Esitin useammankin kerran paperin Upsalan Uuden testamentin seminaarissa. Se oli kaikilla kerroilla hieno kokemus. Seminaari oli varsin laaja, ja jokaiseen kokoontumiseen osallistui useita professoreja, mm. Uuden testamentin emeritusprofessori Lars Hartman, jota arvostettiin kansainvälisesti, Edvin Larsson, jota myös arvostettiin paljon, jne. Kaikkia heitä arvostettiin. Lisäksi paikalla oli todella paljon seminaarilaisia.
Yhdessä paperissa pohdin erityisesti väitöskirjani keskeisintä teemaa, juutalaista liittoajattelua. Olin käyttänyt paljon Tom Wrightin hiljattain ilmestynyttä kirjaa The New Testament and the People of God (1992), jossa hän esittää kuvauksensa juutalaisuudesta. Hartman ei ollut kuullutkaan Wrightista tai kirjasta. En ollut minäkään tuota ennen eikä kovin moni muukaan. Olin kuitenkin sattunut löytämään kirjan Upsalan teologisen tiedekunnan kirjastosta (ei siis Carolina Redivivasta), ja kun Wright tuntui paljolti keskittyvän juuri liittokysymykseen, hyödynsin kirjaa turhia siekailematta. Pahaksi onneksi Hartmankin oli kirjoittanut liitosta, enkä minä ollut huomannut tutustua hänen tutkimukseensa.
Hartman kertoi, että oli ko. tutkimusta tehdessään tavannut E. P. Sandersia, joka silloin parhaillaan työsti kirjaansa Paavalista ja juutalaisuudesta, josta tuli aikanaan maailmanmenestys. He kävivät keskusteluja kaikista monenlaisista kysymyksistä, joita joutuivat ratkaisemaan, ja hämmästyksekseen siten totesivat molemmat kirjoittavansa liitosta. Hämmästykseen oli syytä, koska tuolloin elettiin vielä raamatuntutkimuksen ns. Bundeschweigen-kautta (liittohiljaisuus; vrt. Israel 700-luku eKr.).
Erityisesti Ernst Kutschin työn seurauksena Saksasta oli levinnyt ajattelu, jonka mukaan Jumalan liitto ei ollut kenenkään välinen. Se oli unilateraalinen, ei bilateraalinen kuten aina ennen oli ajateltu. Toisin sanoen liitto ei ollut Jumalan ja Jumalan kansan välinen, vaan yksipuolisesti Jumalan. ברית (berit) merkitsikin yksinkertaisesti Jumalan käskyä, velvoitetta, joka kansan piti täyttää. Siksi ei itse asiassa olisi pitänyt lainkaan käyttää sanaa ”liitto” sen paremmin kuin mitään muutakaan vuoroisuuteen viittaavaa termiä. Walther Eichrodtkin jo lopulta hätääntyi ja kysyi, eikö siis todellakaan enää voi puhua liitosta Jumalan ja Israelin välillä. Artikkelinsa ”Darf man heute noch von einem Gottesbund mit Israel reden?”, TZ 30 (1974), 193-206, on lukemisen arvoinen. Kutschille itselleen asia oli tärkeä ainakin siksi, että tämän selityksensä avulla hän sai kehitettyä dikotomian Vanhan testamentin ברית ja Uuden testamentin εὐαγγέλιον (evankeliumi) -käsitteiden välille. Eli lain ja evankeliumin. Kutsch oli jostain syystä niin vaikutusvaltainen, että pitkän aikaa oli todellakin vaikea käyttää esim. saksan sanaa Bund, mikä tietysti oli jonkinasteista mielettömyyttä.
Meinrad Limbeck oli kirjoittanut hurjan vaikealla saksankielellä kirjan Die Ordnung des Heils. Siinä hän esitti samoja ideoita kuin hieman myöhemmin Sanders kirjassaan Paul and Palestinian Judaism – mutta Limbeck ei käyttänyt sanaa liitto! Ei muistaakseni kertaakaan. Limbeckin kirja on jäänyt unohduksiin. Sanders kirjoitti helppolukuista englantia ja puhui koko ajan liitosta – tutkimuksesta tuli menestys.
—–
Sanders kyllä viittasi omassa teoksessaan Limbeckin tutkimukseen, mutta mielestäni ei lähimainkaan tarpeeksi painokkaasti ottaen huomioon sen, että Limbeck oli esittänyt lähes kaikki samat ideat kuin Sanderskin. Vai pitäisikö asia sanoa toisin päin. Luulen, ettei Limbeck tullut koskaan huomioiduksi ansaitsemallaan tavalla, ja nyt on sille jo turhan myöhäistä.
Kutschin vaikutus väheni hiljalleen. Vielä 1981 ilmestyi jossakin ensyklopediassa hänen tekstinsä, jossa heprean ברית edellytettiin käännettäväksi ”käskyksi”, mutta tuolloin ”liittoteologia” oli kuitenkin jo taas tullut hyväksytyksi tutkimuskohteeksi. Asiaan vaikutti lopulta myös Joseph Ratzinger (ks. ”Der Neue Bund: Zur Theologie des Bundes im Neuen Testament”, IKZ 24 [1995], 193-208), joka myöhemmin ratkaisi viimeisen ”visaisen” ongelman bilateraalisuuden tiellä: Jos kyseessä on kahden tahon välinen sopimus, johon kuuluu ehtoja, herää kysymys, mitä ehtoja ihminen voisi esittää Jumalalle ja miten ihminen voisi olla vaatimassa Jumalalta mitään. Ratzinger keksi käyttää termiä ”asymmetrinen”. Jumalan liitto Israelin kanssa ei ole symmetrinen vaan asymmetrinen. Partnerit, liiton osapuolet, eivät ole samalla tasolla.
Sanders ja Hartman eivät oikeastaan enää joutuneet pohtimaan tällaisia kysymyksiä. Sen sijaan he kamppailivat sen seikan kanssa, miten päätellä, milloin puheenaiheena on liitto, jos itse liittoa tarkoittavaa sanaa ברית tai διαθήκη (”liitto”, ”testamentti”) ei käytetä. Jos lähteet ovatkin liitosta täysin tai lähes hiljaa? Näin on esim. silloin, kun tutkitaan Paavalia ja erityisesti kun tutkitaan Jeesusta. Tai kun käsitellään mitä tahansa Uuden testamentin kirjoitusta paitsi Heprealaiskirjettä. Hartman sanoi keskustelleensa ongelmasta Sandersinkin kanssa ja ratkaisseensa sen mielestään hyvin omassa tutkimuksessaan.
Juuri tämä oli yksi haastavimmista ongelmista minunkin tutkimuksessani. Niinpä siitä häpeästä selviydyttyäni, että olin käyttänyt tuiki tuntemattoman Tom Wrightin kirjaa enkä lainkaan Lars Hartmanin tutkimusta, suoriuduin pikapikaa tutustumaan viimeksi mainittuun. Se löytyi C. Redivivasta, mutta ei lopulta sanottavastikaan hyödyttänyt minua työssäni. Päädyin sitten myöhemmin tutkimuksessani siihen ratkaisuun, mihin päädyin, eli hahmottamaan ilmiön, jota kutsun liiton polun etsinnäksi (covenant path searching).
Seminaarin jälkeen oli Upsalan kuuluisa eftersits, ja kyllä Lars Hartman taisi olla siellä mukana muiden professorien jatkona.