Månad: mars 2018

Kaikkina kertoina, kun olen ollut televisiossa haastateltavana, haastattelua on edeltänyt taustakeskustelu. Siinä missä muiden medioiden vastaavissa keskusteluissa vierähtää yleensä pitkä tovi, vaikka varsinainen julkaistava juttu, esim. lehtikirjoitus, ei olisikaan erityisen laaja, telkkaria varten tuntuu olevan toisenlaiset tarpeet. Lyhyitä turinoita ovat olleet, joko muutamaa päivää aikaisemmin puhelinkeskusteluina tai jutusteluina lämpiössä juuri ennen. Poikkeuksen tässä suhteessa on tehnyt Arto Nybergin ohjelma, ja ohoh minkä poikkeuksen. Vierailuani ohjelmassa nimittäin edelsi harvinaisen perinpohjainen ja sanoisinko erittäin intensiivinen taustakeskustelu. Haastattelija oli ymmärtääkseni nuorehko henkilö ja assistenttina mahdollisesti uusi, vaikka kun nyt mietin, niin mistäpä minä voisin sen tietää, kun keskustelu käytiin puhelimessa. Sitä joka tapauksessa kesti monta tuntia ja se muistutti lähinnä ristikuulustelua, minä siis syytetyn penkillä, ¿comprendes? Jälkeenpäin ääni käheänä ja luurikäsi puutuneena ehdin jo tuumailla, mitä sunnuntaina mahtaakaan tapahtua, mutta Nyberg oli itse ystävällisyys. Mitä miellyttävin kontakti ja tilanne. Formulauutisetkin kerrottiin vielä studion puolelle.

Nuori ja uusi tai ei, taustahaastattelun tehnyt assistentti oli hyvin sanavalmis. Vaikka sattuneesta syystä minä olin enimmän aikaa äänessä, hän ei koskaan tyytynyt yksinkertaiseen kysymys-vastaus sapluunaan vaan teki aina lisä- tai vastakysymyksiä asiasta, usein aggressiivisestikin. Vain kerran hän jäi hiljaa sanattomaksi: kun kysyttynä vastasin uskovani Jumalaan. Tämä uskokysymys arvatenkin kuului repertoaariin alani tähden. Minua oli kuitenkin haastateltu akateemisena tutkijana ja tutkimusryhmän johtajana, ja kun sitten annoin haastattelijalle uskomyönteisen vastauksen, hän meni aivan mykäksi. Hiljaisuutta kesti pitkähkön aikaa ja sen jälkeen, en ole nyt ihan varma … mutta hän taisi kysyä saman kysymyksen uudestaan. Vastasin siis uudestaan. Uusi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua luurista kuului läpeensä hämmästynyt, ihmetystä tiukkuva kommentti, jotta sinähän siis olet tutkija ja tieteentekijä!? Siihen en osannut vastata kuin lakonisesti ”niin?”. Pikkuhiljaa kävi selväksi, että haastattelijan käsityksen mukaan ei kukaan tieteen ammattilainen – siis ei kukaan – usko Jumalaan tai mihinkään vastaavaan. Yritin sanoa, ettei se pidä paikkaansa, mutta tämä oli selvästi jotain, joka meni parsekin päästä hilseen yli. Selvästikin hänen multiversumissaan tiede ja usko sulkivat toisensa pois yhtä ilmeisesti ja väistämättömästi kuin parillisuus ja parittomuus tai sanokaamme Dr. Jekyll ja Mr. Hyde. Tietelijöillähän on tiede eikä Jumalaa siis tietenkään tarvita, erkkikin sen tietää. Ja kun minun tuntemissani tieteilijöissä taas ei oikein muita olekaan kuin Jumalaan uskovia. Tai sanotaan ainakin niin, että heitä on sankoin joukoin. Enkä tosiaankaan tunne vain oman alani tutkijoita tai vain muita pehmeäpäisiä pehmeiden tieteiden tekijöitä. Joten on totta, että myös minä koin tilanteessa yllätyksen, vaikka ehkä en aivan yhtä isosti. Nimittäin että silläkin tavoin voi ajatella, ettei sellaisia ihmisiä lainkaan ole olemassa. Tiedonsosiologiaa konkretisoituna! Ehkä jossakin horisontit fuusioituivat.

