Månad: december 2017

”Fariseus ja publikaani rukoilemassa” (Luuk. 18:9-14) on yksi tunnetuimmista Jeesuksen vertauksista. Vertauksen kuva fariseuksesta ja hänen rukouksestaan nousee keskeisesti juutalaisesta traditiosta.

Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan. (Luuk. 18:11-12.)

Samantapainen rukous sekä rakenteeltaan että sisällöltään on löytynyt eräästä Qumran-hymnistä:

Herra, minä kiitän sinua, ettei kohtalonani ollut kuulua valheen seurakuntaan ja etten toimi tekopyhien lailla, vaan olet sulkenut minut suosioosi ja anteeksiantamukseesi ja runsaassa armossasi …   kaikkiin säädöksiin … (1QH 15(7): 34-35.)

Molemmissa teksteissä rukoilijat antavat ensin kunnian Jumalalle. Sitten seuraavat järjestyksessään ”negatiiviset” kiitokset ja ”positiiviset”. Ensinnä rukoilija kiittää Jumalaa siitä, ettei hänelle ole käynyt huonosti kuten langenneille ihmisille. Toiseksi hän mainitsee oman onnistuneen tiensä. Fariseuksen yksityiskohtainen lista, jota hymnissä vastaa vain lyhyt ilmaus ”valheen seurakunta”, perustunee kerronnallisiin tekijöihin: näin listaan on helppo sisällyttää maininta vertaukseen olennaisesti kuuluvasta publikaanista.

Fariseus listaa myös tarkkaa lainnoudattamistaan, mikä tekee hänet rukouksessaan kovin itsevarmaksi – ja aivan oikein niin. Hänhän on täyttänyt lain enemmän kuin hyvin. Paasto, josta hän puhuu, on kokonaan vapaaehtoista. Silti hän harjoittaa sitä säännöllisesti kahdesti viikossa. Ostetuista tavaroista taas ei Tooran mukaan tarvinnut maksaa kymmenyksiä, vaan tämän vastuun Toora langetti myyjälle. Tosin sanoen myyjän olisi jo pitänyt maksaa kymmenykset, ja jos ostajakin teki niin, tavarasta maksettiin kymmenykset tarpeettomasti kahdesti. Fariseukset kuitenkin pyrkivät täydellisyyteen. Siksi he varmuuden vuoksi, esimerkiksi jos he eivät henkilökohtaisesti tunteneet myyjää, maksoivat ostostensa kymmenykset uudestaan omasta pussistaan.

Niinpä fariseus on syystäkin itsevarma ja ylpeänoloinen. Hänhän on tehnyt jopa enemmän kuin pitäisi. Mistä arvomaailmasta käsin pitäisimme tätä pahana asiana? ”Itsevarman mahdoton turvata Herran armoon on”, lauletaan kirkkomme luterilaisessa ehtoollisvirressä. Mutta se onkin kristinuskoa – ja perustuu muuten keskeisesti tämän käsittelyssä olevan vertauksen opetukseen. Silti juutalaisuudesta käsin katsottuna asia oli aivan kohdallaan, ja fariseus rukoili niin kuin kuuluikin, mistä näemme kohta lisäesimerkin. Todettakoon sitä ennen kuitenkin, ettei ko. rukous toki edusta juutalaisuuden koko arvomaailmaa, vaikka näyttääkin yhden todellisen puolen siitä. Esimerkiksi Hillel opettaa Mishnassa: ”Älä turvaa itseesi” … ”älä tuomitse toveriasi” (m.Aboth 2:5). Lisäksi vertauksessa fariseuksen rukouksen sävy on pienin kerronnallisin keinoin saatu sellaiseksi, että kuulijan tai lukijan on helpompi ymmärtää Jeesuksen publikaania armahtava lausuma vertauksen lopussa. Onhan siinä myös logiikkaa: jos minä itse riitän, mihin tarvitsisinkaan Jumalan armoa. Fariseus ei varmaankaan olisi tullut ehtoolliselle.

