Schalom Ben-Chorin

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

Schalom Ben-Chorin

”Fariseus ja publikaani rukoilemassa” on yksi tunnetuimmista Jeesuksen vertauksista. Sillä on keskeistä merkitystä kristillisessä teologiassa, se on kulttuurimme keskeisiä kuvia, ja sillä on myös asema synagogan ja kirkon välisessä dialogissa.

Opiskelin juutalaisuuden ja kristinuskon dialogia isona osana syventäviä opintojani. Myöhemmin historian Jeesusta tutkiessani on noista opinnoista ollut minulle paljon hyötyä. Opintokokonaisuuteen sisältyi myös matka Israeliin, jossa sain yhteyden moniin dialogiin eri tavoin vaikuttaneihin henkilöihin. Keskustelin mm. rabbi Chaim Pearlin, Shmuel Goldingin ja Kaarlo Syvännön kanssa. Yhtenä mieleenpainuvana kokemuksena muistan lyhyehkön puheluni Schalom Ben-Chorinille. Soitin hänelle hotellihuoneestani. Muistaakseni olin saanut hänen puhelinnumeronsa hänen poikansa kautta, joka opetti Hebrew Union Collegessa. Pojan numeron taas sain HUCin infon ystävälliseltä päivystäjältä (päivänä, joka oli kuuma ja niin kirkkaan aurinkoinen, että se pani kamerani kamppailemaan ostamani 1000 ASAn filmin kanssa).

”Puhutteko saksaa”, oli Schalom Ben-Chorinin ensimmäinen kommentti. Hänen nimensä merkitsee suomeksi ”rauha, vapauden lapsi”. Valitettavasti en puhunut saksaa. Tämä tapahtui paljon ennen Erlangenia, eikä niin ollen ollut mitään mahdollisuutta vaihtaa saksalaissyntyisen Ben-Chorinin toivomaan kieleen. Jatkoimme siis englanniksi. Selitin Ben-Chorinille, että olisin haastatellut häntä synagogan ja kirkon dialogiin liittyen. Kehuin hänen kuuluisaa Bruder Jesus -kirjaansa. Taisin kertoa hänelle jotakin opinnoistanikin, jopa pro gradu -aiheeni (ei, ei nyt sentään). Ben-Chorin kuunteli, kommentoi harvakseltaan ja sanoi olevansa hyvin kiinnostunut. Kohteliaisuutta, mutta nämä olivat tietenkin olennaisesti hänen elämäntyöhönsä liittyviä asioita. Hän oli tehnyt paljon saattaakseen kirkon ja toisaalta synagogan ihmiset, historiasta huolimatta, rakentavaan kanssakäymiseen. Tässä nyt vähän päälle kaksikymppinen suomenluterilainen esitti hänelle kysymyksiään. Miksipä hän ei olisi uhrannut aikaansa.

Ben-Chorinin aika loppui. Hänen oli lähdettävä pitämään luentoa. Halusinko minä tulla kuulemaan sitä? Voisimme ehkä jatkaa keskustelua sen jälkeen. Mutta hän pitäisi luennon saksaksi. Olisiko siitä silloin minulle mitään hyötyä?

– Pystyn kyllä kuuntelemaan saksaa, puhuminen vain ei onnistu, selitin. Totta se olikin, kuullunymmärtäminen oli minulla saksassa parempi kuin puhetaidot. Riittikö se silti siihen, että ymmärtäisin edes jotakin, sen saisin nähdä. ”Pidän esitelmän osoitteessa Martin Luther Square, se on vanhassa kaupungissa lähellä pyhän haudan kirkkoa.” ”Kiitos!”, sanoin, ja hyvästellen päätimme puhelinkeskustelun. En koskaan löytänyt mainittua paikkaa. Kuulinkohan jotain väärin. Nuori arabitaksikuski yritti selittää minulle, kun olimme jo pitkään ajelleet ympäri Jerusalemia: ”Koettakaa nyt ymmärtää! Juutalainen rabbi ei ikinä voisi mennä kristittyyn tilaisuuteen.” Ben-Chorin ei ollut rabbi, mutta vähän aiemmin taksikuski oli avartanut maailmankuvaani, kun totesi, ettei ollut koskaan kuullutkaan Martti Lutherista.

Vaikka nykypäivä on jo toista maata, Jeesus-tutkimus on historiansa aikana useammallakin tavalla vaikeuttanut kirkon ja synagogan välistä dialogia. En halua tässä yhteydessä puhua arjalaisjeesuksesta tai esim. 1800-luvun progressiivisesta Jeesuksesta, vaan otan esille erään hieno- ja monisyisemmän eksegeettisen tendenssin. Jeesuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista rukoilemassa (Luuk. 18:9-14) oli eräs keskeisistä traditioista, joilla menneinä aikoina leimattiin Jeesuksen ajan juutalaisuus alempiarvoiseksi, koska siinä kannatettiin lakivanhurskautta. Vertauksessa fariseus ylpeänä esittelee tekojaan. Hän myös estoitta viittaa huonompiin ihmisiin, joiden uskonnolliset ponnistukset kalpenevat hänen omien saavutustensa rinnalla. Olivatpa ne fariseukset kamalia, ajateltiin. Tutkimuksessakin vilisi arvoarvostelmia, jotka korottivat Jeesusta ja painoivat juutalaisia.

Kun asennetta ymmärrettiin ryhtyä korjaamaan, uudet paremmiksi tarkoitetut ratkaisut nousivat yhä herkästi vanhalta pohjalta; näinhän usein tapahtuu asenteiden muuttuessa asteittain. Väitettiin, ettei tekstin kuvaus juutalaisuudesta pidä paikkaansa. Tai jos pitääkin, niin kuvauksessa ei suinkaan ole kyse lakihurskaudesta. Tällaisten väitteiden sijaan tai vähintään lisäksi olisi tietysti pitänyt kysyä, mitä pahaa on lakihurskaudessa ja kenen arvomaailman pohjalta ajatellaan, että siinä jotain pahaa olisi. Totta kai kristinuskossa ja erityisesti luterilaisuudessa lakihurskaus on kuin kirosana, ja on niin ollen luonnollista, että asia on kristinuskon kannattajien mielestä tuomittava – juutalaisuuden kannattajat taas näkevät tämän ja monet muutkin asiat hyvin toisin – mutta mitä se tai mikään vastaava kuuluu tutkimukselle! Eihän tutkimuksen pidä arvostella kohteitaan kristinuskon arvojen mukaan. Hyvää tarkoittava uuseksegeesi siis jakoi saman vanhan lähtökohdan, nim. että kristinusko opettaa tästä asiasta paremmin. Nyt vain aiemman leimaamisen sijasta pyrittiin muuttamaan juutalaisuus sen näköiseksi, ettei se vaikuttaisi kristinuskon valossa niin huonolta ja ettei se yksinkertaisesti antaisi aihetta leimaamiseen. Näin tehtiin kaksinkertaisesti huonompaa tutkimusta: juutalaisuutta arvotettiin yhä kristinuskon pohjalta mutta sen lisäksi ryhdyttiin myös peukaloimaan tutkimustuloksia.

”Päinvastoin juutalaisuus rakentaa lakihurskauden, hyvien tekojen, varaan”, sanoi rabbi Chaim Pearl ja alleviivasi Caspari Centerissä liitutaululle kirjoittamaansa sanaa ”virtue”. Samalla hän poseerasi näyttävästi, kun huomasi, että tähtäsin häntä kamerallani. ”Me emme tarvitse uutta temppeliä; siitä syttyisi kolmas maailmansota.” En enää tohtinut soittaa Ben-Chorinille uudestaan. Mutta mitä tuo Luukkaan evankeliumin 18. luvun vertaus fariseuksesta ja publikaanista sitten kertoo juutalaisuudesta?