Litteä maa -käsitys, johon siis ei keskiajallakaan uskottu, tarjoaa meille kuvakielen, jonka avulla voimme nyt vähän pohtia tuota hankalaksi sanottua dyadia usko ja tiede, erityisesti siinä vaikuttavaa epistemologiaa. … Tai ehkä sittenkin olisi helpompi ajatella yhtäältä CD-levyä ja toisaalta vinyylilevyä. Joo. Kuvitellaan, että molempia levyjä varten on yksi ja sama piikki, johon ne pudotetaan ja pujotetaan keskellä olevasta reiästään. Ensin piikkiin lasketaan iso vinyylilevy. Sitten sen päälle asetetaan pieni CD-levy lepäämään samasta piikistä läpi. Piikki edustaa tietoa, jota kummankin levyn ulkoreunalla asustelevat pienen pienet ihmiset lähtevät levyä pitkin hakemaan. Levyt itsessään ovat maailmoja, joiden läpi tiedon polut on etsittävä. CD-levyn reunalla asustaville matka on lyhyempi, mutta vain vinyylilevyn reunalla asuvat tutustuvat kumpaankin maailmaan. Mitkä ovat edut ja haitat? Ymmärrettävästi vinyylilevyn reunalta ei voi hypätä suoraan piikille tai edes CD-levyn reunalle. Ei sieltä siis oikaista. Mutta miksikö CD-levyn asukkaat eivät edes välillä lähtisi toiseen suuntaan laajentaakseen maailmaansa? Pelkäävätkö he putoavansa maailmansa reunan yli … ei nyt menikin toisen kielikuvan (ja huumorin?) puolelle. No mutta eiköhän jotain jo tullut selväksi.

Itseasiassa tässä kielikuvarallissa ei illustroida vain epistemologiaa eli tiedon hankinnan viileän loogisia prinsiippejä vaan myös tiedonsosiologisia, humaaneja aspekteja. Humanistista ”analyysia” voisi vielä jatkaa, esim. toteamalla, että koska toisen levyn äänentoisto on sen asukkaista itsestään selvästi parempi, heidän johtopäätöksensä on, että he pystyvät paitsi tietämään paremmin myös muodostamaan käsityksen siitä, miten toisen levyn asukkaat hankkivat tietonsa eli siis tietävät: huonommin. Näin he näkevät mahdolliseksi ja osin myös tarpeelliseksi neuvoa heitä.

Täytyy sanoa, ettei kuulosta kaikkinensa aivan viehättävältä, mutta tällainenkin rooli tiedolla on, mikä on hyvä tiedostaa.

Olen kirjoittanut kirjan teodikeasta eli kärsimyksen ongelmasta, mutta asia on senlaatuinen, että voin väittää olevani sen tuntija vain omien kärsimysteni osalta. Yleisesti en katso kelpaavani vastaajaksi tässä hämmästyttävän syvällekäyvässä kysymyksessä. Lisäksi siinä, missä nykypäivänä kärsimyksen ongelmaa pohditaan akateemisesti erityisesti filosofiassa ja teologiassa, olen itse keskittynyt lähinnä antiikin aikaiseen ajatteluun ja tulkintaopin näkökulmasta. Tiedän kuitenkin, että monessa suhteessa moderni teodikea-ajattelu ei aivan kauheasti poikkea vanhemmasta, ei edes arkaaisesta kärsimyksen ongelman pohdinnasta. Toki tietysti on myös selviä eroja. Aikomukseni on nyt hyvin lyhyesti pohtia näitä molempia ja katsoa, voisiko vanhasta maailmasta jopa löytyä jotain, josta nykymaailma voisi ottaa oppia. Hienovaraisuudesta kirjoitan jumala-sanan pienellä etukirjaimella tai puhun ”jumaluudesta” tai ”jumalista”.

