Kaksi saksalaista tutkijaa olisin halunnut mukaan Jeesus-tutkimuksen käsikirjaamme: Jürgen Rorloffin ja Martin Hengelin. Mutta en siis saanut.
Tapasin Roloffin kauan sitten Erlangenissa ja onnistuin pääsemään hänen vastaanotolleen. Olen käsittänyt, että hän koki sellaiset tilanteet ongelmallisiksi, joten uskon olevani harvojen joukossa. Löysin juuri hiljattain muistiinpanotkin, jotka olin tehnyt itselleni hänen tapaamistaan varten. Sen muistamiseen, miten aloitin keskustelun, en kuitenkaan tarvitse muistiinpanoja: ”Mit aller Achtung, Herr Professor, Sie haben Ihnen geirrt wenn Sie meinen, dass …”. Olin viikko aikaisemmin ostanut Roloffin Apostolien tekojen kommentaarin ja lukenut sitä ahkerasti yrittäen löytää jotakin, jossa voisin väittää hänen olleen väärässä. Olin nimittäin saanut päähäni, että sellainen olisi tarkoituksenmukainen keskustelunaloitus, koska niin jäisin hänen mieleensä. Kirjakauppa oli ollut väärällään yliopiston opiskelijoiden tarvitsemia kurssikirjoja. Ne haluttiin pitää halpoina ja siksi niiden ulkoasuun ei juurikaan panostettu. Mieleeni on iskostunut, että juuri tuollaiselta tutkimuskirjallisuuden pitääkin näyttää.
Roloff kuunteli kysymyksiäni ja vastaili niihin. Itse asiassa hän otti ne kovastikin tosissaan ja käytti vastauksiinsa pitkiä rupeamia. Välillä hän kuitenkin tuntui pakenevan pöydällään lojuneiden postikorttien maailmaan. Yskäisin ja korotin hetkeksi ääntäni saadakseni keskustelun taas käyntiin. Kymmenen vuotta myöhemmin yritin saada Roloffia kirjoittajaksi Jeesus-käsikirjaan. Ei vastausta. Lähetin useampia emaileja ja yritin löytää vaihtoehtoisia osoitteita. Mitään ei kuulunut. Eipä tainnut toimia se silloinen taktiikka, tuumin. Tai sitten toimi liian hyvin. Seuraavan kesän jälkeen näin New Testament Studies -journalissa seuran ilmoituksen, jossa kerrottiin Roloffin kuolleen. Roloff oli toimittanut Leonhard Goppeltin teologian ja julkaissut paljon mm. historian Jeesusta käsittelevää kirjallisuutta. Hän halusi käyttää termiä ”der irdische Jesus”.
Hengelin olin tavannut parissa konferenssissa, mutta hyvin lyhyesti. Pyysin häntä kirjoittajaksi kahdesti. Vastauksessaan ensimmäiseen viestiini hän vetoaa korkeaan ikäänsä (76 v.) sekä vielä työn alla oleviin projekteihinsa, jotka hän haluaa viedä päätökseen. En kuitenkaan antanut heti periksi, vaan kirjoitin toisen viestin, jossa perustelin pitkään ja hartaasti käsikirjamme tärkeyttä ja erityisesti sitä, miksi olisi kerta kaikkiaan välttämätöntä, että saamme hänetkin kontributoriksi. Please suggest a deadline that would be suitable for you.
”Hyvä tohtori Holmén. Peräänantamattomuutenne on teille kunniaksi. Jättäkäämme kysymys toistaiseksi avoimeksi.” Hengel kertoo – tämä kirje oli saksaksi – työskentelevänsä juuri Varhaiskristillisyyden historian ensimmäisen osan parissa ja kokevansa teoksen kuin suureksi vuoreksi, jonka ylitse hän ei vielä kykene näkemään. Toisaalta Jeesus-kuva on teoksessa keskeisenä tekijänä, miksi hän haluaakin vielä pitää kysymystä auki. Muutaman rivin päästä hän ryhtyy pohtimaan nykyisen Jeesus-tutkimuksen laatua. Sinänsä mahdollisten muttei kuitenkaan täysin vakuuttavien näkemysten sallima pelivara on yhä edelleen varsin suuri. Siksi meillä on niin monta yksilöllisesti värittynyttä Jeesus-kuvaa. Ollaan aina Skyllan ja Charybdiksen välillä, toteaa Hengel. Sitten hän tuntee tarvetta lainata Faustin kommenttia Famulus Wagnerille:
Was ihr den Geist der Zeiten heißt,
das ist zumeist der Herren eigner Geist,
in dem die Zeiten sich bespiegeln.
Tämä pätee Hengelin mukaan myös Jeesuksen ”henkeen”, ja miten voisimmekaan olla eri mieltä. Albert Schweitzerhan aikoinaan totesi saman ilmiön 1800-luvun tutkimuksessa. Likiarvo, Hengel jatkaa, joka sallii meidän hahmottaa tietyssä määrin selkeät ääriviivat, on periaatteessa parasta, mihin voimme konkreettisesti päästä. Todella yksityiskohtaisen Jeesus-kuvan saavuttaminen on tutkimukselle mahdotonta. Seuraavan Hengelin arvion uskallan lainata suoraan:
”Entscheidend ist für den christlichen Glauben im Grunde das ganze apostolische Zeugnis, das auch das weithin ahistorische vierte Evangelium einbezieht.”
Kirkon näkökulmasta evankeliumit ovat todistus, jonka se uskoo, johon se tunnustautuu ja jonka avulla se pääsee tarkasti perille uskonsa kohteesta. Tutkimukselle ne ovat kuin mikä tahansa lähde, jota analysoimalla ”ein wirklich detailliertes Jesusbild” jää aina haaveeksi.
Viimeiseksi Hengel lupaa vielä katsoa, löytäisikö hän kuitenkin aikaa punnittuun, kriittis-positiiviseen kannanottoon. Valitettavasti näin ei käynyt.