”No niin, ennen kuin aloitat kirurgisen operaatiosi, haluatko sanoa jotakin?”
Näin totesi Heikki Räisänen opponentilleni, jonka aiemmin minulle esittämiä uhkauksia olin omassa avauspuheenvuorossani paljastanut kokoontuneelle seminaariväelle. Oli yksi huippuyksikön Helsingin ja Turun osastojen yhteiskokouksista. Sitä pidettiin Turussa, ja mukana oli myös Upsalan seminaari ja sen jäsenistä gentlemanni-opponenttini Anders Gerdmar. Anders oli lounaalla kertonut aikovansa uutta paperiani käsittelevässä istunnossa katkoa kaikki luuni, repiä sisäelimeni irti ja tehdä minusta hakkelusta. Siis täysin teurastaa minut. Hm, raskas työ vaatii raskaat huvit. Lisäksi tämä tapahtui reimakkaalla 1990-luvulla.
Toivotin Andersin käsittelyn tervetulleeksi. Sillä viimeksi, kun hän luuli niin tehneensä, tutkimukseni menestyi hyvin, totesin ylirauhallisella äänellä ja heilauttelin ärsyttävästi erään julkaistun artikkelini eripainosta. Anders oli tosiaankin opponoinut minua aiemmin Upsalassa, kriittisesti silloinkin, mutta nyt hän osoitti selvästi kehittyneensä. Sitä ritiikkiä tuli, ja Anders vain hymyili. Samaan tapaan kuin Göran Persson, ei kuitenkaan näin. Siitä laajasta tutkimuksesta riittikin sitten jopa kolmeen eri julkaisuun:
“A Contagious Purity: Jesus’ Inverse Strategy for Eschatological Cleanliness”, Jesus Research: An International Perspective (eds. James Charlesworth with Petr Pokorný; Grand Rapids: Eerdmans, 2009), pp. 199–229.
“Jesus’ Inverse Strategy of Ritual (Im)purity and the Ritual Purity of Early Christians”, Anthropology in the New Testament and its Ancient Context (eds. Michael Labahn & Outi Lehtipuu; Leuven: Peeters, 2010), pp. 15–31.
“Jesus and the Purity Paradigm”, Handbook for the Study of the Historical Jesus (4 vols.; eds. Tom Holmén & Stanley E. Porter; Leiden: Brill Academic Publishers, 2011), pp. 2709–2744.
Kertokaa Andersille, jos tapaatte.
Mutta vakavasti. Anders itse ei saanut seminaaristaan aivan yhtä paljon kritiikkiä. Hän käsitteli natsisaksan eksegeettien edesottamuksia semiotiikan keinoin. Mietin, että Barthesin semiotiikan sijasta hänen olisi pitänyt panostaa Kristevaan – vai oliko se toisin päin – kun joku jo ehti sanoa sen. Se, mitä natsi-ideologiaa palvelleet eksegeetit tekivät, oli vakava juttu. Uuden testamentin riisuminen ”juutalaisista vaikutteista” paransi yhden kansanosan mahdollisuuksia selvitä ajan julmuuksista mutta heikensi erään toisen ryhmän edellytyksiä. Eksegetiikan vaikutuspiirissä olivat lähinnä nämä kolme, kirkko, Uusi testamentti ja Jeesus, ja päämääränä sellaisen kristillisyyden perusteleminen, joka olisi vapaa juutalaisuudesta. Siinä ratkaisevassa asemassa olivat ymmärrettävästi Uusi testamentti sekä Jeesus-kuva. Tarvittiin ei-juutalainen (mieluusti arjalainen) Jeesus sekä Uusi testamentti, jossa ei havaittaisi juutalaisen uskonnon piirteitä. Toisin sanoen irtautuminen historiasta!
Samat manööverit eivät uutena aikana ja uudessa kontekstissa ollenkaan välttämättä saa aikaiseksi entisenlaista efektiä. Kannattaa silti aina hetki miettiä, ennen kuin kristillisen kirkon siteitä historialliseen juutalaisuuteen höllennetään: tulkitaan Uutta testamenttia tai Jeesuksen opetuksia pidäkkeettömästi nykymaailman edellytyksistä käsin. Kuka tietää sanoa varmaksi, että uusi uusi tulkinta lopuksikin on eri maata kuin vanha. Historialla on enemmän kuin esteettistä merkitystä, vaikka Kristevan opettajat olisivatkin olleet toista mieltä.
Tämä ja kaikki muut huippuyksikön seminaarit olivat paitsi mielenkiintoisia ja opettavia myös erittäin hauskoja, eri syistä. Yksikön lopettamisseminaarissa teemaksi olikin otettu ”huumori”. Muistan eftersitsissä johtaneeni kaikki yhteislauluun ”Rikas mies jos oisin” (”Om jag hade pengar”).