Istun odotusrivissä jossain Cambridgen kirjaston alakerroksessa. Olen juuri selvitellyt erinäisiä papereita, ja nyt odotan, että minulle tehdään lupa kirjaston aktiivikäyttöä varten. Vähän ajan kuluttua ystävällisen tuntuinen mies pyytää minut huoneeseensa ja panee istumaan tuolille muutaman metrin päähän itsestään. ”Please lukekaa tämä ja tutustukaa kirjaston sääntöihin.” Hän ottaa valokuvan ja räpelöi jotakin laitetta. Kohta saan käsiini muoviläpyskän, kuvallisen kirjastokortin.
Cambridgen yliopiston kirjasto on valtava laitos. Vietin siellä aina kokonaisia päiviä. Minulla oli mobiran kännykkä, jo siihen aikaan antiikkipuhelin, jonka kirjaston sääntöjen mukaan jätin varaamaani lokeroon henkilökohtaisten tavaroiden säilytysosastolla maanuumenissa. Tein ensin sen virheen, että jätin puhelimen päälle. Kun lähdin illan tullen pois, sen akku oli kokonaan tyhjentynyt. Akku ei muutenkaan ollut parhaimmillaan, ja ilmeisesti puhelin parka oli koko ajan yrittänyt tavoitella verkkoaan.
Kaikki, jotka ovat käyneet Cambridgen yliopiston pääkirjastossa, tietänevät, miten siellä voi aika jännästi ottaa kirjan sisäiseen lainaan. Kirjat ovat vapaasti hyllyllä katseltavissa ja myös poimittavissa. Riitti, kun hyllyyn kirjan paikalle jätti tietynlaisen lapun; en enää muista, mitä lappuun kirjoitettiin. Sen jälkeen saatoit viedä kirjan minne tahansa koko suunnattomassa kirjastossa. Ympäriinsä siellä täällä oli tuoleja ja pöytiä, oli tietysti myös lukuosastoja, mutta sait mennä vaikka koko rakennuksen toiselle puolelle, istahtaa mihin tahansa ja jättää kirjan siihen, kunnes palaisit lukemaan sitä esim. seuraavana päivänä. Kaikkialla kirjastossa olikin kirjoja makaamassa erilaisilla pöydillä, ja oli ankarasti kiellettyä ottaa niitä tai liikuttaa niitä mihinkään. Kokeilin systeemiä ihan kokeilemisen vuoksi muutaman kerran. Sellainen vapaus tuntui lähes huumaavalta! Paitsi tietysti silloin, kun äkkäsit kovasti hakemasi kirjan paikalla mainitunlaisen lapun.
Kopioiminen oli, sikäli kuin muistan oikein, tarkasti valvottua. Vain tietyn prosenttimäärän sivuja sai kopioida. Tässä kohden huomaan muistikuvieni hämärtyneen. Pitikö kaikki kirjat jättää virkailijoiden kopioitavaksi vaiko vain jotkut niistä? Olen muistavinani, että minulla oli myös kopiointikortti, jota käytin itsenäisiin kopiointeihin. Taisi olla niin, että nidotut kirjat, jotka saattoivat murtua selkämyksestä liikaa avattaessa, kuului antaa kirjaston henkilökunnalle kopioitavaksi.
Söin kirjaston ruokalassa. Usein listalla oli jotain, johon kuului keskeisesti iso annos pinaattia. No problem, mutta pinaatti oli aina keitetty aivan pehmeäksi mössöksi. Eivätkö ne ole lukeneet kokkikirjasta ohjetta, miten pitää se al dente, mietin.
Sääntöjä on monenlaisia, ja niiden noudattaminen on usein tärkeää. Silloin selviää. Karmaisevin tilanne ei ole sellaisella, joka ei ole (vielä) oppinut noudattamaan sääntöjä, vaan hänellä, joka ei tiedä niitä. Ja vielä siitäkin huonompi osa on sen, joka tietää, ettei koskaan saakaan sääntöjä tietoonsa. Silloinhan ei ole ensimmäistäkään toivoa selviytymisestä.
Toivoisin niin, että tietäisin, mikä jumalaani miellyttää. Mikä minulle on oikeata, on jumalastani rikos. Ja minkä sydämeni sanoo vääräksi, se on jumalani mielestä oikein. Kuka voi tavoittaa taivaan jumalien ajatuksenjuoksun? Kuka voi ymmärtää syvyyden herrojen tarkoitusperät? Mistä ihminen oppisi tietämään jumalien tien? (Ludlul 2:33-38.)
Näin tuosta onnettomimmasta mahdollisesta tilanteesta kertoo vanha akkadialainen teksti. Ei ole hajuakaan siitä, mitä säännöt ovat, puhumattakaan, että pääsisi yrittämään niiden noudattamista. Jumalat hallitsevat universumia ja ihmisenkin maailmaa, mutta millaisten sääntöjen mukaan, sitä ei kukaan tiedä. Eikä tietoa voi edes hankkia (koska jumalat ovat kaukana ylhäällä tai syvällä alhaalla)! Ihminen on tuomittu rikkomaan rajoja, joita hän ei näe, sääntöjä, joita hän ei tunne. Ei ole hyvän eikä pahan tietoa mutta ei viattomuuttakaan.
Babyloniassa koettiin sellainenkin kauhistus, että jumalat olivat kyllä levittäneet tietoa ihmisille, mutta tieto oli tahallisesti ollut väärää:
Naru, Zulummaru ja Mama puhuivat kierosti ihmissuvulle; he kertoivat heille valheita ja perättömyyksiä. (Bab.teod. 279-280.)
Ehkä jumalat ajattelivat näin: ”Mitä siitä tulisi, jos ihminen tietäisi säännöt? Silloinhan he pystyisivät peluuttamaan meitä omilla säännöillämme ja kontrolloimaan meitä, niin kuin me kontrolloimme heitä.” Niinpä. Jos ihminen tietäisi jumalien säännöt ja jos hän vieläpä pystyisi noudattamaan niitä, hän voisi hallita kohtaloaan ja lopulta kuin käskyttää jumalia: ”Minä tein oikein, sääntöjen mukaan. Odotan, että nyt te kohtelette minua niin kuin silloin kuuluu!” Ja: ”Kun minä teen näin, on teidän, Naru, Zulummaru ja Mama, tehtävä noin! Tiedättehän te sääntönne.” Tieto on valtaa.
Ohjaavatko jumalat meitä kuin robottia kontrolloiden suvereenisti sitä, mitä me teemme ja mitä meille tapahtuu? Ajatus ei miellytä. Mutta jos ihmisellä onkin vapaa tahto ja jos hän sen lisäksi sekä tietää säännöt että kykenee noudattamaan niitä, eikö silloin hän puolestaan voisi tehdä jumalista robotin itselleen? Ainakin oikeudenmukaisista jumalista, jotka pelaavat asettamiensa sääntöjen mukaan? Entä pitäisikö jumalia silloinkin kutsua ”jumaliksi”?
Mutta entä jos
Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme.” (1. Moos. 1:26.)
kumpikaan ei olisi robotti? Ja jos
Hyvä on meidän osamme, Israel, sillä me tiedämme, mitä Jumala tahtoo. (Bar. 4:4.)
säännöt olisivat hyvin tiedossa? Ja vielä jos
Jumala sanoi: ”Minä … vaikutan sen, että te vaellatte minun käskyjeni mukaan, noudatatte minun oikeuksiani ja pidätte ne.” (Hes. 36:27.)
sääntöjen noudattaminenkin sujuisi? Siinäpä ”trilemma”.