Månad: februari 2017

Esitin useammankin kerran paperin Upsalan Uuden testamentin seminaarissa. Se oli kaikilla kerroilla hieno kokemus. Seminaari oli varsin laaja, ja jokaiseen kokoontumiseen osallistui useita professoreja, mm. Uuden testamentin emeritusprofessori Lars Hartman, jota arvostettiin kansainvälisesti, Edvin Larsson, jota myös arvostettiin paljon, jne. Kaikkia heitä arvostettiin. Lisäksi paikalla oli todella paljon seminaarilaisia.

Yhdessä paperissa pohdin erityisesti väitöskirjani keskeisintä teemaa, juutalaista liittoajattelua. Olin käyttänyt paljon Tom Wrightin hiljattain ilmestynyttä kirjaa The New Testament and the People of God (1992), jossa hän esittää kuvauksensa juutalaisuudesta. Hartman ei ollut kuullutkaan Wrightista tai kirjasta. En ollut minäkään tuota ennen eikä kovin moni muukaan. Olin kuitenkin sattunut löytämään kirjan Upsalan teologisen tiedekunnan kirjastosta (ei siis Carolina Redivivasta), ja kun Wright tuntui paljolti keskittyvän juuri liittokysymykseen, hyödynsin kirjaa turhia siekailematta. Pahaksi onneksi Hartmankin oli kirjoittanut liitosta, enkä minä ollut huomannut tutustua hänen tutkimukseensa.

Hartman kertoi, että oli ko. tutkimusta tehdessään tavannut E. P. Sandersia, joka silloin parhaillaan työsti kirjaansa Paavalista ja juutalaisuudesta, josta tuli aikanaan maailmanmenestys. He kävivät keskusteluja kaikista monenlaisista kysymyksistä, joita joutuivat ratkaisemaan, ja hämmästyksekseen siten totesivat molemmat kirjoittavansa liitosta. Hämmästykseen oli syytä, koska tuolloin elettiin vielä raamatuntutkimuksen ns. Bundeschweigen-kautta (liittohiljaisuus; vrt. Israel 700-luku eKr.).

Erityisesti Ernst Kutschin työn seurauksena Saksasta oli levinnyt ajattelu, jonka mukaan Jumalan liitto ei ollut kenenkään välinen. Se oli unilateraalinen, ei bilateraalinen kuten aina ennen oli ajateltu. Toisin sanoen liitto ei ollut Jumalan ja Jumalan kansan välinen, vaan yksipuolisesti Jumalan. ברית (berit) merkitsikin yksinkertaisesti Jumalan käskyä, velvoitetta, joka kansan piti täyttää. Siksi ei itse asiassa olisi pitänyt lainkaan käyttää sanaa ”liitto” sen paremmin kuin mitään muutakaan vuoroisuuteen viittaavaa termiä. Walther Eichrodtkin jo lopulta hätääntyi ja kysyi, eikö siis todellakaan enää voi puhua liitosta Jumalan ja Israelin välillä. Artikkelinsa ”Darf man heute noch von einem Gottesbund mit Israel reden?”, TZ 30 (1974), 193-206, on lukemisen arvoinen. Kutschille itselleen asia oli tärkeä ainakin siksi, että tämän selityksensä avulla hän sai kehitettyä dikotomian Vanhan testamentin ברית  ja Uuden testamentin εὐαγγέλιον (evankeliumi) -käsitteiden välille. Eli lain ja evankeliumin. Kutsch oli jostain syystä niin vaikutusvaltainen, että pitkän aikaa oli todellakin vaikea käyttää esim. saksan sanaa Bund, mikä tietysti oli jonkinasteista mielettömyyttä.

Meinrad Limbeck oli kirjoittanut hurjan vaikealla saksankielellä kirjan Die Ordnung des Heils. Siinä hän esitti samoja ideoita kuin hieman myöhemmin Sanders kirjassaan Paul and Palestinian Judaism – mutta Limbeck ei käyttänyt sanaa liitto! Ei muistaakseni kertaakaan. Limbeckin kirja on jäänyt unohduksiin. Sanders kirjoitti helppolukuista englantia ja puhui koko ajan liitosta – tutkimuksesta tuli menestys.

—–

Sanders kyllä viittasi omassa teoksessaan Limbeckin tutkimukseen, mutta mielestäni ei lähimainkaan tarpeeksi painokkaasti ottaen huomioon sen, että Limbeck oli esittänyt lähes kaikki samat ideat kuin Sanderskin. Vai pitäisikö asia sanoa toisin päin. Luulen, ettei Limbeck tullut koskaan huomioiduksi ansaitsemallaan tavalla, ja nyt on sille jo turhan myöhäistä.