Tämän päälle on vielä huomioitava Tooran ohjeistama kymmenysliturgia jakeissa 5. Moos. 26:8-14. Sen mukaan hurskaan juutalaisen on tultava temppeliin ja osoitettava suusanallisella todistuksella, että hän on maksanut kaikki lain säätämät kymmenykset. Hänen on myös vakuutettava, ettei hän ole jättänyt mitään huomiotta. Hänen on lausuttava mm. näin:

Olen vienyt talostani pois kaiken Herralle pyhitetyn [= kymmenykset] ja antanut sen leeviläisille, muukalaisille, orvoille ja leskille, niin kuin olet käskenyt minun tehdä. En ole rikkonut enkä unohtanut käskyjäsi. En ole suruaikana syönyt kymmenyksistä, en ole koskenut niihin epäpuhtaana enkä antanut niistä mitään vainajille. Olen totellut Herraa, Jumalaani, olen tehnyt kaiken niin kuin olet käskenyt minun tehdä. (5. Moos. 26:13-14.)

Vertauksessa fariseus toteaa saman (tietysti vertausta varten lyhennettynä) ja, niin kuin huomattiin, vielä enemmänkin, koska hän ”kymmenysti” myös ostamansa.

Josefuksen kertoma versio Tooran kymmenysliturgiasta tulee joissakin suhteissa vielä lähemmäs Luukkaan evankeliumin vertausta (ks. Ant. 4:242-243). Siitä käy ilmi mm. se, että kymmenysvakuutus tuli antaa juuri ennen temppelistä poistumista kotiin lähdettäessä. Siksi vertauksessakin Jeesus toteaa ”hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei” (Luuk. 18:14): tiedettiin, että kymmenysliturgiaa lausuttaessa oltiin jo lähdössä kotiin. Temppelissä oli rukoiltu ja kenties uhrattukin. Sitten lopuksi ennen poislähtöä annettiin vielä kymmenysvakuutus. Näin päästiin palaamaan kotiin kaikki asiat hoidettuina ja vanhurskaana. Mutta Jeesus sanoo, että nyt niin tapahtuikin publikaanille, joka ei missään tapauksessa ollut voinut täyttää Tooran määräyksiä kymmenyksistä.

Modernit stereotypiat siitä, mikä on vanhurskasta, ovat sotkeneet tämän vertauksen eksegeettistä analyysia pahemman kerran. Vertauksen fariseus (välillä myös publikaani) on nähty epätotena karikatyyrina tekopyhästä hurskastelijasta. Tai sitten juuri päinvastoin hänen rukouksestaan on löydetty niin rutkasti nöyryyttä, että hän on alkanut näyttää luterilaiselta itsensäruoskijalta. Tällä tavalla jotkut tulkitsijat ovat halunneet ikään kuin kohentaa vertauksesta johtuvaa juutalaisuuskuvaa, yrittäneet saada sen näyttämään vähemmän raadolliselta. Raadollisuus on yleisinhimillistä, mutta ehostamisen tarve nousee lopultakin alentuvasta suhtautumisesta toiseen ja toisenlaiseen kulttuuriin. Itse tiedetään, mikä on oikein, hyvää ja kaunista, ja kun jokin toinen kulttuuri näyttäytyy siinä valossa huonolta, pahalta tai typerältä, sitä yritetään jalomielisinä peitellä ja korjailla, joskus melkein nolouteen saakka.

Schalom!

Schalom Ben-Chorin

”Fariseus ja publikaani rukoilemassa” on yksi tunnetuimmista Jeesuksen vertauksista. Sillä on keskeistä merkitystä kristillisessä teologiassa, se on kulttuurimme keskeisiä kuvia, ja sillä on myös asema synagogan ja kirkon välisessä dialogissa.