Roloff ja Hengel

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

Kaksi saksalaista tutkijaa olisin halunnut mukaan Jeesus-tutkimuksen käsikirjaamme: Jürgen Rorloffin ja Martin Hengelin. Mutta en siis saanut.

Tapasin Roloffin kauan sitten Erlangenissa ja onnistuin pääsemään hänen vastaanotolleen. Olen käsittänyt, että hän koki sellaiset tilanteet ongelmallisiksi, joten uskon olevani harvojen joukossa. Löysin juuri hiljattain muistiinpanotkin, jotka olin tehnyt itselleni hänen tapaamistaan varten. Sen muistamiseen, miten aloitin keskustelun, en kuitenkaan tarvitse muistiinpanoja: ”Mit aller Achtung, Herr Professor, Sie haben Ihnen geirrt wenn Sie meinen, dass …”. Olin viikko aikaisemmin ostanut Roloffin Apostolien tekojen kommentaarin ja lukenut sitä ahkerasti yrittäen löytää jotakin, jossa voisin väittää hänen olleen väärässä. Olin nimittäin saanut päähäni, että sellainen olisi tarkoituksenmukainen keskustelunaloitus, koska niin jäisin hänen mieleensä. Kirjakauppa oli ollut väärällään yliopiston opiskelijoiden tarvitsemia kurssikirjoja. Ne haluttiin pitää halpoina ja siksi niiden ulkoasuun ei juurikaan panostettu. Mieleeni on iskostunut, että juuri tuollaiselta tutkimuskirjallisuuden pitääkin näyttää.

Roloff kuunteli kysymyksiäni ja vastaili niihin. Itse asiassa hän otti ne kovastikin tosissaan ja käytti vastauksiinsa pitkiä rupeamia. Välillä hän kuitenkin tuntui pakenevan pöydällään lojuneiden postikorttien maailmaan. Yskäisin ja korotin hetkeksi ääntäni saadakseni keskustelun taas käyntiin. Kymmenen vuotta myöhemmin yritin saada Roloffia kirjoittajaksi Jeesus-käsikirjaan. Ei vastausta. Lähetin useampia emaileja ja yritin löytää vaihtoehtoisia osoitteita. Mitään ei kuulunut. Eipä tainnut toimia se silloinen taktiikka, tuumin. Tai sitten toimi liian hyvin. Seuraavan kesän jälkeen näin New Testament Studies -journalissa seuran ilmoituksen, jossa kerrottiin Roloffin kuolleen. Roloff oli toimittanut Leonhard Goppeltin teologian ja julkaissut paljon mm. historian Jeesusta käsittelevää kirjallisuutta. Hän halusi käyttää termiä ”der irdische Jesus”.

Hengelin olin tavannut parissa konferenssissa, mutta hyvin lyhyesti. Pyysin häntä kirjoittajaksi kahdesti. Vastauksessaan ensimmäiseen viestiini hän vetoaa korkeaan ikäänsä (76 v.) sekä vielä työn alla oleviin projekteihinsa, jotka hän haluaa viedä päätökseen. En kuitenkaan antanut heti periksi, vaan kirjoitin toisen viestin, jossa perustelin pitkään ja hartaasti käsikirjamme tärkeyttä ja erityisesti sitä, miksi olisi kerta kaikkiaan välttämätöntä, että saamme hänetkin kontributoriksi. Please suggest a deadline that would be suitable for you.

”Hyvä tohtori Holmén. Peräänantamattomuutenne on teille kunniaksi. Jättäkäämme kysymys toistaiseksi avoimeksi.” Hengel kertoo – tämä kirje oli saksaksi – työskentelevänsä juuri Varhaiskristillisyyden historian ensimmäisen osan parissa ja kokevansa teoksen kuin suureksi vuoreksi, jonka ylitse hän ei vielä kykene näkemään. Toisaalta Jeesus-kuva on teoksessa keskeisenä tekijänä, miksi hän haluaakin vielä pitää kysymystä auki. Muutaman rivin päästä hän ryhtyy pohtimaan nykyisen Jeesus-tutkimuksen laatua. Sinänsä mahdollisten muttei kuitenkaan täysin vakuuttavien näkemysten sallima pelivara on yhä edelleen varsin suuri. Siksi meillä on niin monta yksilöllisesti värittynyttä Jeesus-kuvaa. Ollaan aina Skyllan ja Charybdiksen välillä, toteaa Hengel. Sitten hän tuntee tarvetta lainata Faustin kommenttia Famulus Wagnerille:

Was ihr den Geist der Zeiten heißt,
das ist zumeist der Herren eigner Geist,
in dem die Zeiten sich bespiegeln.

Tämä pätee Hengelin mukaan myös Jeesuksen ”henkeen”, ja miten voisimmekaan olla eri mieltä. Albert Schweitzerhan aikoinaan totesi saman ilmiön 1800-luvun tutkimuksessa. Likiarvo, Hengel jatkaa, joka sallii meidän hahmottaa tietyssä määrin selkeät ääriviivat, on periaatteessa parasta, mihin voimme konkreettisesti päästä. Todella yksityiskohtaisen Jeesus-kuvan saavuttaminen on tutkimukselle mahdotonta. Seuraavan Hengelin arvion uskallan lainata suoraan:

”Entscheidend ist für den christlichen Glauben im Grunde das ganze apostolische Zeugnis, das auch das weithin ahistorische vierte Evangelium einbezieht.”

Kirkon näkökulmasta evankeliumit ovat todistus, jonka se uskoo, johon se tunnustautuu ja jonka avulla se pääsee tarkasti perille uskonsa kohteesta. Tutkimukselle ne ovat kuin mikä tahansa lähde, jota analysoimalla ”ein wirklich detailliertes Jesusbild” jää aina haaveeksi.

Viimeiseksi Hengel lupaa vielä katsoa, löytäisikö hän kuitenkin aikaa punnittuun, kriittis-positiiviseen kannanottoon. Valitettavasti näin ei käynyt.

Bobzin

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

Olin alkujaan kiinnostunut gnostilaisuudesta. Opiskelinkin sitä jonkin verran ja suunnittelin tekeväni alalta väitöskirjani. Se olisi kai koskenut gnostilaisia vapauttajahahmoja (Erlöserfiguren) tai jotain. Onnistuin kerran ulkomailla saamaan käsiini ja kopioimaan Tuomaan evankeliumin faksimilen, mikä oli silloin isohko juttu, ainakin minusta. Yritin myös päästä erään professorin puheille, mutta tieni tyssäsi hänen yksityissihteeriinsä. Kuulin proffan huutavan huoneessaan ”nein, nein, nein”, kun sihteerinsä kävi kysymässä, mitä minulle pitäisi tehdä. Vaikka oli vastaanottoaika!

Lueskelin kuitenkin aika paljon Tuomaan evankeliumiin liittyvää kirjallisuutta, myös joitakin kommentaareja. Tuomaan evankeliumi on säilynyt kokonaisena vain koptinkielellä, joka on tärkeässä asemassa gnosis-tutkimuksessa. Lisäksi evankeliumi myös tangeeraa Uuden testamentin tutkimusta. Parivaljakko Tuomas ja gnostilaisuus olkoon oma kysymyksensä, mutta kyllä evankeliumissa monesti tulee vastaan sellaista paradoksia että! Olen varmaankin väärässä, kun minusta nimenomaan eräs new age -filosofiasta käsin kirjoitettu kommentaari onnistui erityisesti avaamaan Tuomaan evankeliumin mystiikkaa.

