Saanko hiukan synkistellä.
Upsalan Åhléns ei ollut mikään mieltä ylentävä paikka. Kävin siellä joskus iltapäiväkahvilla, jonka yhteydessä söin juustosämpylän. Juustosämpylät olivat surkeita, kahvio itsessään ja arkisuudessaan oli masentava ja ulkona satoi aina. Näin sen ainakin muistan. Noina hetkinä en jaksanut muuta kuin kirjoitella ylös reflektioita tilanteestani ja tulevaisuudestani. Aika hyvin on kaikki osunut kohdalleen.
Erlangenissa kaikki opiskelijat, joihin minäkin lukeuduin, söivät mensassa. Söin harvoin teologisen tiedekunnan vieressä olleessa mensa-ruokalassa. Muistan kuitenkin yhden kerran tulleeni sinne melkein ruuanjakelun loppumisen aikoihin ja jääneeni pihalle ypöyksin lopettelemaan lounastani, joka syystä tai toisesta koostui kuivasta kalasta ja kuivasta leivästä. Saksassa paikat olivat yleensä hyvin siistejä ja kauniita, mutta tämä piha teki jyrkän poikkeuksen.
Cambridgessa ei ollut mitään ruokalaa mailla halmeilla. Tapasin ostaa kolmiovoileivän mukaani, cucumber sandwich, ja kun tuli lounasaika, menin vähän matkan päähän paikkaan, josta alkoi pitkähkö hiljainen yksityistie. Kävelin sen päästä päähän ja sinä aikana ehdin syödä leivän ja juoda, mitä olin juotavaksi onnistunut saamaan.
Jerusalemissa Ecole järjesti lounaan turkasen aikaisin ja päivällisen aivan liian myöhään. Väliä taisi olla jopa kymmenen tuntia. Vasta pitkän ajan jälkeen keksin, että keittiöstä saattoi väliaikana mennä varastamaan jotakin purtavaa. Mutta se oli aina rääppeitä: leivänkannikoita, epämääräisiä juustonpaloja, haaleaa teetä. Huoneeni hanasta tuli ruskeaa mönjää.
Onneksi kaikkien muiden kaupunkien suhteen ruokailuuni liittyy hauskempia muistoja. Niin ainakin muistan. Noissa muissa paikoissa olisin voinut vaikka paastota, ja olisi ollut hauskempaa. Tai sitten ei. Synkistellessä muistaa vain synkät puolet.
Mitä sitä muistaakaan? Muistaminen on ollut keskeinen käsite, jolla on pyritty selittämään varhaiskristillisen tradition historiaa. Vanha bultmannilainen näkemys ymmärsi käsitteen evoluutionomaisesti: me muistamme ne sopivimmat asiat. Tradition vastaanottajat elivät elämäänsä, ja jos traditio sopi heidän elämäänsä – jos sillä oli bultmannilaisesti kutsuen Sitz im Leben – he veivät sen eteenpäin, ts. traditio säilyi muistissa. Sen sijaan jos traditio ei sopinut palvelemaan mitään selkeää tarkoitusta heidän elämäntilanteessaan, se oli tuomittu karsiutumaan. Siis unohtumaan. Selkeä survival of the fittest -periaate.
Säilyneiden traditioiden on siis täytynyt palvella jotakin käytännön tarkoitusta niiden välittäjien eli tradenttien elämässä. Tämä oli vanha teoria. Todellisuus onkin sitten vähän toinen. Eräskin merkittävä traditio Jeesuksen elinajalta kertoo, etteivät Jeesuksen opetuslapset lainkaan paastonneet. ”Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa”, Jeesukselta kysyttiin (tietysti Jeesus ei itsekään paastonnut), ja Jeesus vastasi, että hänen seurassaan sellainen ei kuulunut asiaan. Kaikkialla tekstit kuitenkin osoittavat, että Jeesuksen kuoleman jälkeen paasto oli myös opetuslasten kohdalla taas palautunut siksi normaaliksi osaksi viikkorytmiä, mitä se ajan juutalaisuudessa oli. Mihin nämä paastoavat kristityt olisivat tarvinneet traditiota, jossa opetetaan, etteivät Jeesuksen opetuslapset paastoa? Eivät mihinkään. Siltikään ko. traditio ei painunut unohduksiin.