Opiskelin juutalaisuuden ja kristinuskon dialogia isona osana syventäviä opintojani. Myöhemmin historian Jeesusta tutkiessani on noista opinnoista ollut minulle paljon hyötyä. Opintokokonaisuuteen sisältyi myös matka Israeliin, jossa sain yhteyden moniin dialogiin eri tavoin vaikuttaneihin henkilöihin. Keskustelin mm. rabbi Chaim Pearlin, Shmuel Goldingin ja Kaarlo Syvännön kanssa. Yhtenä mieleenpainuvana kokemuksena muistan lyhyehkön puheluni Schalom Ben-Chorinille. Soitin hänelle hotellihuoneestani. Muistaakseni olin saanut hänen puhelinnumeronsa hänen poikansa kautta, joka opetti Hebrew Union Collegessa. Pojan numeron taas sain HUCin infon ystävälliseltä päivystäjältä (päivänä, joka oli kuuma ja niin kirkkaan aurinkoinen, että se pani kamerani kamppailemaan ostamani 1000 ASAn filmin kanssa).

”Puhutteko saksaa”, oli Schalom Ben-Chorinin ensimmäinen kommentti. Hänen nimensä merkitsee suomeksi ”rauha, vapauden lapsi”. Valitettavasti en puhunut saksaa. Tämä tapahtui paljon ennen Erlangenia, eikä niin ollen ollut mitään mahdollisuutta vaihtaa saksalaissyntyisen Ben-Chorinin toivomaan kieleen. Jatkoimme siis englanniksi. Selitin Ben-Chorinille, että olisin haastatellut häntä synagogan ja kirkon dialogiin liittyen. Kehuin hänen kuuluisaa Bruder Jesus -kirjaansa. Taisin kertoa hänelle jotakin opinnoistanikin, jopa pro gradu -aiheeni (ei, ei nyt sentään). Ben-Chorin kuunteli, kommentoi harvakseltaan ja sanoi olevansa hyvin kiinnostunut. Kohteliaisuutta, mutta nämä olivat tietenkin olennaisesti hänen elämäntyöhönsä liittyviä asioita. Hän oli tehnyt paljon saattaakseen kirkon ja toisaalta synagogan ihmiset, historiasta huolimatta, rakentavaan kanssakäymiseen. Tässä nyt vähän päälle kaksikymppinen suomenluterilainen esitti hänelle kysymyksiään. Miksipä hän ei olisi uhrannut aikaansa.

Ben-Chorinin aika loppui. Hänen oli lähdettävä pitämään luentoa. Halusinko minä tulla kuulemaan sitä? Voisimme ehkä jatkaa keskustelua sen jälkeen. Mutta hän pitäisi luennon saksaksi. Olisiko siitä silloin minulle mitään hyötyä?

– Pystyn kyllä kuuntelemaan saksaa, puhuminen vain ei onnistu, selitin. Totta se olikin, kuullunymmärtäminen oli minulla saksassa parempi kuin puhetaidot. Riittikö se silti siihen, että ymmärtäisin edes jotakin, sen saisin nähdä. ”Pidän esitelmän osoitteessa Martin Luther Square, se on vanhassa kaupungissa lähellä pyhän haudan kirkkoa.” ”Kiitos!”, sanoin, ja hyvästellen päätimme puhelinkeskustelun. En koskaan löytänyt mainittua paikkaa. Kuulinkohan jotain väärin. Nuori arabitaksikuski yritti selittää minulle, kun olimme jo pitkään ajelleet ympäri Jerusalemia: ”Koettakaa nyt ymmärtää! Juutalainen rabbi ei ikinä voisi mennä kristittyyn tilaisuuteen.” Ben-Chorin ei ollut rabbi, mutta vähän aiemmin taksikuski oli avartanut maailmankuvaani, kun totesi, ettei ollut koskaan kuullutkaan Martti Lutherista.

