Olen kirjoittanut kirjan teodikeasta eli kärsimyksen ongelmasta, mutta asia on senlaatuinen, että voin väittää olevani sen tuntija vain omien kärsimysteni osalta. Yleisesti en katso kelpaavani vastaajaksi tässä hämmästyttävän syvällekäyvässä kysymyksessä. Lisäksi siinä, missä nykypäivänä kärsimyksen ongelmaa pohditaan akateemisesti erityisesti filosofiassa ja teologiassa, olen itse keskittynyt lähinnä antiikin aikaiseen ajatteluun ja tulkintaopin näkökulmasta. Tiedän kuitenkin, että monessa suhteessa moderni teodikea-ajattelu ei aivan kauheasti poikkea vanhemmasta, ei edes arkaaisesta kärsimyksen ongelman pohdinnasta. Toki tietysti on myös selviä eroja. Aikomukseni on nyt hyvin lyhyesti pohtia näitä molempia ja katsoa, voisiko vanhasta maailmasta jopa löytyä jotain, josta nykymaailma voisi ottaa oppia. Hienovaraisuudesta kirjoitan jumala-sanan pienellä etukirjaimella tai puhun ”jumaluudesta” tai ”jumalista”.
Nykypäivän teodikeassa vallalla on monia lähestymistapoja teoreettisesta käytännölliseen. Viime vuosisadalla ihmiskuntaa kohdanneiden järkyttävien kokemusten jälkeen erityisesti käytännölliset lähestymistavat ovat saaneet enenevästi painoarvoa. Ne pyrkivät järkiperäisyyden ohella, tai jopa kokonaan sen sijasta, lähestymään kysymystä niin, että voisivat tosiasiallisesti lohduttaa ja auttaa niitä, jotka ovat kärsineet. Ajatellaan enemmän kärsivien kärsimystä kuin ulkoapäin huomioivien älyllistä ongelmaa.
Ehkä kaikkein käytännöllisin ja eniten nykypäivän ihmisten todelliseen elämään ja maailmankuvaan vaikuttava kärsimyksen ongelmaa koskeva ajatus on kuitenkin tässä: Maailmassa on niin paljon pahuutta ja käsittämätöntä kärsimystä, ettei mitään jumalaa tai jumaluutta kerta kaikkiaan voi olla olemassa. Ajatus saatetaan myös esittää kysymyksen muodossa, mutta silloinkin se ymmärretään lähes aina retoriseksi. ”Miten, kun maailma on niin paha, jumala muka voisi olla olemassa?” Toisin sanoen nykypäivänä kärsimyksen ongelma aktualisoi etenkin kysymyksen jumalan olemassaolosta, joka usein myös päädytään kieltämään. Ennen, siis antiikissa, ei näin ollut, ei liioin pitkään sen jälkeenkään historiassa. En tarkoita sitä, että ennen olisi harvemmin tultu jumalan olemassaolon kieltävään tulokseen, vaan sitä, ettei olemassaolon asettamista kyseenalaiseksi oikein nähty mahdollisuutenakaan. Ennen kärsimyksen ongelma nimittäin sai ihmiset pohtimaan etenkin sitä, minkälainen jumala on. Juuri tätä näkökulmaa osuvasti valaiseva esimerkki on Epikuros, joka tradition mukaan kysyi:
Onko niin, että jumaluus kyllä haluaa ehkäistä pahan, mutta ei kykene siihen? Silloin hän on kyvytön. Onko niin, että jumaluus kykenee kyllä ehkäisemään pahan, mutta ei halua sitä? Silloin hän on pahansuopa. Mutta jos hän on sekä kykenevä että halukas ehkäisemään pahan, miksi sitten on pahuutta?
Lähes samalla tavalla järkeilee moderni trilemma ja samalla tavalla saatetaan modernisti järkeillä, ettei jumalaa voi olla olemassa. Epikuros, niin skeptikko kuin omana aikanaan olikin, ei kuitenkaan tullut kysymyksestään moderniin lopputulokseen. Sen sijaan hän päätteli, että jumalat elelivät sfääreissä välinpitämättöminä ihmisen suhteen ja paljoakaan piittaamatta siitä, mitä maan päällä tapahtui. Toisin sanoen Epikuroksellekin jumalan, jumaluuden tai jumalien olemassaolo oli luovuttamatonta, mutta hän yritti ymmärtää, millaisesta jumaluudesta oikein on kysymys maailman ollessa sellainen kuin se on.
Modernilla kysymyksellä, ”Miten, kun maailma on niin paha, jumala muka voisi olla olemassa?”, on sama lähtökohta antiikin kysymyksen kanssa: Siitä, millainen maailma on, tulee voida päätellä jotakin jumalasta! ”Kun maailma on tällainen, meidän on ajateltava jumalasta näin tai noin.” Toisin sanoen molemmissa lähdetään liikkeelle siitä, että maailman ja sen takana mahdollisesti vaikuttavan jumalan välillä on oltava ja nähtävä korrelaatio. Miksi sitten lopputulos on usein täysin erilainen? Syitä on oikeastaan kaksi:
(a) Toisin kuin antiikin aikalainen, moderni ihminen näkee varteenotettavana mahdollisuutena sen, ettei jumalaa ole.