Sitten kerran huomasin, ettei monikaan Tuomaan tekstin paradoksi oikeastaan vaadi new agea avautuakseen. Otetaanpa nyt vaikka logion 22:

ⲉ  ⲧⲉⲧ͞ⲛⲧϣⲁ͞ⲣ  ⲡⲥⲁ  ⲛϩⲟⲩⲛ  ͞ⲛⲑⲉ  ͞ⲙⲡⲥⲁ  ⲛⲃⲟⲗ  ⲁⲩⲱ  ⲡⲥⲁ  ⲛⲃⲟⲗ  ͞ⲛⲑⲉ  ͞ⲙⲡⲥⲁ  ⲛϩⲟⲩⲛ
Jos teette sisäpuolen kuin ulkopuoleksi ja ulkopuolen kuin sisäpuoleksi …

(Silloin nimittäin pääsette Jumalan kuningaskuntaan.)

Tuossahan on iskevästi integraalia postmodernismia kuvaava slogan: tehkää sisäpuoli kuin ulkopuoleksi ja päinvastoin! Postmodernin hermeneutiikan eräs keskeisiä väittämiä on juuri se, että sisäpuoli, ϩⲟⲩⲛ (houn), on aina mukana silloinkin, kun tarkoitus on olla tekemisissä vain ulkopuolen, ⲃⲟⲗ (vol), kanssa. Samalla tavalla tietysti sitten ulkopuoli osallistuu sisäpuolen kokemiseen ja ymmärtämiseen.

Moderni hermeneutiikka ei näe tässä mitään viisautta, vaan sen mukaan näin menisivät vain kaikki tulkinnat täysin sekaisin. Ensinnäkin kaikki olisi täysin subjektiivista. Toiseksi tästä johtuen kaikkien tulkintojen suhteen pätisi se, että ne olisivat kukin yhtä oikeassa tai yhtä väärässä. Semmoinen voisi olla hauskaakin niin pitkään, kuin ilmiö pysyisi hallittuna ja koskisi vain jotakuinkin triviaaleja asioita. Modernilta kannalta postmoderni tulkintamenetelmä(ttömyys) tarjoaakin etenkin mainion keinon trivialisoida asioita, joita ei oikeasti haluta pitää tärkeinä.

Postmodernismin näkökulmasta sen hermeneutiikalle ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Tämä on varmasti totta. Sillä ainoa, mikä sen mukaan pysyy ja on yksiselitteisestä, on postmoderni tulkintaperiaate. Tai sanotaanko se tai jumala. Modernismilla ei ole yksinään mitään toivoa, vaan aidosti toimiakseen se joutuu turvautumaan joko hämäykseen tai jumalaan tai sekä hämäykseen että jumalaan (hämäämään jumalalla). Mutta on kysyttävä, löytyykö lopulta parempaa toivoa postmoderniltakaan suunnalta.

Tuomaan evankeliumin logion 22 sisältää muutakin, mihin ei lopulta tarvita new agelaisia silmiä:

ⲉⲧⲉ  ⲧⲛⲁⲉⲓⲣⲉ  ͞ⲙⲫⲟ⳿ⲟⲩⲧ⳿  ⲙ͞ⲛ  ⲧⲥϩⲓⲙⲉ  ͞ⲙⲡⲓⲟⲩⲁ  ⲟⲩⲱⲧ  ϫⲉⲕⲁⲁⲥ  ⲛⲉⲫⲟⲟⲩⲧ⳿  ͞ⲣ  ϩⲟⲟⲩⲧ⳿  ͞ⲛⲧⲉ  ⲧⲥϩⲓⲙⲉ  ͞ⲣ  ⲥϩⲓⲙⲉ
Jos teette miehen ja naisen yhdeksi ja samaksi, niin ettei mies ole mies eikä nainen ole nainen …

(Silloin nimittäin pääsette Jumalan kuningaskuntaan.)

Noh, gnostilaisittain lukien tässä tietenkin on ajatuksena palautuminen sitä aikaa edeltävään tilaan, kun paha luojajumala teki ihmiselle ruumiin ja loi hänet yhtäältä mieheksi ja toisaalta naiseksi. Sitä ennen ei ollut sukupuolisuutta eikä menty avioon. Ihminen oli vain ihminen, ruumiiton ja vapaa, hän oli ͞ⲣⲣⲟ, ”kuningas”, oma herransa.

Meillä oli kauan kauan sitten Åbo Akademissa pieni pieni piiri, jossa opiskeltiin koptia. Siihen kuuluivat minun lisäkseni Karl-Gustav Sandelin sekä Antti Laato. Luimme Walter C. Tillin koptin kielioppia luvusta lukuun. Tai olimme lukevinamme. Siitä ei nimittäin tullut mitään, kun minua lukuun ottamatta kukaan ei koskaan muistanut tulla paikalle. Tästä vuosi, vuosi pari myöhemmin nein nein -professorille suivaantuneena kirjoitin eräälle toiselle professorille koptinkielisen kirjeen, joka ehkä nyt löytyy hänen jäämistöstään. Mielestäni sain siihen jotakin ajatustakin mukaan. Erlöserfigureista olen lopulta keskittynyt vain yhteen, ⲉⲧⲉ ⲡⲁⲓ ⲡⲉ ⲡⲉⲛϪⲟⲓⲥ. You never knew that that I could do that!

En mesoo, mutta…

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

Tulin kerran siihen tulokseen, että Aquila pyrki tekemään Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta ihmisen sisäisen tapahtuman. Big deal?

Minulla oli kerran valtavan raskas ja iso kirja lainassa kansalliskirjastosta. Itse asiassa kirja koostui kahdesta yhtä isosta ja raskaasta osasta. Palautin sen tässä hiljan, se oli minulla pitkään lainassa, sanotaanko 20 vuotta. Vastaava kirja löytyy nykyään netistä. Kyseessä on teos, johon Field-niminen tutkija on aikanaan koonnut Origeneen Hexaplafragmentit. Fragmentit sisältävät mm. osan Aquilan Vanhan testamentin käännöstä.

Aquila käyttää käännöksessään nk. konkordanssisysteemiä. Siinä jokaista heprean sanojen yksityiskohtaa vastaa kreikankielinen elementti, ainakin periaatteessa. Esimerkiksi sellainen hepreankielinen kombinaatio kuin בקרב on usein käännetty käyttäen analogisia kreikkalaisia komponentteja. קרב ilmenee Aquilalla kolmella eri sanalla, τό ἔγκατον (Ps. 63(64):7), τό ἔντερον (Ps. 5:10) ja τό/τά ἐντός (Ps. 48(49):12 ja 102(103):1), jotka kaikki merkitsevät ”sisin”. Kun heprean sanaan liittyy jokin prepositioista ב, מן tai אל, variointi kasvaa, mutta monesti tavataan juuri odotetut loogiset kombinaatiot kuten ἐν ἐγκάτῳ (esim. Ps. 54(55):5), ἐξ ἐγκάτου (5. Moos. 4:34)/άπο ἐγκάτων (5. Moos. 4:3) ja πρὸς ἔγκατον (3. Kun. (l. Kun.) 17:22). Toisaalta ἐντός voi yksinään kelvata korvaamaan sekä sanan קרב että yhdistelmän בקרב. Ja vielä toisaalta בקרב voi myös ilmetä ilmaisuna ἐν μέσῳ, ”keskellä”.

