Kun yritimme kolmannelle huippuyksikkökaudelle, tein tutkimussuunnitelmaa aika suuressa kiireessä ja paineen alla. Jossakin vaiheessa huomasin, että vaikka se vei enemmän aikaa, työ luontui lennokkaammin, jos pidin aina välillä taukoa johonkin muuhun syventyen. En vielä ollut tutustunut tuolloin hiljattain kohua aiheuttaneeseen Dan Brownin kirjaan Da Vinci -koodi, joten päätin hankkia sen käsiini. Tein tutkimussuunnitelman loppuun niin, että tauon koittaessa lukaisin aina palan Brownin kirjaa. Muistan miettineeni, tältäkö fyysikosta tuntuu, kun hän lukee scifi-romaania. Joskus scifi on ennakoinut fysiikan löytöjä ja jopa antanut ideoita tai yllykkeitä tutkimukselle. Da Vinci -koodin fiktio oli kuitenkin kaukana näkemyksellisestä. Siinä ei myöskään tullut esiin mitään uutta eikä yllätyksellistä. Kirjan diskurssi oli pintatasolla näppärää mutta syvemmällä tasolla ihan infantiilia. Minun oli silti aina hiukan ravisteltava itseäni, ettei fiktiota hiipisi tutkimustekstiinkin.
Huippuyksikkökausien ohella olen ollut kaksi kertaa Suomen Akatemian tutkijatohtorina ja kerran akatemiatutkijana. Se on hienoa, mutta minulle osuivat ajan mukana muuttuvan Akatemian historian toistaiseksi lyhimmät tutkimusvirkakaudet. Muistan kun suunnittelin Jeesus-tutkimuksen käsikirjan alullepanemista ja tajusin, että projektista tulisi mitä ilmeisimmin niin pitkä, että jossakin kohtaa sitä jäisin suurella todennäköisyydellä tyhjän päälle. Se tarkoittaisi joko minun osuuteni projektissa tai koko projektin loppumista. Pitää olla pikkuisen hullu, että näillä näppylöin ryhtyy sellaiseen hankkeeseen. Lisäksi jossakin vaiheessa Jeesus-tutkimus oli lakannut olemasta seksikästä. Rahat alkoivat suuntautua toisenlaisten iskusanojen kuin ”Jesus”, ”dialogue”, ”origin” ja ”history” perään. Ennen pitkää oli vain päätettävä, vaihtaisinko tutkimusalaa vaiko rahoitusmuotoa.
Historiantutkimus oli 1990-luvulla hiukan hukassa postmodernismin taholta tulleen teoriakritiikin johdosta. Kritiikki toi metodologian näköpiiriin ajatuksia, jotka äärimmäisissä muodoissaan tekivät historiantutkimuksesta mahdotonta kyseenalaistaen historiateorian ja omaksutun epistemologian. Hämmästyttävien ja monimutkaisten termien ja käsitteiden kavalkadi saatteli integraalit postmodernistit siihen päätelmään, että historiantutkimuksen tuottamat representaatiot menneisyydestä olisi rinnastettava makuasioihin: niillä ei ole sen suurempaa painoarvoa eikä niistä voi kiistellä. Hommassa tapahtui sitten modernin logiikan mukaisesti. Ne tutkijat, joilla mainittuja näkemyksiä oli, lopettivat historiankirjoittamisen. Mainittakoon silti, että postmodernistinen teoriointi on opettanut historiantutkimukselle myös yhtä ja toista konstruktiivista (!).
Postmodernismi iski historiallisen kokemuksen, jopa inhimillisen kokemuksen ytimeen. Ihmisinä ja historiallisina olentoina me koemme nykyisyyden yhdyspisteenä (engl. nexus) menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Neksuksessa muistetun menneisyyden, ennakoidun tulevaisuuden ja läsnä olevan nykyisyyden elementit muuttuvat historialliseksi kokemukseksi jatkuvuudesta ja jatkumattomuudesta rakentuvan välittymisen kautta. Ilmiöt siirtyvät menneisyyteen ja vaihtuvat uusiin. Siinä keskellä elämme me aistimassa yhtäältä jatkuvuutta eri ilmiöiden välillä, koska muuten ilmiöiden ei voitaisi havaita seuraavan toisiaan, ja toisaalta epäjatkuvuutta, koska muuten ei voitaisi puhua eri ilmiöistä. Inhimillinen historia toisin sanoen etenee neksuksien ketjussa niiden jättäessä nykyisyyden menneisyyteen ja tehdessä tulevaisuudesta nykyisyyttä.