Nykypäivän teodikeassa vallalla on monia lähestymistapoja teoreettisesta käytännölliseen. Viime vuosisadalla ihmiskuntaa kohdanneiden järkyttävien kokemusten jälkeen erityisesti käytännölliset lähestymistavat ovat saaneet enenevästi painoarvoa. Ne pyrkivät järkiperäisyyden ohella, tai jopa kokonaan sen sijasta, lähestymään kysymystä niin, että voisivat tosiasiallisesti lohduttaa ja auttaa niitä, jotka ovat kärsineet. Ajatellaan enemmän kärsivien kärsimystä kuin ulkoapäin huomioivien älyllistä ongelmaa.

Ehkä kaikkein käytännöllisin ja eniten nykypäivän ihmisten todelliseen elämään ja maailmankuvaan vaikuttava kärsimyksen ongelmaa koskeva ajatus on kuitenkin tässä: Maailmassa on niin paljon pahuutta ja käsittämätöntä kärsimystä, ettei mitään jumalaa tai jumaluutta kerta kaikkiaan voi olla olemassa. Ajatus saatetaan myös esittää kysymyksen muodossa, mutta silloinkin se ymmärretään lähes aina retoriseksi. ”Miten, kun maailma on niin paha, jumala muka voisi olla olemassa?” Toisin sanoen nykypäivänä kärsimyksen ongelma aktualisoi etenkin kysymyksen jumalan olemassaolosta, joka usein myös päädytään kieltämään. Ennen, siis antiikissa, ei näin ollut, ei liioin pitkään sen jälkeenkään historiassa. En tarkoita sitä, että ennen olisi harvemmin tultu jumalan olemassaolon kieltävään tulokseen, vaan sitä, ettei olemassaolon asettamista kyseenalaiseksi oikein nähty mahdollisuutenakaan. Ennen kärsimyksen ongelma nimittäin sai ihmiset pohtimaan etenkin sitä, minkälainen jumala on. Juuri tätä näkökulmaa osuvasti valaiseva esimerkki on Epikuros, joka tradition mukaan kysyi:

Onko niin, että jumaluus kyllä haluaa ehkäistä pahan, mutta ei kykene siihen? Silloin hän on kyvytön. Onko niin, että jumaluus kykenee kyllä ehkäisemään pahan, mutta ei halua sitä? Silloin hän on pahansuopa. Mutta jos hän on sekä kykenevä että halukas ehkäisemään pahan, miksi sitten on pahuutta?

Lähes samalla tavalla järkeilee moderni trilemma ja samalla tavalla saatetaan modernisti järkeillä, ettei jumalaa voi olla olemassa. Epikuros, niin skeptikko kuin omana aikanaan olikin, ei kuitenkaan tullut kysymyksestään moderniin lopputulokseen. Sen sijaan hän päätteli, että jumalat elelivät sfääreissä välinpitämättöminä ihmisen suhteen ja paljoakaan piittaamatta siitä, mitä maan päällä tapahtui. Toisin sanoen Epikuroksellekin jumalan, jumaluuden tai jumalien olemassaolo oli luovuttamatonta, mutta hän yritti ymmärtää, millaisesta jumaluudesta oikein on kysymys maailman ollessa sellainen kuin se on.

Modernilla kysymyksellä, ”Miten, kun maailma on niin paha, jumala muka voisi olla olemassa?”, on sama lähtökohta antiikin kysymyksen kanssa: Siitä, millainen maailma on, tulee voida päätellä jotakin jumalasta! ”Kun maailma on tällainen, meidän on ajateltava jumalasta näin tai noin.” Toisin sanoen molemmissa lähdetään liikkeelle siitä, että maailman ja sen takana mahdollisesti vaikuttavan jumalan välillä on oltava ja nähtävä korrelaatio. Miksi sitten lopputulos on usein täysin erilainen? Syitä on oikeastaan kaksi:

(a) Toisin kuin antiikin aikalainen, moderni ihminen näkee varteenotettavana mahdollisuutena sen, ettei jumalaa ole.

Tämä jo edellä todettiin. Asia on myös helppo ymmärtää ja käsitellä. Toinen syy on kolikon kääntöpuoli, joka kuitenkin saattaa olla vaikeampi hahmottaa ja omaksua:

(b) Toisin kuin moderni ihminen, antiikin aikalainen näki varteenotettavana mahdollisuutena sen, ettei jumala ole sellainen, kuin hänen haluttaisiin olevan.

