Jacob Neusner soitti meille aamuyöllä klo 04. Minulla oli venähtänyt vähän pitkäksi erään tekstin valmistaminen, kunnes viimein pääsin faksaamaan sen Neusnerille. Lukuisista yrityksistäni huolimatta tämä ei onnistunut ja lopulta Neusner soitti minulle. En enää osaa sanoa, miksi ihmeessä touhusimme faksiin ja ääniviestiin turvautuen, kun sähköposti ja sen mukana kulkevat liitteet olivat tuolloin jo käytössä. Puhelin soi onneksi vain alakerrassa eikä herättänyt yläkerran väkeä.
Kuten kaikki tietävät, Neusner on amerikanjuutalainen. Tutkailin kerran erästä Paavalin tekstiä, joka tuntui rajoittuvan vain juutalaisiin. Jottei syntyisi erottavaa juopaa rapakon eri puolille, yritin laajentaa tekstiä koskemaan myös muita. Ratkaisu oli yksinkertainen.
Heidän loppunsa on kadotus, vatsa (κοιλία) on heidän jumalansa, heidän kunnianaan on heidän häpeänsä (αἰσχύνη). (Fil. 3:19)
Sana κοιλία merkitsee myös ”ruokahalu” ja ”ruumiilliset tarpeet”, mutta se on tässä käännetty aivan oikein vatsaksi. Sana ei kuitenkaan Paavalilla tarkoita vatsaa yleisesti, vaan viittaa juutalaisiin ohjeisiin siitä, mitä voi syödä hurskaasti Jumalan lakia noudattaen. Myöhemmin kosherina tunnetussa juutalaisessa uskonnonharjoittamisen muodossa yhdistyivät jo sinänsä monimutkaiset puhtaussäännöt ja sitten vielä syötäviin ruokiin ja ruoka-aineisiin liittyvät erityissäännöstöt. Kun niihin oikein paneutui, ihminen ajatteli vain vatsaansa. Vatsasta tuli jumala. Erityisen ikävää oli, kun kristityille kävi niin, koska hehän olivat kokonaan vapautuneet tällaisista laeista.
Sitten on tuo sana αἰσχύνη. Tässäkin on kyse saman aihepiirin asiasta. ”Häpeä” -ilmaisua käytettiin juutalaisuudessa usein eufemismin omaisesti ihmisen sukupuolielimistä. Näin esimerkiksi Ilm. 16:15: ”ettei hän kulkisi alastomana eikä hänen häpeäänsä nähtäisi”, tai Ilm. 3:18: ”eikä alastomuutesi häpeä näkyisi”, jossa hyödynnetään myös juuri samaa sanaa αἰσχύνη. Paavali sivuaa samaa ilmaisua jakeessa 1. Kor. 12:23: ”Me verhoamme arvokkaasti ne ruumiin jäsenet, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja erityisen arvokkaasti ne, joita häpeämme.” Mitä siis on pitää häpeäänsä kunnianaan? Paavali ei tässä puhu miehisyydellä komeilusta, vaan viittaa pilkallisesti ympärileikkaukseen, tai siis niihin ihmisiin, jotka pitivät sitä ylpeilyn aiheena, kerskasivat siitä. Heitä Paavali kutsuu yhtä värikkäästi ”pilalleleikatuiksi” (Fil. 3:2), mistä hän Galatalaiskirjeessä onkin esittänyt toivomuksen (ks. Gal. 5:12).
Nyt siis ruokasäännösten jälkeen kadotustuomio lausutaan niistä, jotka kerskailevat ympärileikkauksellaan. Tai jos tuon lauseen lukee kreikasta aivan suoraan, se kuuluu: ”heidän jumalansa on vatsa sekä kunnia (/ylpeys, jota he tuntevat) häpeästään”.
Jos näiden parin yksityiskohdan pohjalta ajattelemme tätä jaetta, pitää kysyä, onko sen opetuksella enää mitään kosketuskohtaa ihmisten elämään tänään. Mihin tai miten sitä nykyään soveltaisi? Todellako siis vain uskonnollisiin juutalaisiin, jotka elävät tiukasti kosher-säädösten mukaan? Kerran päivällisellä tarjoilija yritti väkisin tyrkyttää Neusnerille katkarapuja. ”Kuulkaa ne ovat oikeasti todella hyviä!” Löytyisikö jakeelle jokin lisätulkinta, jokin tulkintasovellus laajaa nykymaailmaa varten?
Paavali tuskin olisi eri mieltä, jos sanoisimme, että jakeen alku koskee nykyaikaistakin vatsanpalvontaa. Eli niitä, joille ruoka, juoma ja herkuttelu ovat kaikki kaikessa ja jotka sillä tavoin eivät muuta ajattele kuin vatsaansa. Varmaan Paavalille sopisi sekin, että ”vatsa” ymmärretään metaforisesti, niin että siihen voidaan sisällyttää esim. työ ja toimeentulo, jotka takaavat, että vatsan saa täyteen. Mikseivät myös mainen kunnia, ihmisten arvonanto jne. tulisi kysymykseen, niin että ihminen on muuten täynnä, jos ei ruokaa niin itseään. Paavali ehkä ajattelisi, ettei hän juuri tuota näkökohtaa tässä etsinyt. Varmasti hän silti olisi näkökohdasta samaa mieltä: kyllä asia niinkin on, ehdottomasti. Vatsanpalvonta on totta kai väärin. Vain Jumalaa tulee palvoa. Se, että keksitään uusia tapoja palvoa ”vatsaa”, ei tietenkään millään olennaisella tavalla muuta asiaa.
Jakeen loppuosan voi tulkita samaan tapaan laajentaen sen juutalaisspesifistä merkitystä. Hyppään saman tien todella avaraan αἰσχύνη-sanan tulkintaan: kaikki, mikä kristitylle on häpeällistä – mitään sellaista ei saisi pitää kunnia-asianaan tai ylpeydenaiheena. Totta kai Paavali allekirjoittaisi tämän, ja esim. Room. 1:26-32 (ks. erityisesti jae 26a ja jae 32b) hän puhuu häpeästä tässä laajemmassa mielessä. Heitetäänpä asia vielä kaiken lisäksi aivan ympäri. Paavali voisi varmasti allekirjoittaa senkin, että kristityn häpeänä ei saisi olla se, mikä hänelle on kunniaksi.
Näin vanha spesifinen opetus avautuu tulkinnan avulla laajaksi ja yleiseksi ja palvelee tarkoitustaan muuttuvassa maailmassa. Sitten on vielä esitettävä se ratkaiseva kysymys: Milloin päästään tulkinnan loppuun? Jokainen hermeneuttinen manööveri, joka ei sisällä rajaa, jonka jälkeen voidaan puhua väärästä tulkinnasta, on epäonnistunut. Missä se raja tämän tekstin suhteen menee? Vastaus on hyvin yksinkertainen: Siinä, että kristityt ylpeilevät sellaisella, mitä heidän pitäisi hävetä.