Nyt sitten on mahdollista tehdä sellainen huomio, että silloin kun Aquila on käyttänyt kreikankielistä ilmaisua ἐν μέσῳ, ”keskellä”, alkuperäinen hepreankielinen ilmaus בקרב voidaan parhaiten tulkita juuri tässä merkityksessä. Sen sijaan kun Aquila käyttää ilmaisua ἐν ἐγκάτῳ, ”sisuksissa”, paras merkitys heprean yhdistelmälle בקרב ei aina olekaan yhtenevä. Aquila esimerkiksi kääntää tekstin 4. Moos. 14:14 ”sinä, Herra, olet kansasi keskellä (בקרב)” ἐν ἐγκάτῳ -ilmaisun avulla, siis ”sinä, Herra, olet kansasi sisuksissa [kirj. ”sisäelimissä”]”. Näin hän tekee joissakin muissakin kohdin, joissa ”keskellä” olisi ilmeinen, esim. Ps. 45(46):6: ”Jumala on sen sisällä” ja Ps. 81(82):1: ”Jumala seisoo väkevien kokouksessa, hän tuomitsee [heidän] sisuksissa[an].” Lisäksi voidaan huomata, että kohdat, joissa Aquila on päätynyt kääntämään heprean kombinaation בקרב kreikan ilmaisulla ἐν μέσῳ, eroavat sisällöllisesti kohdista, joissa hän käyttää kombinaation vastineena ilmaisua ἐν ἐγκάτῳ. Nimittäin yksikään Jumalan läsnäoloa tai toimintaa suhteessa ihmiseen kuvaava kohta ei saa ἐν μέσῳ -käännöstä.

Kun Aquila otti työkseen kääntää Vanhan testamentin kreikaksi, siitä oli jo olemassa muitakin kreikankielisiä käännöksiä, kuuluisin niistä Septuaginta-niminen. Aquilan tarkoituksena kuitenkin oli tuottaa käännösteksti, joka muita paremmin vastaisi rabbien raamatuntulkintaa. Se kun oli joutunut ahtaalle, kun kristityt olivat löytäneet Septuagintasta joukoittain mielestään Jeesukseen viittaavia kohtia. Rabbien mm. tiedetään pohtineen teologisesti keskeistä jaetta 2. Moos. 17:7, ”onko Herra meidän keskellämme”, ja enemmistön kerrotaan tulleen siihen tulokseen, että sanat pitäisikin ymmärtää ”onko Herra meidän sisällämme”. Tuosta ensimmäisestä käännösvaihtoehdostahan tietysti tulevat helposti mieleen Jeesuksen sanat ”missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20; ἐν μέσῳ). Muitakin Jeesuksen lausumia voi tulla mieleen. Aquila auttoi ja käänsi Mooseksen kirjan kohdan εἰ ἔστιν κύριος ἐντος ἡμῶν ἢ οὔ.

Retuutin teosta isossa kassissa, johon se oli hyvin paketoituna. Vein ja tyrkytin sitä ensin yliopiston pääkirjaston puolelle. ”Ai sinä olet Holmén”, kirjaston informaatikko totesi palautustiskillä. Hetken jo ajattelin, että minusta oli kirjastossa etsintäkuulutus, mutta hän tunnistikin minut muista syistä. ”Tämä täytyy nyt kyllä viedä toiseen kirjastoon.” Ei muuta kuin paketti uudestaan kassiin ja takaisin toiseen suuntaan Fabianinkatua. Harmitti. Mutta ei paljoa.

Canon

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

Miten Lontoon Westminster Abbeyhyn mennään muuten kuin lippujonon kautta? Yhytät ensin portilla pienessä kopissa istuvan vartijan. Kerrot hänelle, ketä olisit tulossa tapaamaan ja mikä aika on sovittuna. Vartija soittaa kyseiselle henkilölle ja kuvailee tälle, miltä näytät. ”Minun pituiseni, tummat hiukset, silmälasit, musta puku ja kravatti. Yksin ja ei kantamuksia.” Niin, ja vietin myös syntymäpäivääni.

Astun sisään kapeahkosta portista ja kävelen epämääräisen oloisena pidemmälle fasiliteettiin. Turisti-ihmisiä seisoskelee jonoissa. Eräässä kulmassa pohdin kovasti, pitäisikö minun kääntyä vasemmalle vaiko jatkaa vain suoraan. Päätän jatkaa suoraan, vaikka jotenkin jo tiedän, että se on todennäköisesti väärä ratkaisu. Tulkinta-analyysissa minulla vain on aina tarve ensin sulkea pois ne vaihtoehdot, jotka eivät johda mihinkään. Tietenkin vaihtoehdot on silti ensin tarkistettava. Siksipä kai nyt lähes tieten painelin virstan väärään.

Joopa joo. Teen u-käännöksen, kun mitään järkevää ei tule vastaan, ja palaan takaisin kulmaan, jossa olin kohdannut turistijonoja. Paikalla haahuilee pari brittiä, jotka eivät näytä lainkaan oppailta. Otan toiseen katsekontaktin. ”Sir, can I help You?”, hän kysyykin heti. ”Yes, I am supposed to meet Dr. Tom Wright but I seem to be out of my way.” ”Please follow me, Sir,” hän toteaa, ja molemmat lähtevät kanssani vasemmalle päin. Kävelemme aikamme yhteen suuntaan ja pian toiseen suuntaan kulkien katetussa isossa hallikäytävässä. ”So silly of me to get lost that easily”, valitan toiselle lakeijalle jotain sanoakseni. ”That’s alright, Sir. These corridors can be …” Oikeastaan en enää tarkemmin muista, miten hän vastasi. Jotain hyvin kohteliasta ja lohduttavaa kuitenkin, mikä oli mukavaa, koska minua jännitti vähän. Brittiläinen etiketti! Todella upeeta!

Kävelyä olikin aika pitkälti sekä pari kääntymystä sinne ja tänne, kunnes saavuimme jonkin puoliksi linnalta näyttävän rakennelman osan luo. Kaimani otti minut alaovella vastaan ja vaihtoi muutaman vitsin saattajieni kanssa, jotka palasivat. ”Haluatko kahvia”, ”ihan hienot näkymät täältä, eikö totta”, ”tämä tässä on vaimoni”, ”näyttäisitkö kartalta missä Turku on”, ”entä Karjala”. Kerroin, että Suomessa ortodoksinen kirkko on toinen kansankirkko. Puhuin kreikkalaiskatolisesta kirkosta (Greek catholic), koska olen englanninkielellä tottunut käyttämään ortodoksinen-sanaa tyystin toisessa merkityksessä. Kaimani oli kuitenkin tarkkana ja halusi heti täsmennystä, koska kreikkalaiskatoliset ovat oikeasti oma juttunsa. Vaihdoimme pari sanaa juuri ilmestyneestä kirjastani. Pohdimme bultmannilaisen muotokritiikin nykyroolia. Ovatko ”kyyneleet ja turhautuminen” lopultakin välttämätön paha? Kysymys ”kolmannen etsinnän” rajoista sai kaimani pohtimaan lähimenneisyyttä.

Keskustelimme aika pitkään. Paikka oli valtavan iso ja siinä oli paljon isoja ikkunoita. Suorakaiteen muotoisen huoneen toisessa päässä oli iso työpöytä. Mielenkiintoista. Siinä siis kaikki syntyy. (Tämä oli ja on valtavan tuottelias kaveri.) Sitten yhtäkkiä hän rupeaa puhumaan jostakin, josta en ihan täysin saa selvää. ”Hai kristsnm…” tai jotain siihen suuntaan. Sanoiko hän high criticism? Eksegetiikassa on perinteisesti tehty eräänlainen jako low criticism ja high criticism -lähestymistapojen välillä. Jeesus-tutkimus on ilman muuta high criticism, mutta niin on tietysti moni muukin asia. Annan yhden esimerkin muusta ”hai krititsnmn”:stä. Se liittyy myös bultmannilaiseen muotokritiikkiin ja sen ongelmiin.