Vaikka nykypäivä on jo toista maata, Jeesus-tutkimus on historiansa aikana useammallakin tavalla vaikeuttanut kirkon ja synagogan välistä dialogia. En halua tässä yhteydessä puhua arjalaisjeesuksesta tai esim. 1800-luvun progressiivisesta Jeesuksesta, vaan otan esille erään hieno- ja monisyisemmän eksegeettisen tendenssin. Jeesuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista rukoilemassa (Luuk. 18:9-14) oli eräs keskeisistä traditioista, joilla menneinä aikoina leimattiin Jeesuksen ajan juutalaisuus alempiarvoiseksi, koska siinä kannatettiin lakivanhurskautta. Vertauksessa fariseus ylpeänä esittelee tekojaan. Hän myös estoitta viittaa huonompiin ihmisiin, joiden uskonnolliset ponnistukset kalpenevat hänen omien saavutustensa rinnalla. Olivatpa ne fariseukset kamalia, ajateltiin. Tutkimuksessakin vilisi arvoarvostelmia, jotka korottivat Jeesusta ja painoivat juutalaisia.

Kun asennetta ymmärrettiin ryhtyä korjaamaan, uudet paremmiksi tarkoitetut ratkaisut nousivat yhä herkästi vanhalta pohjalta; näinhän usein tapahtuu asenteiden muuttuessa asteittain. Väitettiin, ettei tekstin kuvaus juutalaisuudesta pidä paikkaansa. Tai jos pitääkin, niin kuvauksessa ei suinkaan ole kyse lakihurskaudesta. Tällaisten väitteiden sijaan tai vähintään lisäksi olisi tietysti pitänyt kysyä, mitä pahaa on lakihurskaudessa ja kenen arvomaailman pohjalta ajatellaan, että siinä jotain pahaa olisi. Totta kai kristinuskossa ja erityisesti luterilaisuudessa lakihurskaus on kuin kirosana, ja on niin ollen luonnollista, että asia on kristinuskon kannattajien mielestä tuomittava – juutalaisuuden kannattajat taas näkevät tämän ja monet muutkin asiat hyvin toisin – mutta mitä se tai mikään vastaava kuuluu tutkimukselle! Eihän tutkimuksen pidä arvostella kohteitaan kristinuskon arvojen mukaan. Hyvää tarkoittava uuseksegeesi siis jakoi saman vanhan lähtökohdan, nim. että kristinusko opettaa tästä asiasta paremmin. Nyt vain aiemman leimaamisen sijasta pyrittiin muuttamaan juutalaisuus sen näköiseksi, ettei se vaikuttaisi kristinuskon valossa niin huonolta ja ettei se yksinkertaisesti antaisi aihetta leimaamiseen. Näin tehtiin kaksinkertaisesti huonompaa tutkimusta: juutalaisuutta arvotettiin yhä kristinuskon pohjalta mutta sen lisäksi ryhdyttiin myös peukaloimaan tutkimustuloksia.

”Päinvastoin juutalaisuus rakentaa lakihurskauden, hyvien tekojen, varaan”, sanoi rabbi Chaim Pearl ja alleviivasi Caspari Centerissä liitutaululle kirjoittamaansa sanaa ”virtue”. Samalla hän poseerasi näyttävästi, kun huomasi, että tähtäsin häntä kamerallani. ”Me emme tarvitse uutta temppeliä; siitä syttyisi kolmas maailmansota.” En enää tohtinut soittaa Ben-Chorinille uudestaan. Mutta mitä tuo Luukkaan evankeliumin 18. luvun vertaus fariseuksesta ja publikaanista sitten kertoo juutalaisuudesta?

Kaksi saksalaista tutkijaa olisin halunnut mukaan Jeesus-tutkimuksen käsikirjaamme: Jürgen Rorloffin ja Martin Hengelin. Mutta en siis saanut.

