriin. Se oli tuollainen varsin iso. Tuolit olivat modernit ja mukavan näköiset. Sensurround luki jossakin nurkassa, eli äänentoistokin lupaili hyvää. Asetelmassa ei oikeastaan ollut mitään muuta vikaa, kuin että teatterisalissa ei ollut yhtään ketään muuta. Se oli täysin tyhjillään, ei ristin sielua mailla halmeilla. Eikä sinne sitten tullutkaan ketään koko aikana. Katsoin koko elokuvan täysin yksin. En kväll att minnas!

 

Jacob Neusner soitti meille aamuyöllä klo 04. Minulla oli venähtänyt vähän pitkäksi erään tekstin valmistaminen, kunnes viimein pääsin faksaamaan sen Neusnerille. Lukuisista yrityksistäni huolimatta tämä ei onnistunut ja lopulta Neusner soitti minulle. En enää osaa sanoa, miksi ihmeessä touhusimme faksiin ja ääniviestiin turvautuen, kun sähköposti ja sen mukana kulkevat liitteet olivat tuolloin jo käytössä. Puhelin soi onneksi vain alakerrassa eikä herättänyt yläkerran väkeä.

Kuten kaikki tietävät, Neusner on amerikanjuutalainen. Tutkailin kerran erästä Paavalin tekstiä, joka tuntui rajoittuvan vain juutalaisiin. Jottei syntyisi erottavaa juopaa rapakon eri puolille, yritin laajentaa tekstiä koskemaan myös muita. Ratkaisu oli yksinkertainen.

Heidän loppunsa on kadotus, vatsa (κοιλία) on heidän jumalansa, heidän kunnianaan on heidän häpeänsä (αἰσχύνη). (Fil. 3:19)

Sana κοιλία merkitsee myös ”ruokahalu” ja ”ruumiilliset tarpeet”, mutta se on tässä käännetty aivan oikein vatsaksi. Sana ei kuitenkaan Paavalilla tarkoita vatsaa yleisesti, vaan viittaa juutalaisiin ohjeisiin siitä, mitä voi syödä hurskaasti Jumalan lakia noudattaen. Myöhemmin kosherina tunnetussa juutalaisessa uskonnonharjoittamisen muodossa yhdistyivät jo sinänsä monimutkaiset puhtaussäännöt ja sitten vielä syötäviin ruokiin ja ruoka-aineisiin liittyvät erityissäännöstöt. Kun niihin oikein paneutui, ihminen ajatteli vain vatsaansa. Vatsasta tuli jumala. Erityisen ikävää oli, kun kristityille kävi niin, koska hehän olivat kokonaan vapautuneet tällaisista laeista.

Sitten on tuo sana αἰσχύνη. Tässäkin on kyse saman aihepiirin asiasta. ”Häpeä” -ilmaisua käytettiin juutalaisuudessa usein eufemismin omaisesti ihmisen sukupuolielimistä. Näin esimerkiksi Ilm. 16:15: ”ettei hän kulkisi alastomana eikä hänen häpeäänsä nähtäisi”, tai Ilm. 3:18: ”eikä alastomuutesi häpeä näkyisi”, jossa hyödynnetään myös juuri samaa sanaa αἰσχύνη. Paavali sivuaa samaa ilmaisua jakeessa 1. Kor. 12:23: ”Me verhoamme arvokkaasti ne ruumiin jäsenet, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja erityisen arvokkaasti ne, joita häpeämme.” Mitä siis on pitää häpeäänsä kunnianaan? Paavali ei tässä puhu miehisyydellä komeilusta, vaan viittaa pilkallisesti ympärileikkaukseen, tai siis niihin ihmisiin, jotka pitivät sitä ylpeilyn aiheena, kerskasivat siitä. Heitä Paavali kutsuu yhtä värikkäästi ”pilalleleikatuiksi” (Fil. 3:2), mistä hän Galatalaiskirjeessä onkin esittänyt toivomuksen (ks. Gal. 5:12).

Nyt siis ruokasäännösten jälkeen kadotustuomio lausutaan niistä, jotka kerskailevat ympärileikkauksellaan. Tai jos tuon lauseen lukee kreikasta aivan suoraan, se kuuluu: ”heidän jumalansa on vatsa sekä kunnia (/ylpeys, jota he tuntevat) häpeästään”.