Antiikin teodikea vie yhdistävänä lähtökohtana toimivan korrelaatioajattelun – maailman menosta voi päätellä jotakin jumalasta – ikään kuin loppuunsa ja ryhtyy pohtimaan, minkälainen jumala siis olisi, kun maailma näyttää miltä näyttää. Moderni ajattelu sen sijaan jää puolitiehen, mitä ilmeisimmin siksi, että sillä jo on selvä ajatus siitä, minkälainen jumalan pitäisi olla. Kun maailma sitten ei korreloi eli ei vastaa tuota nimenomaista jumalakäsitystä, saa koko korrelaatio-oletus mennä ja siirrytään ateistiseen maailmankuvaan. Toisin sanoen halutaan mieluummin ajatella, ettei jumalaa ole, kuin ottaa pohdittavaksi se mahdollisuus, että hän olisi toisenlainen, kuin on haluttu ja ennalta ajateltu. Edes skeptikko Epikuroksen visio jumaluudesta ei kiinnosta, vaikka esimerkiksi sen voisi hyvin väittää vastaavan sitä, miltä maailma näyttää.

On oma mielenkiintoinen kysymyksensä, mikä tämä haluttu jumalakuva on, jolle maailmasta ei tunnu löytyvän mitään (!) vastaavuutta. Siihen emme kuitenkaan voi puuttua tässä yhteydessä. Nyt ajatukseni on pohtia, mitä tapahtuisi, jos tuota modernia kysymystä jatkaisikin antiikin maailman tapaan aivan loppuun asti. Käsitykseni nimittäin on, että kun modernin kysymyksen arvio maailmasta jää kesken, se jää myös yksipuoliseksi ja vajaaksi. Se luopuu korrelaation ajatuksesta liian nopeasti ja siirtyy ateismiin, jonka katveissa siltä jää näkemättä jotakin mahdollisesti oleellista. Sillä kun kuvio kuljetaan loppuun, ainoa esitettävä kysymys ei olekaan

Miksi maailmassa on niin paljon pahuutta ja kärsimystä?

vaan sen ohelle tulee toinen vähintäänkin yhtä pakottava kysymys:

Miksi maailmassa on niin paljon hyvyyttä ja onnellisuutta?

Tietysti jos maailmassa olisi vain pahaa ja kärsimystä, korrelaation logiikan seuraaminen loppuun asti johtaisi meidät pahan jumalan päätelmään. Mutta maailmassa ei ole vain pahaa ja kärsimystä. On myös paljon hyvää! Jos jumaluus olisi paha, mistä sitten kaikki hyvä olisi tullut maailmaan? Toisin sanoen pahan jumalan päätelmä ei ole oikea. Tämä kysymys, ”Mistä kaikki hyvä?”, jää kuitenkin modernilta ajattelulta piiloon, koska siinä vaiheessa, kun se pitäisi esittää, moderni ajattelu on jo hylännyt korrelaation (siis sen, että maailman muodosta olisi voitava päätellä jotain jumalasta) ja siirtynyt ateismiin (ei ole jumalaa), jossa maailman muodon ja jumaluuden korrelaatio on täysin epäkysymys. Ja jotkut sanovat, että pahan ja hyvän erottaminenkin ylipäätään on silloin sellainen.

Tässäpä uusi näköala ajattelulle, joka tosin on avannut kysymyksen jumaluuden olemassaolosta mutta sulkenut kysymyksen siitä, minkälainen jumala voisi olla. Mielenkiintoisella tavalla moderni pohdinta on jäänyt pyörimään lähes kokonaan sen ympärille, miksi maailmassa on pahuutta, kun taas vanhastaan päädyttiin usein pohtimaan syytä myös kaikkeen maailmassa vaikuttavaan hyvään. Eikö tässä olisi edes hiukan monipuolisempi tapa tarkastella asiaa, kuin vain todeta ”miten, kun maailma on niin paha, jumala voisi olla olemassa”? Varsinkin kun tuntuu, etteivät monet kunnolla tiedosta, minkälaisen jumalan he tällöin sulkevat pois.