Varhaisimmista teksteistä käy ilmi, että varhaiset kristityt törmäsivät moniin ongelmiin aivan varhaisimmasta alusta alkaen. Paavali perusteli seurakuntia ympäri levanttia ja kierteli myöhemmin ratkaisemassa niissä syntyneitä pulmatilanteita. Paavali myös ahkerasti kirjoitteli eri seurakuntiin. Samaa tekivät Pietari ja Johannes, hekin keskeisiä varhaisen kristillisyyden johtohahmoja, vaikka eivät siinä määrin (tehneet) kuin oppineempi uskonveljensä. Nuoria seurakuntia eri puolilla maailmaa askarruttivat monet asiat:

  • Kenet pitäisi ympärileikata?
  • Miten pakanoihin tulisi suhtautua?
  • Kielilläpuhuminen, mitä?
  • Miten käyttää hengellisiä lahjoja?
  • Mikä päivä pitäisi pyhittää?
  • Saako lihakaupasta ostettua lihaa syödä vapaasti?
  • Milloin pitäisi paastota?
  • Miten ehtoollista pitäisi viettää?
  • Mitä seuraa siitä, jos ei-uskova aviopuoliso eroaa?

Nuori ja hajalleen sijoittunut kristittyjen yhteisö oli näiden ja muiden kysymysten kanssa usein todellisissa ongelmissa. Eivätkö he koskaan kysyneet WWJD, toisin sanoen: Mitä Jeesus tekisi?

Kyllä varmasti kysyivät. Mutta mitä siitä seurasi, onkin aivan toinen asia. Bultmannilaisen teorian mukaan olisi pitänyt käydä niin, että Jeesus-traditioita syntyi (lue: keksittiin) varhaiskristittyjen tarpeisiin. Tämä saattoi tapahtua esimerkiksi niin, että varhaiskristilliset profeetat toivat ikään kuin kuolemanrajan takaa Jeesuksen vastauksia seurakuntia askarruttaneisiin pulmiin. Näin olisi syntynyt huomattava osa Jeesus-traditiosta, eli käytännössä evankeliumien kertomukset Jeesuksesta.

Totuus on kuitenkin toisenlainen:

Kenet pitäisi ympärileikata? Evankeliumit eivät hiiskahdakaan ympärileikkauksesta. Miten pakanoihin tulisi suhtautua? Evankeliumeissa on useampiakin tekstejä, jotka liittyvät pakanoihin, mutta yksikään niistä ei vastaa juuri seurakuntia askarruttaneisiin kysymyksiin. Kielilläpuhuminen, mitä? Asia ei lainkaan ilmene evankeliumeissa. Miten käyttää hengellisiä lahjoja? Ainoat harvat hengellisiin lahjoihin liittyvät evankeliumitekstit eivät millään tavalla vastaa tähän kysymykseen. Mikä päivä pitäisi pyhittää? Jeesuksen toimintaa sapattina kuvaavat tekstit esittävät kristologisen pointin eivätkä lainkaan puutu käytännön kysymykseen. Saako lihakaupasta ostettua lihaa syödä vapaasti? Kysymys ei mitenkään nouse esille evankeliumeissa. Milloin pitäisi paastota? Paastoa käsittelevät tekstit evankeliumeissa eivät sanallakaan puutu tähän kysymykseen (ei edes νηστεύσουσιν ἐν ἐκείνῃ τῇ ἡμέρᾳ). Miten ehtoollista pitäisi viettää? Evankeliumien ehtoollistraditio ei vastaan yhteenkään ehtoollisenvietossa ongelmaksi muodostuneeseen kysymykseen. Mitä seuraa siitä, jos ei-uskova aviopuoliso eroaa? Evankeliumeissa Jeesuksen avioliittoon ja avioeroon liittyvät ohjeet kylläkin luovat sen tilanteen, josta kysymyksen ilmentämä ongelma kumpuaa. Ohjeista ei kuitenkaan löydy mitään ongelman ratkaisuksi kelpaavaa. Kuvaavaa on, että Paavali toteaa tämän, ja pyrkii sitten ratkaisemaan pulman korostaen, ettei kyseessä ole Jeesuksen lausuma vaan Paavalin oma ajatus.

Ainakaan siis näissä monissa hyvin keskeisissä pulmakysymyksissä varhaiskristityt eivät suinkaan keksineet ”taannehtivasti” Jeesuksen opetuksia ja sijoittaneet niitä evankeliumeihin. Miksi ihmeessä he eivät tehneet niin, kun olisivat siten päässeet paljon helpommalla? En minä tiedä. Eivät varmaan halunneet. Ehkä ”tarkoitus pyhittää keinot” on varhaiskristittyjä ajatellen liian kyyninen ratkaisumalli. Kyllä minustakin asioiden olisi hyvin voinut olettaa menneen niin, että kun tuli kiistoja, ne ratkaistiin sepittämällä tarpeen mukaan Jeesus-traditioita. Näin ei kuitenkaan ainakaan näiltä näkyviltä merkittäviltä osin tapahtunut.

Oivallus onkin, että kiistoja syntyi, kun niihin ei ollut olemassa selkeää Jeesus-traditiota ja koska sellaisia ei tavattu omasta takaa kyhäillä ratkaisuiksi. Jos siis pohdimme seuraavaa kahta kuvausta,

  • asiaa koskevien Jeesus-traditioiden puute synnytti ongelmia
  • ongelmat synnyttivät asiaa koskevia Jeesus-traditioita

voidaan ensimmäistä pitää toimivana ja jälkimmäistä toimimattomana.

Tässä siis esimerkki high criticismistä. Siis huom. juttu kokonaisuudessaan, ei niin että ylempi ranskalainen viiva olisi low ja alempi high.

Lopulta ymmärsin, ettei kaimani puhunutkaan high criticismistä vaan Heikki Räisäsestä, joka oli Suomen kansainvälisesti tunnetuin raamatuntutkija. Räisänen oli toiminut väitöskirjani opponenttina. Siitäkin vaihdoimme muutaman sanan Westminster Abbeyssä.

Uppiniskainen ja ilkeä

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

SNTS-järjestön kokouksesta Prahassa vuonna 1995 on mieleeni jäänyt monia asioita. I. Howard Marshallin tapaaminen ja hänen esitelmänsä; vaimoni ja minun yhteinen retki Prahan kukkuloille (ainakin mäkiä oli paljon) Ringa ja Karl-Gustav Sandelinin kanssa; jne.

Ehkä mieleenpainuvin oli kuitenkin Howard C. Keen plenum-esitelmä. Otsikosta muistan sen verran, että siinä olivat sanat glutton ja drunkard, syömäri ja juomari. Esitelmänsä jälkeen Kee ehti vaihtaa muutaman ajatuksen kanssani. Esitelmässä (julkaistiin NTS 1996) oli monta pointtia, mutta mieleeni jäi erityisesti se, miten hän liitti Q-lähteen jakeen 7:34 Viidennen Mooseksen kirjan 21. luvun kuvaukseen uppiniskaisesta ja kovakorvaisesta pojasta, joka elää kevytmielisesti ja juopottelee. Jeesus lainaa ko. Q-lähteen jakeessa vastustajiensa hänestä esittämää syytöstä: ”Ihmisen Poika on tullut, syö ja juo, ja te sanotte: ’Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää’.” 5. Moos. 21. luvun pojalle käy huonosti, ja Keen mielestä jakeen Q 7:34 sanat osoittivat, että Jeesus arveli itselleenkin käyvän huonosti, ehkä peräti juuri samalla tavalla kuin uppiniskaiselle pojalle.