Tapasin Roloffin kauan sitten Erlangenissa ja onnistuin pääsemään hänen vastaanotolleen. Olen käsittänyt, että hän koki sellaiset tilanteet ongelmallisiksi, joten uskon olevani harvojen joukossa. Löysin juuri hiljattain muistiinpanotkin, jotka olin tehnyt itselleni hänen tapaamistaan varten. Sen muistamiseen, miten aloitin keskustelun, en kuitenkaan tarvitse muistiinpanoja: ”Mit aller Achtung, Herr Professor, Sie haben Ihnen geirrt wenn Sie meinen, dass …”. Olin viikko aikaisemmin ostanut Roloffin Apostolien tekojen kommentaarin ja lukenut sitä ahkerasti yrittäen löytää jotakin, jossa voisin väittää hänen olleen väärässä. Olin nimittäin saanut päähäni, että sellainen olisi tarkoituksenmukainen keskustelunaloitus, koska niin jäisin hänen mieleensä. Kirjakauppa oli ollut väärällään yliopiston opiskelijoiden tarvitsemia kurssikirjoja. Ne haluttiin pitää halpoina ja siksi niiden ulkoasuun ei juurikaan panostettu. Mieleeni on iskostunut, että juuri tuollaiselta tutkimuskirjallisuuden pitääkin näyttää.

Roloff kuunteli kysymyksiäni ja vastaili niihin. Itse asiassa hän otti ne kovastikin tosissaan ja käytti vastauksiinsa pitkiä rupeamia. Välillä hän kuitenkin tuntui pakenevan pöydällään lojuneiden postikorttien maailmaan. Yskäisin ja korotin hetkeksi ääntäni saadakseni keskustelun taas käyntiin. Kymmenen vuotta myöhemmin yritin saada Roloffia kirjoittajaksi Jeesus-käsikirjaan. Ei vastausta. Lähetin useampia emaileja ja yritin löytää vaihtoehtoisia osoitteita. Mitään ei kuulunut. Eipä tainnut toimia se silloinen taktiikka, tuumin. Tai sitten toimi liian hyvin. Seuraavan kesän jälkeen näin New Testament Studies -journalissa seuran ilmoituksen, jossa kerrottiin Roloffin kuolleen. Roloff oli toimittanut Leonhard Goppeltin teologian ja julkaissut paljon mm. historian Jeesusta käsittelevää kirjallisuutta. Hän halusi käyttää termiä ”der irdische Jesus”.

Hengelin olin tavannut parissa konferenssissa, mutta hyvin lyhyesti. Pyysin häntä kirjoittajaksi kahdesti. Vastauksessaan ensimmäiseen viestiini hän vetoaa korkeaan ikäänsä (76 v.) sekä vielä työn alla oleviin projekteihinsa, jotka hän haluaa viedä päätökseen. En kuitenkaan antanut heti periksi, vaan kirjoitin toisen viestin, jossa perustelin pitkään ja hartaasti käsikirjamme tärkeyttä ja erityisesti sitä, miksi olisi kerta kaikkiaan välttämätöntä, että saamme hänetkin kontributoriksi. Please suggest a deadline that would be suitable for you.

”Hyvä tohtori Holmén. Peräänantamattomuutenne on teille kunniaksi. Jättäkäämme kysymys toistaiseksi avoimeksi.” Hengel kertoo – tämä kirje oli saksaksi – työskentelevänsä juuri Varhaiskristillisyyden historian ensimmäisen osan parissa ja kokevansa teoksen kuin suureksi vuoreksi, jonka ylitse hän ei vielä kykene näkemään. Toisaalta Jeesus-kuva on teoksessa keskeisenä tekijänä, miksi hän haluaakin vielä pitää kysymystä auki. Muutaman rivin päästä hän ryhtyy pohtimaan nykyisen Jeesus-tutkimuksen laatua. Sinänsä mahdollisten muttei kuitenkaan täysin vakuuttavien näkemysten sallima pelivara on yhä edelleen varsin suuri. Siksi meillä on niin monta yksilöllisesti värittynyttä Jeesus-kuvaa. Ollaan aina Skyllan ja Charybdiksen välillä, toteaa Hengel. Sitten hän tuntee tarvetta lainata Faustin kommenttia Famulus Wagnerille:

Was ihr den Geist der Zeiten heißt,
das ist zumeist der Herren eigner Geist,
in dem die Zeiten sich bespiegeln.