Millainen jumala siis on? Maailmassa on käsittämätöntä pahuutta mutta on myös paljon käsittämätöntä hyvyyttä. Voimme kysyä: Jos jumala on paha, mistä johtuu hyvä? Tai voimme kysyä myös perinteisemmin: Jos Jumala on hyvä, mistä johtuu paha?

Ja sitten voidaan kysyä vielä: Lupasiko Jumala koskaan, että taivas olisi maan päällä? ”Life, Liberty and the pursuit of Happiness” ei luonnollisestikaan sisällä iäisyysnäkökulmaa. Mutta jos jumala siis onkin mukana kuvioissa, ko. näkökulma on tietenkin huomioitava. Se muuttaa kaiken.

Istun odotusrivissä jossain Cambridgen kirjaston alakerroksessa. Olen juuri selvitellyt erinäisiä papereita, ja nyt odotan, että minulle tehdään lupa kirjaston aktiivikäyttöä varten. Vähän ajan kuluttua ystävällisen tuntuinen mies pyytää minut huoneeseensa ja panee istumaan tuolille muutaman metrin päähän itsestään. ”Please lukekaa tämä ja tutustukaa kirjaston sääntöihin.” Hän ottaa valokuvan ja räpelöi jotakin laitetta. Kohta saan käsiini muoviläpyskän, kuvallisen kirjastokortin.

Cambridgen yliopiston kirjasto on valtava laitos. Vietin siellä aina kokonaisia päiviä. Minulla oli mobiran kännykkä, jo siihen aikaan antiikkipuhelin, jonka kirjaston sääntöjen mukaan jätin varaamaani lokeroon henkilökohtaisten tavaroiden säilytysosastolla maanuumenissa. Tein ensin sen virheen, että jätin puhelimen päälle. Kun lähdin illan tullen pois, sen akku oli kokonaan tyhjentynyt. Akku ei muutenkaan ollut parhaimmillaan, ja ilmeisesti puhelin parka oli koko ajan yrittänyt tavoitella verkkoaan.

Kaikki, jotka ovat käyneet Cambridgen yliopiston pääkirjastossa, tietänevät, miten siellä voi aika jännästi ottaa kirjan sisäiseen lainaan. Kirjat ovat vapaasti hyllyllä katseltavissa ja myös poimittavissa. Riitti, kun hyllyyn kirjan paikalle jätti tietynlaisen lapun; en enää muista, mitä lappuun kirjoitettiin. Sen jälkeen saatoit viedä kirjan minne tahansa koko suunnattomassa kirjastossa. Ympäriinsä siellä täällä oli tuoleja ja pöytiä, oli tietysti myös lukuosastoja, mutta sait mennä vaikka koko rakennuksen toiselle puolelle, istahtaa mihin tahansa ja jättää kirjan siihen, kunnes palaisit lukemaan sitä esim. seuraavana päivänä. Kaikkialla kirjastossa olikin kirjoja makaamassa erilaisilla pöydillä, ja oli ankarasti kiellettyä ottaa niitä tai liikuttaa niitä mihinkään. Kokeilin systeemiä ihan kokeilemisen vuoksi muutaman kerran. Sellainen vapaus tuntui lähes huumaavalta! Paitsi tietysti silloin, kun äkkäsit kovasti hakemasi kirjan paikalla mainitunlaisen lapun.

Kopioiminen oli, sikäli kuin muistan oikein, tarkasti valvottua. Vain tietyn prosenttimäärän sivuja sai kopioida. Tässä kohden huomaan muistikuvieni hämärtyneen. Pitikö kaikki kirjat jättää virkailijoiden kopioitavaksi vaiko vain jotkut niistä? Olen muistavinani, että minulla oli myös kopiointikortti, jota käytin itsenäisiin kopiointeihin. Taisi olla niin, että nidotut kirjat, jotka saattoivat murtua selkämyksestä liikaa avattaessa, kuului antaa kirjaston henkilökunnalle kopioitavaksi.

Söin kirjaston ruokalassa. Usein listalla oli jotain, johon kuului keskeisesti iso annos pinaattia. No problem, mutta pinaatti oli aina keitetty aivan pehmeäksi mössöksi. Eivätkö ne ole lukeneet kokkikirjasta ohjetta, miten pitää se al dente, mietin.