Tämä jo edellä todettiin. Asia on myös helppo ymmärtää ja käsitellä. Toinen syy on kolikon kääntöpuoli, joka kuitenkin saattaa olla vaikeampi hahmottaa ja omaksua:
(b) Toisin kuin moderni ihminen, antiikin aikalainen näki varteenotettavana mahdollisuutena sen, ettei jumala ole sellainen, kuin hänen haluttaisiin olevan.
Antiikin teodikea vie yhdistävänä lähtökohtana toimivan korrelaatioajattelun – maailman menosta voi päätellä jotakin jumalasta – ikään kuin loppuunsa ja ryhtyy pohtimaan, minkälainen jumala siis olisi, kun maailma näyttää miltä näyttää. Moderni ajattelu sen sijaan jää puolitiehen, mitä ilmeisimmin siksi, että sillä jo on selvä ajatus siitä, minkälainen jumalan pitäisi olla. Kun maailma sitten ei korreloi eli ei vastaa tuota nimenomaista jumalakäsitystä, saa koko korrelaatio-oletus mennä ja siirrytään ateistiseen maailmankuvaan. Toisin sanoen halutaan mieluummin ajatella, ettei jumalaa ole, kuin ottaa pohdittavaksi se mahdollisuus, että hän olisi toisenlainen, kuin on haluttu ja ennalta ajateltu. Edes skeptikko Epikuroksen visio jumaluudesta ei kiinnosta, vaikka esimerkiksi sen voisi hyvin väittää vastaavan sitä, miltä maailma näyttää.
On oma mielenkiintoinen kysymyksensä, mikä tämä haluttu jumalakuva on, jolle maailmasta ei tunnu löytyvän mitään (!) vastaavuutta. Siihen emme kuitenkaan voi puuttua tässä yhteydessä. Nyt ajatukseni on pohtia, mitä tapahtuisi, jos tuota modernia kysymystä jatkaisikin antiikin maailman tapaan aivan loppuun asti. Käsitykseni nimittäin on, että kun modernin kysymyksen arvio maailmasta jää kesken, se jää myös yksipuoliseksi ja vajaaksi. Se luopuu korrelaation ajatuksesta liian nopeasti ja siirtyy ateismiin, jonka katveissa siltä jää näkemättä jotakin mahdollisesti oleellista. Sillä kun kuvio kuljetaan loppuun, ainoa esitettävä kysymys ei olekaan
Miksi maailmassa on niin paljon pahuutta ja kärsimystä?
vaan sen ohelle tulee toinen vähintäänkin yhtä pakottava kysymys:
Miksi maailmassa on niin paljon hyvyyttä ja onnellisuutta?
Tietysti jos maailmassa olisi vain pahaa ja kärsimystä, korrelaation logiikan seuraaminen loppuun asti johtaisi meidät pahan jumalan päätelmään. Mutta maailmassa ei ole vain pahaa ja kärsimystä. On myös paljon hyvää! Jos jumaluus olisi paha, mistä sitten kaikki hyvä olisi tullut maailmaan? Toisin sanoen pahan jumalan päätelmä ei ole oikea. Tämä kysymys, ”Mistä kaikki hyvä?”, jää kuitenkin modernilta ajattelulta piiloon, koska siinä vaiheessa, kun se pitäisi esittää, moderni ajattelu on jo hylännyt korrelaation (siis sen, että maailman muodosta olisi voitava päätellä jotain jumalasta) ja siirtynyt ateismiin (ei ole jumalaa), jossa maailman muodon ja jumaluuden korrelaatio on täysin epäkysymys. Ja jotkut sanovat, että pahan ja hyvän erottaminenkin ylipäätään on silloin sellainen.
Tässäpä uusi näköala ajattelulle, joka tosin on avannut kysymyksen jumaluuden olemassaolosta mutta sulkenut kysymyksen siitä, minkälainen jumala voisi olla. Mielenkiintoisella tavalla moderni pohdinta on jäänyt pyörimään lähes kokonaan sen ympärille, miksi maailmassa on pahuutta, kun taas vanhastaan päädyttiin usein pohtimaan syytä myös kaikkeen maailmassa vaikuttavaan hyvään. Eikö tässä olisi edes hiukan monipuolisempi tapa tarkastella asiaa, kuin vain todeta ”miten, kun maailma on niin paha, jumala voisi olla olemassa”? Varsinkin kun tuntuu, etteivät monet kunnolla tiedosta, minkälaisen jumalan he tällöin sulkevat pois.
Millainen jumala siis on? Maailmassa on käsittämätöntä pahuutta mutta on myös paljon käsittämätöntä hyvyyttä. Voimme kysyä: Jos jumala on paha, mistä johtuu hyvä? Tai voimme kysyä myös perinteisemmin: Jos Jumala on hyvä, mistä johtuu paha?
Ja sitten voidaan kysyä vielä: Lupasiko Jumala koskaan, että taivas olisi maan päällä? ”Life, Liberty and the pursuit of Happiness” ei luonnollisestikaan sisällä iäisyysnäkökulmaa. Mutta jos jumala siis onkin mukana kuvioissa, ko. näkökulma on tietenkin huomioitava. Se muuttaa kaiken.