Tämä pätee Hengelin mukaan myös Jeesuksen ”henkeen”, ja miten voisimmekaan olla eri mieltä. Albert Schweitzerhan aikoinaan totesi saman ilmiön 1800-luvun tutkimuksessa. Likiarvo, Hengel jatkaa, joka sallii meidän hahmottaa tietyssä määrin selkeät ääriviivat, on periaatteessa parasta, mihin voimme konkreettisesti päästä. Todella yksityiskohtaisen Jeesus-kuvan saavuttaminen on tutkimukselle mahdotonta. Seuraavan Hengelin arvion uskallan lainata suoraan:

”Entscheidend ist für den christlichen Glauben im Grunde das ganze apostolische Zeugnis, das auch das weithin ahistorische vierte Evangelium einbezieht.”

Kirkon näkökulmasta evankeliumit ovat todistus, jonka se uskoo, johon se tunnustautuu ja jonka avulla se pääsee tarkasti perille uskonsa kohteesta. Tutkimukselle ne ovat kuin mikä tahansa lähde, jota analysoimalla ”ein wirklich detailliertes Jesusbild” jää aina haaveeksi.

Viimeiseksi Hengel lupaa vielä katsoa, löytäisikö hän kuitenkin aikaa punnittuun, kriittis-positiiviseen kannanottoon. Valitettavasti näin ei käynyt.

Olin alkujaan kiinnostunut gnostilaisuudesta. Opiskelinkin sitä jonkin verran ja suunnittelin tekeväni alalta väitöskirjani. Se olisi kai koskenut gnostilaisia vapauttajahahmoja (Erlöserfiguren) tai jotain. Onnistuin kerran ulkomailla saamaan käsiini ja kopioimaan Tuomaan evankeliumin faksimilen, mikä oli silloin isohko juttu, ainakin minusta. Yritin myös päästä erään professorin puheille, mutta tieni tyssäsi hänen yksityissihteeriinsä. Kuulin proffan huutavan huoneessaan ”nein, nein, nein”, kun sihteerinsä kävi kysymässä, mitä minulle pitäisi tehdä. Vaikka oli vastaanottoaika!

Lueskelin kuitenkin aika paljon Tuomaan evankeliumiin liittyvää kirjallisuutta, myös joitakin kommentaareja. Tuomaan evankeliumi on säilynyt kokonaisena vain koptinkielellä, joka on tärkeässä asemassa gnosis-tutkimuksessa. Lisäksi evankeliumi myös tangeeraa Uuden testamentin tutkimusta. Parivaljakko Tuomas ja gnostilaisuus olkoon oma kysymyksensä, mutta kyllä evankeliumissa monesti tulee vastaan sellaista paradoksia että! Olen varmaankin väärässä, kun minusta nimenomaan eräs new age -filosofiasta käsin kirjoitettu kommentaari onnistui erityisesti avaamaan Tuomaan evankeliumin mystiikkaa.

Sitten kerran huomasin, ettei monikaan Tuomaan tekstin paradoksi oikeastaan vaadi new agea avautuakseen. Otetaanpa nyt vaikka logion 22:

ⲉ  ⲧⲉⲧ͞ⲛⲧϣⲁ͞ⲣ  ⲡⲥⲁ  ⲛϩⲟⲩⲛ  ͞ⲛⲑⲉ  ͞ⲙⲡⲥⲁ  ⲛⲃⲟⲗ  ⲁⲩⲱ  ⲡⲥⲁ  ⲛⲃⲟⲗ  ͞ⲛⲑⲉ  ͞ⲙⲡⲥⲁ  ⲛϩⲟⲩⲛ
Jos teette sisäpuolen kuin ulkopuoleksi ja ulkopuolen kuin sisäpuoleksi …

(Silloin nimittäin pääsette Jumalan kuningaskuntaan.)

Tuossahan on iskevästi integraalia postmodernismia kuvaava slogan: tehkää sisäpuoli kuin ulkopuoleksi ja päinvastoin! Postmodernin hermeneutiikan eräs keskeisiä väittämiä on juuri se, että sisäpuoli, ϩⲟⲩⲛ (houn), on aina mukana silloinkin, kun tarkoitus on olla tekemisissä vain ulkopuolen, ⲃⲟⲗ (vol), kanssa. Samalla tavalla tietysti sitten ulkopuoli osallistuu sisäpuolen kokemiseen ja ymmärtämiseen.