Kutschin vaikutus väheni hiljalleen. Vielä 1981 ilmestyi jossakin ensyklopediassa hänen tekstinsä, jossa heprean ברית  edellytettiin käännettäväksi ”käskyksi”, mutta tuolloin ”liittoteologia” oli kuitenkin jo taas tullut hyväksytyksi tutkimuskohteeksi. Asiaan vaikutti lopulta myös Joseph Ratzinger (ks. ”Der Neue Bund: Zur Theologie des Bundes im Neuen Testament”, IKZ 24 [1995], 193-208), joka myöhemmin ratkaisi viimeisen ”visaisen” ongelman bilateraalisuuden tiellä: Jos kyseessä on kahden tahon välinen sopimus, johon kuuluu ehtoja, herää kysymys, mitä ehtoja ihminen voisi esittää Jumalalle ja miten ihminen voisi olla vaatimassa Jumalalta mitään. Ratzinger keksi käyttää termiä ”asymmetrinen”. Jumalan liitto Israelin kanssa ei ole symmetrinen vaan asymmetrinen. Partnerit, liiton osapuolet, eivät ole samalla tasolla.

Sanders ja Hartman eivät oikeastaan enää joutuneet pohtimaan tällaisia kysymyksiä. Sen sijaan he kamppailivat sen seikan kanssa, miten päätellä, milloin puheenaiheena on liitto, jos itse liittoa tarkoittavaa sanaa ברית tai διαθήκη (”liitto”, ”testamentti”) ei käytetä. Jos lähteet ovatkin liitosta täysin tai lähes hiljaa? Näin on esim. silloin, kun tutkitaan Paavalia ja erityisesti kun tutkitaan Jeesusta. Tai kun käsitellään mitä tahansa Uuden testamentin kirjoitusta paitsi Heprealaiskirjettä. Hartman sanoi keskustelleensa ongelmasta Sandersinkin kanssa ja ratkaisseensa sen mielestään hyvin omassa tutkimuksessaan.

Juuri tämä oli yksi haastavimmista ongelmista minunkin tutkimuksessani. Niinpä siitä häpeästä selviydyttyäni, että olin käyttänyt tuiki tuntemattoman Tom Wrightin kirjaa enkä lainkaan Lars Hartmanin tutkimusta, suoriuduin pikapikaa tutustumaan viimeksi mainittuun. Se löytyi C. Redivivasta, mutta ei lopulta sanottavastikaan hyödyttänyt minua työssäni. Päädyin sitten myöhemmin tutkimuksessani siihen ratkaisuun, mihin päädyin, eli hahmottamaan ilmiön, jota kutsun liiton polun etsinnäksi (covenant path searching).

Seminaarin jälkeen oli Upsalan kuuluisa eftersits, ja kyllä Lars Hartman taisi olla siellä mukana muiden professorien jatkona.

Joel Marcus pitää esitelmää historian Jeesuksen konferenssissa, joka järjestetään SBLn vuotuisen konvention osana San Franciscossa. Hotel Nikkosta on tilaisuutta varten varattu todella iso sali, ja se tuleekin vain puoliksi täyteen. ”Ennen kuin kissanne kuoli, se näytti tältä” – Marcus vääntää naamansa hämmästyneeseen ilmeeseen. ”Kuoltuaan se näytti tältä” – toisenlainen ilme. En enää muista, mihin tämä tarkemmin ottaen liittyi, mutta jotain ennen-jälkeen -aspektia hän siinä yritti havainnollistaa. Aina on joukossa luennoitsijoita, jotka haluavat miettiä yleisöäkin ja välillä keventää esitystään. Tietysti jos tieteen täytyy olla haudanvakavaa, silloin asia on ymmärretty väärin. Siis se ajatus, että vasta haudanvakavuus tekee tieteen, on väärinymmärrys. Paitsi patologiassa (ääni päälle).

Afrikasta tullut kokousedustaja käyttää keskusteluosuudessa kiihtyneen puheenvuoron ja kysyy Marcukselta ihmetellen, mihin Jeesus-tutkimusta oikein tarvitaan. Näin hän asian muotoili, mutta itse asiassa hän tarkoitti kysyä, mihin akateemista Jeesus-tutkimusta tarvitaan. Aiemmin sillä viikolla nimittäin oli ollut luento, joka ei hänen mielestään millään tavalla ylösrakentanut. Itse ajattelisin, että on hyvä, että teologiaa tehdään eri tahoilla, eri instituutioissa. Juuri meidän aikanamme kuitenkin on entistä tärkeämpää säilyttää myös akateeminen asiantuntemus tälläkin tietämisen saralla. Se asiantuntemus palvelee viime kädessä myös uskonnollisia instituutioita, ellei muuten niin sparraajana. Mutta kyllä muutenkin, kuten Marcus onnistui vastauksessaan osoittamaan, vaikkei hänen esitelmänsä ollutkaan tunnekuohun aiheuttaja. Itse asiassa vain harvat aiheuttavat sellaista.