Jos näiden parin yksityiskohdan pohjalta ajattelemme tätä jaetta, pitää kysyä, onko sen opetuksella enää mitään kosketuskohtaa ihmisten elämään tänään. Mihin tai miten sitä nykyään soveltaisi? Todellako siis vain uskonnollisiin juutalaisiin, jotka elävät tiukasti kosher-säädösten mukaan? Kerran päivällisellä tarjoilija yritti väkisin tyrkyttää Neusnerille katkarapuja. ”Kuulkaa ne ovat oikeasti todella hyviä!” Löytyisikö jakeelle jokin lisätulkinta, jokin tulkintasovellus laajaa nykymaailmaa varten?

Paavali tuskin olisi eri mieltä, jos sanoisimme, että jakeen alku koskee nykyaikaistakin vatsanpalvontaa. Eli niitä, joille ruoka, juoma ja herkuttelu ovat kaikki kaikessa ja jotka sillä tavoin eivät muuta ajattele kuin vatsaansa. Varmaan Paavalille sopisi sekin, että ”vatsa” ymmärretään metaforisesti, niin että siihen voidaan sisällyttää esim. työ ja toimeentulo, jotka takaavat, että vatsan saa täyteen. Mikseivät myös mainen kunnia, ihmisten arvonanto jne. tulisi kysymykseen, niin että ihminen on muuten täynnä, jos ei ruokaa niin itseään. Paavali ehkä ajattelisi, ettei hän juuri tuota näkökohtaa tässä etsinyt. Varmasti hän silti olisi näkökohdasta samaa mieltä: kyllä asia niinkin on, ehdottomasti. Vatsanpalvonta on totta kai väärin. Vain Jumalaa tulee palvoa. Se, että keksitään uusia tapoja palvoa ”vatsaa”, ei tietenkään millään olennaisella tavalla muuta asiaa.

Jakeen loppuosan voi tulkita samaan tapaan laajentaen sen juutalaisspesifistä merkitystä. Hyppään saman tien todella avaraan αἰσχύνη-sanan tulkintaan: kaikki, mikä kristitylle on häpeällistä – mitään sellaista ei saisi pitää kunnia-asianaan tai ylpeydenaiheena. Totta kai Paavali allekirjoittaisi tämän, ja esim. Room. 1:26-32 (ks. erityisesti jae 26a ja jae 32b) hän puhuu häpeästä tässä laajemmassa mielessä. Heitetäänpä asia vielä kaiken lisäksi aivan ympäri. Paavali voisi varmasti allekirjoittaa senkin, että kristityn häpeänä ei saisi olla se, mikä hänelle on kunniaksi.

Näin vanha spesifinen opetus avautuu tulkinnan avulla laajaksi ja yleiseksi ja palvelee tarkoitustaan muuttuvassa maailmassa. Sitten on vielä esitettävä se ratkaiseva kysymys: Milloin päästään tulkinnan loppuun? Jokainen hermeneuttinen manööveri, joka ei sisällä rajaa, jonka jälkeen voidaan puhua väärästä tulkinnasta, on epäonnistunut. Missä se raja tämän tekstin suhteen menee? Vastaus on hyvin yksinkertainen: Siinä, että kristityt ylpeilevät sellaisella, mitä heidän pitäisi hävetä.

Kerran opiskeluaikanani Ed Sanders tarjosi minulle oluen. Tämä tapahtui eksoottisessa paikassa nimeltä Suomen Turku. Ei kuitenkaan Robert’s Coffeessa. Sanders oli saapunut vierailulle Åbo Akademiin ja oli heti alkuun ilmoittanut professoreille haluavansa tavata minut. Luentosalilla joku sitten osoitti minut hänelle, ja hän tuli saman tien tyköni ja sopi tapaamisesta luentojen ja seminaarien jälkeen. Vieressäni istui kollega, jonka silmät kierivät lattialle. En sano siitä tämän enempää.

Sandersillä, joka oli ja on maailmankuulu juutalaisuuden, kristinuskon ja myös historian Jeesuksen tutkija aivan huipulta, oli ollut runsain mitoin kahnausta Jacob Neusnerin kanssa, joka oli ja on maailman tunnetuimpia juutalaisuuden tutkijoita aivan huipulta, hyvin tuttu kaikille akademilaisille, koska hän vieraili meillä paljon, ja tunnettu myös siitä, että hän julkaisee enemmän kuin kollegat pystyvät lukemaan. Sanders kritisoi Neusnerin juutalaisuustutkimuksia ja Neusner arvosteli reippain sanoin Sandersiä. ”With friends like Sanders Judaism needs no enemies”, ja muuta vastaavaa. He olivat kyllä loppujen lopuksi aika paljon myös samaa mieltä asioista. Silti heidän välillään ei todellakaan synkannut hyvin, näin olivat asetelmat ainakin tuolloin olleet jo varsin pitkään.