Kesken keskustelumme John Kloppenborg tupsahti kiihtyneen oloisena esittämään Keelle kysymyksiä. Kee oli luennossaan myös raskaasti kritisoinut Kloppenborgin Q-lähteen redaktion teoriaa. Toin konferenssista tiedekuntaan ehdotuksen, että tilaisimme jatkossa Documenta Q -julkaisua. Jaan ennemmin Keen näkemykset kuin Kloppenborgin teorian Q-lähteestä, mutta DQ ja sen pohjalta myöhemmin syntynyt The Critical Edition of Q ovat hyvää tutkimusvälineistöä.

Kymmeniä (sic itselleni) vuosia myöhemmin Keen esitelmä muistui mieleeni, kun paneuduin samaan 5. Mooseksen kirjan lukuun, tosin en kertomukseen uppiniskaisesta pojasta, vaan heti sen perässä seuraaviin jakeisiin. Niissä Toora eli Jumalan laki sanelee: ”Jos joku rikoksesta kuolemaan tuomittu surmataan ja hänen ruumiinsa ripustetaan puuhun, ruumista ei saa jättää siihen yöksi, vaan se on haudattava vielä samana päivänä, sillä puuhun ripustettu on Jumalan kiroama” (5. Moos. 21:22-23). Paavali liittyy Galatalaiskirjeen jakeessa 3:13 juuri tähän kohtaan ja toteaa Kristuksen näin tulleen kiroukseksi meidän edestämme.

Törmäsin nimittäin hiljan varhaisjuutalaisiin teksteihin, joiden on mahdollista nähdä viittaavan siihen, että Jeesuksen aikana kertomukseen uppiniskaisesta pojasta yhdistettiin tuo 5. Moos. 21. luvun lopun ohje puuhun ripustamisesta ja hautaamisesta. Jos näin on, voitaisiin Q 7:34 ehkä lukea peitetyksi lausumaksi ristiinnaulituksi ja Jumalan kiroamaksi tulemisesta. Tällaiset peitetyt viittaukset ovat tutkimukselle aina merkitykseltään painavampia kuin suorat. Siksi tästä innostuin.

Tekstit, jotka tällaista yhdistämistä suoraan tukevat, ovat kuitenkin harvat. Kohta niistä enemmän. Sitä ennen huomautan, ettei toisaalta ole sinänsä lainkaan mahdotonta ajatella, että esim. farisealainen tulkinta, joka aina etsi varmuutta siitä, että kaikki käskyt tulisivat viimeisen päälle täytetyiksi, olisi yhdistänyt puuhun ripustamisen ja maininnan kirouksesta uppiniskaisen pojan kohtelusta annettuihin ohjeisiin. Tekstithän seuraavat toisiaan tuossa 5. Moos. luvussa 21 ilman mitään kovin suurta merkkiä siitä, että jakeesta 22 alkaa uusi tapaus. Ellei muuten, tapaukset olisi voitu erillisiksi koettuinakin liittää toisiinsa vain aivan siltä varalta, että Toora kuitenkin olisikin tarkoittanut vielä myös nuo jakeet 22-23 koskemaan poikaa, josta puhuttiin juuri ennen, ja siis ohjeistaisi siinä sitä, miten häntä pitää rangaista.

Mishnan traktaatti Sanhedrinin luku 8 keskustelee kaikenlaisista yksityiskohdista, joiden on tarkoitus auttaa ratkaisemaan, milloin käsillä on tällainen uppiniskaisen ja ilkeän pojan tapaus. Teksti keskittyy lähinnä siihen, mitä hän on syönyt ja juonut ja miten. Päättely on vaikeaa ja monipolvista. Vielä myöhäisemmässä rabbiinisessa kirjallisuudessa taas pohditaan, millaisia pojan vanhempien tulee olla, jotta täyttyy se tilanne, josta Toorassa puhutaan. Aivan kaikki kuvat vanhemmista eivät istu tähän kategoriaan. Tapansa mukaan rabbit pohtivat monenlaisia asioita kyltymättömiin, mutta tässä tarkkuuteen tuntuisi olleen aivan syytäkin. Olihan kyseessä varsin rankka kasvatustapa: tuollainen poika piti kivittää kuoliaaksi.

Myös kivittämistä pohtiva m.Sanhedrin 6 puhuu uppiniskaisen pojan tapauksesta. Tekstissä ensimmäisellä vuosisadalla vaikuttanut Rabbi Eliezer toteaa, että kaikki kuoliaaksi kivitetyt ihmiset täytyi myös ripustaa puuhun. Eliezer tuntuu kuitenkin jäävän yksin mielipiteessään; kaikki myöhemmät viisaat olivat eri mieltä hänen kanssaan. On myös mahdotonta varmistaa, opettiko Eliezer aikanaan todella niin.

Kuitenkin myös Josefus liittää kivittämisen ja puuhun ripustamisen toisiinsa. Juutalaisten muinaishistoriassa hän selittää uppiniskaisen pojan tapausta, ja toteaa, että kivittämisen jälkeen tämän ruumis piti jättää kaikkien nähtäväksi, kunnes se yön tullen haudattaisiin (4:264). Jo hautaamisen mainitseminen viittaa siihen, että 5. Moos. 21. luvun loppu oli yhdistetty aiemmin luvussa mainittuun uppiniskaiseen poikaan. Lisäksi saman kirjoituksen latinankielisessä versiossa käy suoraan ilmi, että näkyville jättäminen tapahtui nimenomaan puuhun ripustamalla (lignoque suspensus). Vastaavasti puhuessaan puuhun ripustamisesta Josefus mainitsee kivittämisen: ”Hänet, joka pilkkaa Jumalaa, kivitettäköön ja sen jälkeen ripustettakoon (puuhun) päiväksi. Hänet haudattakoon häpeällisellä tavalla” (4:202).

Kaikki tämä on liian epämääräistä riittääkseen tutkimusartikkelin pohjaksi. Mutta ajatuksia herää. Jos Howard C. Keen tapaaminen vielä olisi mahdollista, tästä varmasti syntyisi keskustelu, jota kukaan ei pääsisi keskeyttämään.

Asioiden järjestys

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

Esitin useammankin kerran paperin Upsalan Uuden testamentin seminaarissa. Se oli kaikilla kerroilla hieno kokemus. Seminaari oli varsin laaja, ja jokaiseen kokoontumiseen osallistui useita professoreja, mm. Uuden testamentin emeritusprofessori Lars Hartman, jota arvostettiin kansainvälisesti, Edvin Larsson, jota myös arvostettiin paljon, jne. Kaikkia heitä arvostettiin. Lisäksi paikalla oli todella paljon seminaarilaisia.

Yhdessä paperissa pohdin erityisesti väitöskirjani keskeisintä teemaa, juutalaista liittoajattelua. Olin käyttänyt paljon Tom Wrightin hiljattain ilmestynyttä kirjaa The New Testament and the People of God (1992), jossa hän esittää kuvauksensa juutalaisuudesta. Hartman ei ollut kuullutkaan Wrightista tai kirjasta. En ollut minäkään tuota ennen eikä kovin moni muukaan. Olin kuitenkin sattunut löytämään kirjan Upsalan teologisen tiedekunnan kirjastosta (ei siis Carolina Redivivasta), ja kun Wright tuntui paljolti keskittyvän juuri liittokysymykseen, hyödynsin kirjaa turhia siekailematta. Pahaksi onneksi Hartmankin oli kirjoittanut liitosta, enkä minä ollut huomannut tutustua hänen tutkimukseensa.