Nyt integraalit postmodernit teoriat ennustivat joko jatkuvuuden tai epäjatkuvuuden kokonaan katoavaksi. Kumpikin visio merkitsisi neksuksien ketjun murtumista, yksinkertaisesti historian loppua. Strukturaalin postmodernismin edustajat odottivat epäjatkuvuuden katoavan: uusia neksuksia ei syntyisi, kun ilmiöt eivät epäjatkuvuuden poisollessa vaihtuisi uusiin. Tulevaisuudesta tulisi epämääräisyyksiin jatkettua nykyisyyttä. Poststrukturaalin postmodernismin edustajat puolestaan uskoivat jatkuvuuden lakkaavan: uusia neksuksia ei syntyisi, kun ilmiöt eivät jatkuvuuden puuttuessa enää millään tavalla liittyisi toisiinsa. Tulevaisuudella ei enää olisi mitään tekemistä menneisyyden kanssa.
Näistä jälkimmäinen visio kai nykyään yleisimmin mielletään juuri ”postmoderniksi ajatteluksi”. Ei ole enää mitään pysyvää pohjaa, jolta ilmiöitä voidaan arvioida. Ei ole pysyviä totuuksia, ei yhtä isoa kertomusta, johon liittyä. Kaikki elää villinä ja vapaana jatkuvassa muutoksen virrassa ilman yhteyttä taaksepäin tai eteenpäin, sisään tai ulos, ylös tai alas. Ilmiöt ovat olemassa täysin irrallaan toisistaan ja vailla (määräytyvää) merkitystä toisilleen. Historia ja hermeneutiikka ovat todellakin helisemässä tällaisten ajatusten kanssa, kun jokainen hetki ja jokainen tulkinta olisi ymmärrettävä uniikkina ja isoloituna.
Noh, tässäpä tämän viikonpäivän ratoksi tällaisia ajatuksia, jotka siis kohisivat aikansa äärimmäisinä mutta ovat sittemmin laantuneet. Historiankirjoitus ei enää vuosikymmeneen tai pariin ole ollut uhanalainen laji, jos oli sitä koskaan. Sen maine ja seksikkyys o(li)vat tosin mennyttä, ainakin joissakin maksavissa piireissä, mutta mikään sen enempi ei ole estänyt historioitsijoita kaiken aikaa tekemästä historiantutkimusta. Eivätkä ainoastaan annalistit kukoista. Uuden sukupolven on saatava tietää, mitä vanha on tehnyt.
Nämä asiat mainitsen myös siksi, että niiden pohjalta avautuu varsin sisäistävä näkymä eräänlaisena Jeesus-tutkimusmetodina ajamaani jatkumoajatteluun. Siinä keskukseksi otetaan historian ilmiö ”Jeesus”, joka pyritään selittämään uskottavasti suhteessa sekä edeltäviin että tuleviin ilmiöihin. Puhutaan Jeesuksen ymmärtämisestä jatkumossa juutalaisuus–kristinusko. Ymmärtäminen ja selittäminen syntyvät ”neksuksessa” yhtäältä jatkuvuutta ja toisaalta epäjatkuvuutta edustavista, Jeesus–juutalaisuus sekä Jeesus–kristinusko -dimensioissa vaikuttavista elementeistä. Ymmärrettävästi jos joko epäjatkuvuus tai jatkuvuus lakkaa, ei jatkumoajattelua enää voi harjoittaa. Meillä joko ei ole (edes jollakin tavoin) erillisiä ilmiöitä juutalaisuus, Jeesus, kristinusko tai sitten emme voi hahmottaa niissä jatkumoa. Integraalin postmodernismin haaste kaikelle historiantutkimukselle koskee siis vähintään samalla voimakkuudella jatkumonäkökulmaa. Tai koskisi.
Olen viimeaikojen tutkimuksissani keskittynyt erityisesti toiseen eli Jeesus–kristinusko -dimensioon. Näin on siksikin, että ensimmäinen dimensio on jo niin hyvin möyhennetty kolmannen etsinnän ”Jesus within Judaism” -hermeneutiikan puolesta. Toisen dimension kohdalla voisi ajatella hyödynnettäväksi Gadamerin käsitettä Wirkungsgeschichte, jolla on perinnettä eksegetiikassa. Kuitenkin ”perinteisessä” eksegeettisessä käytössäkin (johon kuuluu useita erilaisia versioita) se on ensin tarvinnut irrottaa alkuperäisestä gadamerilaisesta tarkoitusyhteydestään. Jo tämä saattaa olla tavallaan väärin. Kun puhutaan Jeesuksen Wirkungsgeschichtestä, ollaan selvästi vielä kauempana alkuperäisestä. Olen siksi miettinyt, kannattaako lainkaan käyttää tätä käsitettä, mutta muut mahdolliset vaihtoehdot eivät tunnu yhtä sulavilta. Toisaalta onhan esim. ”post-context” käänteisyyden mielikuvassaan hurmaavan transparentti tai ainakin intuitiivinen.
Kyllä tälle kaikelle löytyisi konkreettisempiakin ilmaisutapoja, mutta mitä ajatusta tahansa postmodernismiin reflektoitaessa ensimmäinen uhri on kieli. Ja toinen on sitten se totuus. Vai oliko niin, että on kyse samasta asiasta.