Sääntöjä on monenlaisia, ja niiden noudattaminen on usein tärkeää. Silloin selviää. Karmaisevin tilanne ei ole sellaisella, joka ei ole (vielä) oppinut noudattamaan sääntöjä, vaan hänellä, joka ei tiedä niitä. Ja vielä siitäkin huonompi osa on sen, joka tietää, ettei koskaan saakaan sääntöjä tietoonsa. Silloinhan ei ole ensimmäistäkään toivoa selviytymisestä.

Toivoisin niin, että tietäisin, mikä jumalaani miellyttää. Mikä minulle on oikeata, on jumalastani rikos. Ja minkä sydämeni sanoo vääräksi, se on jumalani mielestä oikein. Kuka voi tavoittaa taivaan jumalien ajatuksenjuoksun? Kuka voi ymmärtää syvyyden herrojen tarkoitusperät? Mistä ihminen oppisi tietämään jumalien tien? (Ludlul 2:33-38.)

Näin tuosta onnettomimmasta mahdollisesta tilanteesta kertoo vanha akkadialainen teksti. Ei ole hajuakaan siitä, mitä säännöt ovat, puhumattakaan, että pääsisi yrittämään niiden noudattamista. Jumalat hallitsevat universumia ja ihmisenkin maailmaa, mutta millaisten sääntöjen mukaan, sitä ei kukaan tiedä. Eikä tietoa voi edes hankkia (koska jumalat ovat kaukana ylhäällä tai syvällä alhaalla)! Ihminen on tuomittu rikkomaan rajoja, joita hän ei näe, sääntöjä, joita hän ei tunne. Ei ole hyvän eikä pahan tietoa mutta ei viattomuuttakaan.

Babyloniassa koettiin sellainenkin kauhistus, että jumalat olivat kyllä levittäneet tietoa ihmisille, mutta tieto oli tahallisesti ollut väärää:

Naru, Zulummaru ja Mama puhuivat kierosti ihmissuvulle; he kertoivat heille valheita ja perättömyyksiä. (Bab.teod. 279-280.)

Ehkä jumalat ajattelivat näin: ”Mitä siitä tulisi, jos ihminen tietäisi säännöt? Silloinhan he pystyisivät peluuttamaan meitä omilla säännöillämme ja kontrolloimaan meitä, niin kuin me kontrolloimme heitä.” Niinpä. Jos ihminen tietäisi jumalien säännöt ja jos hän vieläpä pystyisi noudattamaan niitä, hän voisi hallita kohtaloaan ja lopulta kuin käskyttää jumalia: ”Minä tein oikein, sääntöjen mukaan. Odotan, että nyt te kohtelette minua niin kuin silloin kuuluu!” Ja: ”Kun minä teen näin, on teidän, Naru, Zulummaru ja Mama, tehtävä noin! Tiedättehän te sääntönne.” Tieto on valtaa.

Ohjaavatko jumalat meitä kuin robottia kontrolloiden suvereenisti sitä, mitä me teemme ja mitä meille tapahtuu? Ajatus ei miellytä. Mutta jos ihmisellä onkin vapaa tahto ja jos hän sen lisäksi sekä tietää säännöt että kykenee noudattamaan niitä, eikö silloin hän puolestaan voisi tehdä jumalista robotin itselleen? Ainakin oikeudenmukaisista jumalista, jotka pelaavat asettamiensa sääntöjen mukaan? Entä pitäisikö jumalia silloinkin kutsua ”jumaliksi”?

Mutta entä jos

Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme.” (1. Moos. 1:26.)

kumpikaan ei olisi robotti? Ja jos

Hyvä on meidän osamme, Israel, sillä me tiedämme, mitä Jumala tahtoo. (Bar. 4:4.)

säännöt olisivat hyvin tiedossa? Ja vielä jos

Jumala sanoi: ”Minä … vaikutan sen, että te vaellatte minun käskyjeni mukaan, noudatatte minun oikeuksiani ja pidätte ne.” (Hes. 36:27.)

sääntöjen noudattaminenkin sujuisi? Siinäpä ”trilemma”.