Olin julkaissut erään toisen temppelin ajan juutalaisuutta kuvaavan artikkelin Neusnerin kirjasarjassa. Kyseessä oli liittoajatteluun liittyviä ensimmäisiä keksintöjäni, jotka halusin tuoda julki mahdollisimman pian, vaikka olin myös sitä mieltä, että asiasta tuottamani teksti kaipasi vielä syvempää otetta. Sellainen kuitenkin oli saavutettavissa vain ajan kanssa. Nyt Neusnerin sarja tarjosi hyvän tilaisuuden eräänlaiselle ennakkojulkaisulle. Kirja painettiin ja sain siitä kappaleen itselleni. Silloin keksin jännän ajatuksen. Sanders oli kirjoittanut paljon juuri liitosta. Mitäpä jos lähettäisin tämän Neusnerin sarjassa julkaistun tekeleeni Sandersille ja pyytäisin häneltä kommenttia? Veikeä idea, eikä se sitä paitsi maksaisi mitään.

Myöhemmin päivällisellä turkulaisessa kalaravintolassa Sanders kertoi muille käyneensä tuntikaupalla keskusteluja minun kanssani. Kyllä hän olikin ottanut tekeleeni mitä vakavimmin. Olimme tutkailleet tekstiä läpi lause lauseelta, melkeinpä sana sanalta. Edellä jäi mainitsematta, että olin upottanut artikkeliin – ikään kuin huipentumana – erään lähes suoran sitaatin Neusnerilta ja pannut viittaukseksi Sandersin tutkimuksen; niin lähellä toisiaan heidän ajatuksensa kulkivat, ainakin kohdittain. Tämä kai viimeistään oli kiinnittänyt Sandersin huomion.

Kuvailin artikkelissa varhaisjuutalaisuutta muovanneen ikään kuin pakkovoiman, joka syntyi liittouskon pohjalta. Voima ilmeni ”liitonpolunetsintänä”. Liiton polkua taas etsittiin liittomarkkereiden avulla, joita olivat mm. eri käskyt ja ylipäätään eri ryhmien halakhinen traditio. Kyllä mukaan mahtui opinkohtiakin, siinä määrin ja sellaisina kuin niitä juutalaisuudessa ilmeni. ”Pakkovoima” jäi myöhemmin onneksi pois, ja ”liitonpolunetsinnälle” keksin alkuperäistä paremman englanninkielisen termin (covenant path searching), mutta muuten ajatus pysyi. Ko. polunetsintään osallistuivat Jeesuksen ajan juutalaisuudessa kaikki, jotka kokivat olla uskollisia isien liitolle. Tutkimukseni mukaan Jeesus ei siihen kuitenkaan osallistunut, mikä sai hänet näyttämään aikalaisten silmissä häkellyttävän välinpitämättömältä liittoa kohtaan. Sitä Jeesus ei tosiasiassa ollut, eikä häntä liioin pidä luonnehtia antinomistiksi. Syy siihen, miksi Jeesus ei osallistunut liiton polun etsintään, piili hänen erilaisessa suhteessaan lakiin tai paremmin sanoen Jumalan tahtoon.

Mielenkiintoisesti Scot McKnight on soveltanut liitonpolunetsinnän käsitettäni joissakin kirjoituksissaan, joissa hän pohtii kristittynä elämisen ja olemisen olemusta. Scotin mukaan kaikki kristityt harrastavat aika-ajoin liitonpolunetsintää langeten siihen joskus syvästikin. Kristinuskossa on kuitenkin joitakin keskeisiä elementtejä, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi liittomarkkereiksi ja joihin perustuttaessa liitonpolunetsintä yksinkertaisesti sulkeutuu pois. Näitä ovat rakkaus Jumalaan ja ihmisiin sekä elämä Hengessä. McKnightin mukaan liitonpolunetsintää voisi hyvin kuvata myös legalismiksi, opiksi vanhurskautuksesta tekojen kautta. Hän sen sanoi, en minä.

Aiemmin mennessämme lounaalle Sanders oli todennut minulle ja muille – taisi se silmätön kollegakin kuulla – ettei pidä vanhenemisesta. ”Kun heräsin viideltä ja menin nukkumaan kahdeltatoista, silloin ehdin tehdä kaikki päivän velvoitteet. Mutta se ei toimi enää.” Olen itse huomannut saman.