Moderni hermeneutiikka ei näe tässä mitään viisautta, vaan sen mukaan näin menisivät vain kaikki tulkinnat täysin sekaisin. Ensinnäkin kaikki olisi täysin subjektiivista. Toiseksi tästä johtuen kaikkien tulkintojen suhteen pätisi se, että ne olisivat kukin yhtä oikeassa tai yhtä väärässä. Semmoinen voisi olla hauskaakin niin pitkään, kuin ilmiö pysyisi hallittuna ja koskisi vain jotakuinkin triviaaleja asioita. Modernilta kannalta postmoderni tulkintamenetelmä(ttömyys) tarjoaakin etenkin mainion keinon trivialisoida asioita, joita ei oikeasti haluta pitää tärkeinä.

Postmodernismin näkökulmasta sen hermeneutiikalle ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Tämä on varmasti totta. Sillä ainoa, mikä sen mukaan pysyy ja on yksiselitteisestä, on postmoderni tulkintaperiaate. Tai sanotaanko se tai jumala. Modernismilla ei ole yksinään mitään toivoa, vaan aidosti toimiakseen se joutuu turvautumaan joko hämäykseen tai jumalaan tai sekä hämäykseen että jumalaan (hämäämään jumalalla). Mutta on kysyttävä, löytyykö lopulta parempaa toivoa postmoderniltakaan suunnalta.

Tuomaan evankeliumin logion 22 sisältää muutakin, mihin ei lopulta tarvita new agelaisia silmiä:

ⲉⲧⲉ  ⲧⲛⲁⲉⲓⲣⲉ  ͞ⲙⲫⲟ⳿ⲟⲩⲧ⳿  ⲙ͞ⲛ  ⲧⲥϩⲓⲙⲉ  ͞ⲙⲡⲓⲟⲩⲁ  ⲟⲩⲱⲧ  ϫⲉⲕⲁⲁⲥ  ⲛⲉⲫⲟⲟⲩⲧ⳿  ͞ⲣ  ϩⲟⲟⲩⲧ⳿  ͞ⲛⲧⲉ  ⲧⲥϩⲓⲙⲉ  ͞ⲣ  ⲥϩⲓⲙⲉ
Jos teette miehen ja naisen yhdeksi ja samaksi, niin ettei mies ole mies eikä nainen ole nainen …

(Silloin nimittäin pääsette Jumalan kuningaskuntaan.)

Noh, gnostilaisittain lukien tässä tietenkin on ajatuksena palautuminen sitä aikaa edeltävään tilaan, kun paha luojajumala teki ihmiselle ruumiin ja loi hänet yhtäältä mieheksi ja toisaalta naiseksi. Sitä ennen ei ollut sukupuolisuutta eikä menty avioon. Ihminen oli vain ihminen, ruumiiton ja vapaa, hän oli ͞ⲣⲣⲟ, ”kuningas”, oma herransa.

Meillä oli kauan kauan sitten Åbo Akademissa pieni pieni piiri, jossa opiskeltiin koptia. Siihen kuuluivat minun lisäkseni Karl-Gustav Sandelin sekä Antti Laato. Luimme Walter C. Tillin koptin kielioppia luvusta lukuun. Tai olimme lukevinamme. Siitä ei nimittäin tullut mitään, kun minua lukuun ottamatta kukaan ei koskaan muistanut tulla paikalle. Tästä vuosi, vuosi pari myöhemmin nein nein -professorille suivaantuneena kirjoitin eräälle toiselle professorille koptinkielisen kirjeen, joka ehkä nyt löytyy hänen jäämistöstään. Mielestäni sain siihen jotakin ajatustakin mukaan. Erlöserfigureista olen lopulta keskittynyt vain yhteen, ⲉⲧⲉ ⲡⲁⲓ ⲡⲉ ⲡⲉⲛϪⲟⲓⲥ. You never knew that that I could do that!