Hartman kertoi, että oli ko. tutkimusta tehdessään tavannut E. P. Sandersia, joka silloin parhaillaan työsti kirjaansa Paavalista ja juutalaisuudesta, josta tuli aikanaan maailmanmenestys. He kävivät keskusteluja kaikista monenlaisista kysymyksistä, joita joutuivat ratkaisemaan, ja hämmästyksekseen siten totesivat molemmat kirjoittavansa liitosta. Hämmästykseen oli syytä, koska tuolloin elettiin vielä raamatuntutkimuksen ns. Bundeschweigen-kautta (liittohiljaisuus; vrt. Israel 700-luku eKr.).

Erityisesti Ernst Kutschin työn seurauksena Saksasta oli levinnyt ajattelu, jonka mukaan Jumalan liitto ei ollut kenenkään välinen. Se oli unilateraalinen, ei bilateraalinen kuten aina ennen oli ajateltu. Toisin sanoen liitto ei ollut Jumalan ja Jumalan kansan välinen, vaan yksipuolisesti Jumalan. ברית (berit) merkitsikin yksinkertaisesti Jumalan käskyä, velvoitetta, joka kansan piti täyttää. Siksi ei itse asiassa olisi pitänyt lainkaan käyttää sanaa ”liitto” sen paremmin kuin mitään muutakaan vuoroisuuteen viittaavaa termiä. Walther Eichrodtkin jo lopulta hätääntyi ja kysyi, eikö siis todellakaan enää voi puhua liitosta Jumalan ja Israelin välillä. Artikkelinsa ”Darf man heute noch von einem Gottesbund mit Israel reden?”, TZ 30 (1974), 193-206, on lukemisen arvoinen. Kutschille itselleen asia oli tärkeä ainakin siksi, että tämän selityksensä avulla hän sai kehitettyä dikotomian Vanhan testamentin ברית  ja Uuden testamentin εὐαγγέλιον (evankeliumi) -käsitteiden välille. Eli lain ja evankeliumin. Kutsch oli jostain syystä niin vaikutusvaltainen, että pitkän aikaa oli todellakin vaikea käyttää esim. saksan sanaa Bund, mikä tietysti oli jonkinasteista mielettömyyttä.

Meinrad Limbeck oli kirjoittanut hurjan vaikealla saksankielellä kirjan Die Ordnung des Heils. Siinä hän esitti samoja ideoita kuin hieman myöhemmin Sanders kirjassaan Paul and Palestinian Judaism – mutta Limbeck ei käyttänyt sanaa liitto! Ei muistaakseni kertaakaan. Limbeckin kirja on jäänyt unohduksiin. Sanders kirjoitti helppolukuista englantia ja puhui koko ajan liitosta – tutkimuksesta tuli menestys.

—–

Sanders kyllä viittasi omassa teoksessaan Limbeckin tutkimukseen, mutta mielestäni ei lähimainkaan tarpeeksi painokkaasti ottaen huomioon sen, että Limbeck oli esittänyt lähes kaikki samat ideat kuin Sanderskin. Vai pitäisikö asia sanoa toisin päin. Luulen, ettei Limbeck tullut koskaan huomioiduksi ansaitsemallaan tavalla, ja nyt on sille jo turhan myöhäistä.

Kutschin vaikutus väheni hiljalleen. Vielä 1981 ilmestyi jossakin ensyklopediassa hänen tekstinsä, jossa heprean ברית  edellytettiin käännettäväksi ”käskyksi”, mutta tuolloin ”liittoteologia” oli kuitenkin jo taas tullut hyväksytyksi tutkimuskohteeksi. Asiaan vaikutti lopulta myös Joseph Ratzinger (ks. ”Der Neue Bund: Zur Theologie des Bundes im Neuen Testament”, IKZ 24 [1995], 193-208), joka myöhemmin ratkaisi viimeisen ”visaisen” ongelman bilateraalisuuden tiellä: Jos kyseessä on kahden tahon välinen sopimus, johon kuuluu ehtoja, herää kysymys, mitä ehtoja ihminen voisi esittää Jumalalle ja miten ihminen voisi olla vaatimassa Jumalalta mitään. Ratzinger keksi käyttää termiä ”asymmetrinen”. Jumalan liitto Israelin kanssa ei ole symmetrinen vaan asymmetrinen. Partnerit, liiton osapuolet, eivät ole samalla tasolla.

Sanders ja Hartman eivät oikeastaan enää joutuneet pohtimaan tällaisia kysymyksiä. Sen sijaan he kamppailivat sen seikan kanssa, miten päätellä, milloin puheenaiheena on liitto, jos itse liittoa tarkoittavaa sanaa ברית tai διαθήκη (”liitto”, ”testamentti”) ei käytetä. Jos lähteet ovatkin liitosta täysin tai lähes hiljaa? Näin on esim. silloin, kun tutkitaan Paavalia ja erityisesti kun tutkitaan Jeesusta. Tai kun käsitellään mitä tahansa Uuden testamentin kirjoitusta paitsi Heprealaiskirjettä. Hartman sanoi keskustelleensa ongelmasta Sandersinkin kanssa ja ratkaisseensa sen mielestään hyvin omassa tutkimuksessaan.

Juuri tämä oli yksi haastavimmista ongelmista minunkin tutkimuksessani. Niinpä siitä häpeästä selviydyttyäni, että olin käyttänyt tuiki tuntemattoman Tom Wrightin kirjaa enkä lainkaan Lars Hartmanin tutkimusta, suoriuduin pikapikaa tutustumaan viimeksi mainittuun. Se löytyi C. Redivivasta, mutta ei lopulta sanottavastikaan hyödyttänyt minua työssäni. Päädyin sitten myöhemmin tutkimuksessani siihen ratkaisuun, mihin päädyin, eli hahmottamaan ilmiön, jota kutsun liiton polun etsinnäksi (covenant path searching).

Seminaarin jälkeen oli Upsalan kuuluisa eftersits, ja kyllä Lars Hartman taisi olla siellä mukana muiden professorien jatkona.

Felix domesticus

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

Joel Marcus pitää esitelmää historian Jeesuksen konferenssissa, joka järjestetään SBLn vuotuisen konvention osana San Franciscossa. Hotel Nikkosta on tilaisuutta varten varattu todella iso sali, ja se tuleekin vain puoliksi täyteen. ”Ennen kuin kissanne kuoli, se näytti tältä” – Marcus vääntää naamansa hämmästyneeseen ilmeeseen. ”Kuoltuaan se näytti tältä” – toisenlainen ilme. En enää muista, mihin tämä tarkemmin ottaen liittyi, mutta jotain ennen-jälkeen -aspektia hän siinä yritti havainnollistaa. Aina on joukossa luennoitsijoita, jotka haluavat miettiä yleisöäkin ja välillä keventää esitystään. Tietysti jos tieteen täytyy olla haudanvakavaa, silloin asia on ymmärretty väärin. Siis se ajatus, että vasta haudanvakavuus tekee tieteen, on väärinymmärrys. Paitsi patologiassa (ääni päälle).

