Kaikkina kertoina, kun olen ollut televisiossa haastateltavana, haastattelua on edeltänyt taustakeskustelu. Siinä missä muiden medioiden vastaavissa keskusteluissa vierähtää yleensä pitkä tovi, vaikka varsinainen julkaistava juttu, esim. lehtikirjoitus, ei olisikaan erityisen laaja, telkkaria varten tuntuu olevan toisenlaiset tarpeet. Lyhyitä turinoita ovat olleet, joko muutamaa päivää aikaisemmin puhelinkeskusteluina tai jutusteluina lämpiössä juuri ennen. Poikkeuksen tässä suhteessa on tehnyt Arto Nybergin ohjelma, ja ohoh minkä poikkeuksen. Vierailuani ohjelmassa nimittäin edelsi harvinaisen perinpohjainen ja sanoisinko erittäin intensiivinen taustakeskustelu. Haastattelija oli ymmärtääkseni nuorehko henkilö ja assistenttina mahdollisesti uusi, vaikka kun nyt mietin, niin mistäpä minä voisin sen tietää, kun keskustelu käytiin puhelimessa. Sitä joka tapauksessa kesti monta tuntia ja se muistutti lähinnä ristikuulustelua, minä siis syytetyn penkillä, ¿comprendes? Jälkeenpäin ääni käheänä ja luurikäsi puutuneena ehdin jo tuumailla, mitä sunnuntaina mahtaakaan tapahtua, mutta Nyberg oli itse ystävällisyys. Mitä miellyttävin kontakti ja tilanne. Formulauutisetkin kerrottiin vielä studion puolelle.
Nuori ja uusi tai ei, taustahaastattelun tehnyt assistentti oli hyvin sanavalmis. Vaikka sattuneesta syystä minä olin enimmän aikaa äänessä, hän ei koskaan tyytynyt yksinkertaiseen kysymys-vastaus sapluunaan vaan teki aina lisä- tai vastakysymyksiä asiasta, usein aggressiivisestikin. Vain kerran hän jäi hiljaa sanattomaksi: kun kysyttynä vastasin uskovani Jumalaan. Tämä uskokysymys arvatenkin kuului repertoaariin alani tähden. Minua oli kuitenkin haastateltu akateemisena tutkijana ja tutkimusryhmän johtajana, ja kun sitten annoin haastattelijalle uskomyönteisen vastauksen, hän meni aivan mykäksi. Hiljaisuutta kesti pitkähkön aikaa ja sen jälkeen, en ole nyt ihan varma … mutta hän taisi kysyä saman kysymyksen uudestaan. Vastasin siis uudestaan. Uusi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua luurista kuului läpeensä hämmästynyt, ihmetystä tiukkuva kommentti, jotta sinähän siis olet tutkija ja tieteentekijä!? Siihen en osannut vastata kuin lakonisesti ”niin?”. Pikkuhiljaa kävi selväksi, että haastattelijan käsityksen mukaan ei kukaan tieteen ammattilainen – siis ei kukaan – usko Jumalaan tai mihinkään vastaavaan. Yritin sanoa, ettei se pidä paikkaansa, mutta tämä oli selvästi jotain, joka meni parsekin päästä hilseen yli. Selvästikin hänen multiversumissaan tiede ja usko sulkivat toisensa pois yhtä ilmeisesti ja väistämättömästi kuin parillisuus ja parittomuus tai sanokaamme Dr. Jekyll ja Mr. Hyde. Tietelijöillähän on tiede eikä Jumalaa siis tietenkään tarvita, erkkikin sen tietää. Ja kun minun tuntemissani tieteilijöissä taas ei oikein muita olekaan kuin Jumalaan uskovia. Tai sanotaan ainakin niin, että heitä on sankoin joukoin. Enkä tosiaankaan tunne vain oman alani tutkijoita tai vain muita pehmeäpäisiä pehmeiden tieteiden tekijöitä. Joten on totta, että myös minä koin tilanteessa yllätyksen, vaikka ehkä en aivan yhtä isosti. Nimittäin että silläkin tavoin voi ajatella, ettei sellaisia ihmisiä lainkaan ole olemassa. Tiedonsosiologiaa konkretisoituna! Ehkä jossakin horisontit fuusioituivat.
Litteä maa -käsitys, johon siis ei keskiajallakaan uskottu, tarjoaa meille kuvakielen, jonka avulla voimme nyt vähän pohtia tuota hankalaksi sanottua dyadia usko ja tiede, erityisesti siinä vaikuttavaa epistemologiaa. … Tai ehkä sittenkin olisi helpompi ajatella yhtäältä CD-levyä ja toisaalta vinyylilevyä. Joo. Kuvitellaan, että molempia levyjä varten on yksi ja sama piikki, johon ne pudotetaan ja pujotetaan keskellä olevasta reiästään. Ensin piikkiin lasketaan iso vinyylilevy. Sitten sen päälle asetetaan pieni CD-levy lepäämään samasta piikistä läpi. Piikki edustaa tietoa, jota kummankin levyn ulkoreunalla asustelevat pienen pienet ihmiset lähtevät levyä pitkin hakemaan. Levyt itsessään ovat maailmoja, joiden läpi tiedon polut on etsittävä. CD-levyn reunalla asustaville matka on lyhyempi, mutta vain vinyylilevyn reunalla asuvat tutustuvat kumpaankin maailmaan. Mitkä ovat edut ja haitat? Ymmärrettävästi vinyylilevyn reunalta ei voi hypätä suoraan piikille tai edes CD-levyn reunalle. Ei sieltä siis oikaista. Mutta miksikö CD-levyn asukkaat eivät edes välillä lähtisi toiseen suuntaan laajentaakseen maailmaansa? Pelkäävätkö he putoavansa maailmansa reunan yli … ei nyt menikin toisen kielikuvan (ja huumorin?) puolelle. No mutta eiköhän jotain jo tullut selväksi.
Itseasiassa tässä kielikuvarallissa ei illustroida vain epistemologiaa eli tiedon hankinnan viileän loogisia prinsiippejä vaan myös tiedonsosiologisia, humaaneja aspekteja. Humanistista ”analyysia” voisi vielä jatkaa, esim. toteamalla, että koska toisen levyn äänentoisto on sen asukkaista itsestään selvästi parempi, heidän johtopäätöksensä on, että he pystyvät paitsi tietämään paremmin myös muodostamaan käsityksen siitä, miten toisen levyn asukkaat hankkivat tietonsa eli siis tietävät: huonommin. Näin he näkevät mahdolliseksi ja osin myös tarpeelliseksi neuvoa heitä.
Täytyy sanoa, ettei kuulosta kaikkinensa aivan viehättävältä, mutta tällainenkin rooli tiedolla on, mikä on hyvä tiedostaa.