Lawrence Schiffman puhuu plenumissa Parc 55 hotellissa Kuoleenmeren kääröjen löytymisen ja tutkimisen historiasta. Kello on reilusti yli 18 ja San Franciscossa on jo pimentynyt. Aurinko laskee siellä ainakin marraskuussa jo varsin varhain, jo melkein neljältä, jos nyt muistan oikein. Tuntuu hiukan kummalliselta, kun muuten ilmapiiri on suomalaisittain melkein kesäinen. Iso, hämmästyttävän iso sali on aivan täynnä. Schiffmania on taaempaa vaikea nähdä, mutta ääni onneksi kuuluu hyvin, vaikka ihmiset ja kokolattiamatto toimivat tehokkaina vaimentimina. Jotenkin Schiffmanin ulkomuoto sopii siihen, mitä olen mielessäni kuvitellut nimen ja tekstin perusteella. Ääni ja ääntämys kuitenkin on niin amerikkalainen niin amerikkalainen. Hän kertoo, kuinka Qumranin luolissa oli niin fragmenttia niin fragmenttia, ja kaikki on pitänyt ja pitää erikseen tutkia perinpohjaisesti. Joten ei ihme, että vielä 1990-luvulla on yksi jos toinenkin fragmentti julkaisematta.

Yksi sellainen oli 4QD^a (4Q266), joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1991: A Preliminary Edition of the Unpublished Dead Sea Scrolls: The Hebrew and Aramaic Texts from Cave Four (Wacholder & Abegg). Siinä oli palanen kirjoitusta Damaskusdokumentista ja juuri sopivasti sellaista tekstiä sisältävä palanen, joka puuttui aiemmin tunnetuista Damaskusdokumentin käsikirjoituksista. CD 13:14-18 selittää, että kukaan Jumalan liittoon kuuluva (kyseessä yhden sortin juutalaiset, todennäköisesti qumranilaiset) ei saa käydä kauppaa helvetin lapsien kanssa (muut juutalaiset) muuten kuin käteisellä. Kauppakumppanuutta ei saa solmia leirin (= yhdyskunnan) valvojan tietämättä eikä ilman kirjallista sopimusta. Sitten sanotaan: ”Sama koskee מגרשׁ, ja hän י … he vastaavat hänelle laupiaalla rakkaudella, eikä hän kanna heille kaunaa.”

Harmillisen fragmentaarista tekstiä siis, mutta myös kirjainten מגרשׁ tulkinta oli ongelmallinen. Jos kyseessä on substantiivi, sana tarkoittaa yleistä, avointa maa-alaa. Jos kyseessä on verbi, ilmaisu voidaan suomentaa, uskokaa tai älkää, ”hän joka eroaa vaimostaan”. Moni tutkija ajatteli, että vain jälkimmäinen ratkaisu sopii asiayhteyteen: myös avioerosta piti tiedottaa valvojalle ja siitä piti tehdä kirjallinen dokumentti. Joidenkin tutkijoiden mielestä kuitenkin kyse oli jostakin maapalasta – siitäkin huolimatta, että ”sama koskee maapalstaa, ja hän …” ei tunnu merkitsevän tässä asiayhteydessä mitään.

Oli kaksi syytä, miksi maapala-tulkinnasta ei haluttu heti luopua. Ensinnäkin teksti oli puutteellinen ja jäi siksikin jonkin verran epävarmaksi. Tärkein oli kuitenkin toinen, sisällöllinen syy: qumranilaisten ajateltiin elelevän yhteisössään munkkiluostarityyliin. Oli monta seikkaa, jotka puhuivat sellaisen olettamuksen puolesta, vaikka on myös todettava, ettei sitä ihan vedenpitävästi luultu tiedettävän. Nyt tässä sitten oli osoittautumassa, että Damaskusdokumentti, jota oli käytetty Qumranin yhdyskunnassakin, ohjeistaa yhteisön jäseniä ja valvojaa aviollisessa kysymyksessä. Qumranin yhteisön tiedetään tosiaankin käyneen kauppaa ulkopuolisten (”helvetin lapsien”) kanssa. Olisi siis vaikea tulkita avioliittoa koskevaa ohjettakaan vain hypoteettiseksi. Niinpä noiden kirjainten מגרשׁ vuoksi koko yhteisön olemus olisi ehkä ajateltava uudestaan! Asiassa ei parannut hötkyillä.

Fragmentti 4QD^a (4Q266) kuitenkin muutti tilanteen. Siitä saatiin muutama kirjain lisää: ייסר את בניהם. Näin voitiin nähdä, että tuosta kiistanlaisesta sanasta jatkuva lause kuului ”ja hän kehottaa lapsiaan…” Oli selvää, että avioliitosta tässä oli kyse.

Pohditaanpa vitsailematta ja kiihtymättä. Esimerkiksi nyt tällaista Qumran-löydöstä ei voi tutkia kunnolla tutkimatta sitä aivan yksityiskohtiaan myöten. Kuka kertoisi, mitkä pikkujutut saa jättää huomiotta ja mistä hän tietäisi sen tutkimatta niitä ensin? Tutkimatta jättäminen merkitsisi samaa kuin unohtaminen, ja jos tieto unohdetaan, merkitsee se samaa, kuin sitä ei olisi olemassakaan, ts. sitä ei tiedetä. Entä mistä tietää, mitä ei tarvitse tietää, ennen kuin tietää sen?