Eipä luovuteta turhan vähällä. Olisiko nyt sitten ajateltava – vähän kuin heikon antrooppisen periaatteen mukaisesti – että koskapa traditio on viety eteenpäin, niin että mekin olemme siitä tietoisia, jossakin on täytynyt olla sellainenkin varhaiskristittyjen ryhmä, joka Jeesuksen kuoleman jälkeen jatkoi opetuslasten paastoamattomuutta? Traditio olisi säilynyt ja muistettu heidän avullaan, koska se sopi heidän tarpeisiinsa. Ongelmaksi tällaiselle hypoteettiselle vaihtoehdolle kuitenkin muodostuu nimenomaan se, että Jeesuksen kuoleman jälkeen opetus Jeesuksen seurassa oleilevien paastoamattomuudesta ei enää kohdennu. Summa summarum: On todellakin vaikea keksiä edes kuvitteellinen varhaisten kristittyjen kokema käytännön tarve, joka olisi vaatinut säilyttämään ja muistamaan tämän tradition.
Paastottomuustraditio ei jää yksin. Yksinkertaistaen voidaan todeta, että tuskinpa on järkevää kuvitella sellaisiakaan varhaiskristillisiä ryhmiä, joiden tarpeet vaativat, että isä jätetään hautaamatta, että Jeesusta luonnehditaan syömäriksi ja juomariksi tai että Jeesuksen perheen kerrotaan pitäneen tätä suunniltaan menneenä jne. Tästä ja muista syistä traditiohistorian evoluutioteoria, eräänlainen ”retention of the fittest”, on pikkuhiljaa rapautunut ja on korvautumassa realistisemmalla tavalla ymmärtää muistia.
Mutta mikä on realistista? Evoluutioidea on läpeensä utilitaristinen ja egoistinen. Muistetaan, jos siitä on meille hyötyä, ja ei muisteta, jos muistamattomuudesta on hyötyä. Kaikkien muisti toimii ainakin joskus niin ja ehkä joidenkin aina, mutta tuskinpa voidaan olettaa, ettei kenelläkään koskaan olisi mitään muuta syytä muistaa. Kuinka tällaista siis on voitu ajatella kattavan teorian pohjaksi? Me varmastikin oletamme muiden muistavan jokseenkin samoista syistä kuin me itse. Jos olemme kyynisiä, ymmärrämme maailman ehkä muita herkemmin egoistisen utilitarismin pohjalta. Tai hedonismin. Tuleepa mieleeni, olisiko Rudolf Bultmann suhtautunut turhan kyynisesti varhaiskristillisiin uskonnollisiin piireihin? Tai ne, jotka nielivät tai yhä nielevät bultmannilaisen traditiohistorian selityksen sellaisenaan? Miten he itse käyttävät kristillisiä traditioita? Tämä voi olla paljastavaa. Traditiokriittinen analyysi tuntuu joka tapauksessa voimakkaasti vaativan myös toisenlaisiin motiiveihin perustuvaa muistamista.
Mikä siis on realistisempaa? En vastaa siihen. Sen sijaan lisään vielä palasen edeltävän kappaleen pohdintoihin. Jeesuksen opetuksien ytimessä jos missä on altruismi. Se on siellä suurena, ja jos jotakin muuta on, se ei ole tässä yhteydessä merkittävää. Olisiko tämä radikaalin altruismin sanoma siis välittynyt eteenpäin kirkkaaseen egoistiseen utilitarismiin perustavin voimin? The great green idea, powered by fossil fuel. Aika koira, joka sen uskoo. Ja saapas, jos ajattelee, ettei sellainen sanoma olisi edes joskus tarttunut kantajiinsa. (Jotenkin ajattelen, että totta kai tartunta oli tapahtunut. Siksihän juuri sanomasta kerrottiin eteenpäin.)
”Vapauttaa synnistä,
parantaa sairauksista,
ajaa ulos riivaajat.”
Niin, näinhän Jeesuksesta sanottiin. Tuo on lyhykäisyydessään oikein osuva Jeesuksen toiminnan kuvaus. Teksti on kuitenkin varhaisjuutalaisesta Elija-apokalyptista ja koskee paastoa. Apokalypsin mukaan juuri paasto sai nuo kaikki hyvät ja ihmeelliset asiat aikaan. Kun nyt evankeliumien mukaan Jeesus teki tuon kaiken eikä lainkaan paastonnut, ei olekaan ihme, että asiaa tultiin kysymään. Toisin sanoen Jeesuksen elämässä tälläkin jutulla on Sitz im Leben.