Afrikasta tullut kokousedustaja käyttää keskusteluosuudessa kiihtyneen puheenvuoron ja kysyy Marcukselta ihmetellen, mihin Jeesus-tutkimusta oikein tarvitaan. Näin hän asian muotoili, mutta itse asiassa hän tarkoitti kysyä, mihin akateemista Jeesus-tutkimusta tarvitaan. Aiemmin sillä viikolla nimittäin oli ollut luento, joka ei hänen mielestään millään tavalla ylösrakentanut. Itse ajattelisin, että on hyvä, että teologiaa tehdään eri tahoilla, eri instituutioissa. Juuri meidän aikanamme kuitenkin on entistä tärkeämpää säilyttää myös akateeminen asiantuntemus tälläkin tietämisen saralla. Se asiantuntemus palvelee viime kädessä myös uskonnollisia instituutioita, ellei muuten niin sparraajana. Mutta kyllä muutenkin, kuten Marcus onnistui vastauksessaan osoittamaan, vaikkei hänen esitelmänsä ollutkaan tunnekuohun aiheuttaja. Itse asiassa vain harvat aiheuttavat sellaista.

Lawrence Schiffman puhuu plenumissa Parc 55 hotellissa Kuoleenmeren kääröjen löytymisen ja tutkimisen historiasta. Kello on reilusti yli 18 ja San Franciscossa on jo pimentynyt. Aurinko laskee siellä ainakin marraskuussa jo varsin varhain, jo melkein neljältä, jos nyt muistan oikein. Tuntuu hiukan kummalliselta, kun muuten ilmapiiri on suomalaisittain melkein kesäinen. Iso, hämmästyttävän iso sali on aivan täynnä. Schiffmania on taaempaa vaikea nähdä, mutta ääni onneksi kuuluu hyvin, vaikka ihmiset ja kokolattiamatto toimivat tehokkaina vaimentimina. Jotenkin Schiffmanin ulkomuoto sopii siihen, mitä olen mielessäni kuvitellut nimen ja tekstin perusteella. Ääni ja ääntämys kuitenkin on niin amerikkalainen niin amerikkalainen. Hän kertoo, kuinka Qumranin luolissa oli niin fragmenttia niin fragmenttia, ja kaikki on pitänyt ja pitää erikseen tutkia perinpohjaisesti. Joten ei ihme, että vielä 1990-luvulla on yksi jos toinenkin fragmentti julkaisematta.

Yksi sellainen oli 4QDa (4Q266), joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1991: A Preliminary Edition of the Unpublished Dead Sea Scrolls: The Hebrew and Aramaic Texts from Cave Four (Wacholder & Abegg). Siinä oli palanen kirjoitusta Damaskusdokumentista ja juuri sopivasti sellaista tekstiä sisältävä palanen, joka puuttui aiemmin tunnetuista Damaskusdokumentin käsikirjoituksista. CD 13:14-18 selittää, että kukaan Jumalan liittoon kuuluva (kyseessä yhden sortin juutalaiset, todennäköisesti qumranilaiset) ei saa käydä kauppaa helvetin lapsien kanssa (muut juutalaiset) muuten kuin käteisellä. Kauppakumppanuutta ei saa solmia leirin (= yhdyskunnan) valvojan tietämättä eikä ilman kirjallista sopimusta. Sitten sanotaan: ”Sama koskee מגרשׁ, ja hän י … he vastaavat hänelle laupiaalla rakkaudella, eikä hän kanna heille kaunaa.”

Harmillisen fragmentaarista tekstiä siis, mutta myös kirjainten מגרשׁ tulkinta oli ongelmallinen. Jos kyseessä on substantiivi, sana tarkoittaa yleistä, avointa maa-alaa. Jos kyseessä on verbi, ilmaisu voidaan suomentaa, uskokaa tai älkää, ”hän joka eroaa vaimostaan”. Moni tutkija ajatteli, että vain jälkimmäinen ratkaisu sopii asiayhteyteen: myös avioerosta piti tiedottaa valvojalle ja siitä piti tehdä kirjallinen dokumentti. Joidenkin tutkijoiden mielestä kuitenkin kyse oli jostakin maapalasta – siitäkin huolimatta, että ”sama koskee maapalstaa, ja hän …” ei tunnu merkitsevän tässä asiayhteydessä mitään.

Oli kaksi syytä, miksi maapala-tulkinnasta ei haluttu heti luopua. Ensinnäkin teksti oli puutteellinen ja jäi siksikin jonkin verran epävarmaksi. Tärkein oli kuitenkin toinen, sisällöllinen syy: qumranilaisten ajateltiin elelevän yhteisössään munkkiluostarityyliin. Oli monta seikkaa, jotka puhuivat sellaisen olettamuksen puolesta, vaikka on myös todettava, ettei sitä ihan vedenpitävästi luultu tiedettävän. Nyt tässä sitten oli osoittautumassa, että Damaskusdokumentti, jota oli käytetty Qumranin yhdyskunnassakin, ohjeistaa yhteisön jäseniä ja valvojaa aviollisessa kysymyksessä. Qumranin yhteisön tiedetään tosiaankin käyneen kauppaa ulkopuolisten (”helvetin lapsien”) kanssa. Olisi siis vaikea tulkita avioliittoa koskevaa ohjettakaan vain hypoteettiseksi. Niinpä noiden kirjainten מגרשׁ vuoksi koko yhteisön olemus olisi ehkä ajateltava uudestaan! Asiassa ei parannut hötkyillä.

Fragmentti 4QDa (4Q266) kuitenkin muutti tilanteen. Siitä saatiin muutama kirjain lisää: ייסר את בניהם. Näin voitiin nähdä, että tuosta kiistanlaisesta sanasta jatkuva lause kuului ”ja hän kehottaa lapsiaan…” Oli selvää, että avioliitosta tässä oli kyse.

Pohditaanpa vitsailematta ja kiihtymättä. Esimerkiksi nyt tällaista Qumran-löydöstä ei voi tutkia kunnolla tutkimatta sitä aivan yksityiskohtiaan myöten. Kuka kertoisi, mitkä pikkujutut saa jättää huomiotta ja mistä hän tietäisi sen tutkimatta niitä ensin? Tutkimatta jättäminen merkitsisi samaa kuin unohtaminen, ja jos tieto unohdetaan, merkitsee se samaa, kuin sitä ei olisi olemassakaan, ts. sitä ei tiedetä. Entä mistä tietää, mitä ei tarvitse tietää, ennen kuin tietää sen?

Evoluutio

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

Saanko hiukan synkistellä.

Upsalan Åhléns ei ollut mikään mieltä ylentävä paikka. Kävin siellä joskus iltapäiväkahvilla, jonka yhteydessä söin juustosämpylän. Juustosämpylät olivat surkeita, kahvio itsessään ja arkisuudessaan oli masentava ja ulkona satoi aina. Näin sen ainakin muistan. Noina hetkinä en jaksanut muuta kuin kirjoitella ylös reflektioita tilanteestani ja tulevaisuudestani. Aika hyvin on kaikki osunut kohdalleen.

Erlangenissa kaikki opiskelijat, joihin minäkin lukeuduin, söivät mensassa. Söin harvoin teologisen tiedekunnan vieressä olleessa mensa-ruokalassa. Muistan kuitenkin yhden kerran tulleeni sinne melkein ruuanjakelun loppumisen aikoihin ja jääneeni pihalle ypöyksin lopettelemaan lounastani, joka syystä tai toisesta koostui kuivasta kalasta ja kuivasta leivästä. Saksassa paikat olivat yleensä hyvin siistejä ja kauniita, mutta tämä piha teki jyrkän poikkeuksen.

Cambridgessa ei ollut mitään ruokalaa mailla halmeilla. Tapasin ostaa kolmiovoileivän mukaani, cucumber sandwich, ja kun tuli lounasaika, menin vähän matkan päähän paikkaan, josta alkoi pitkähkö hiljainen yksityistie. Kävelin sen päästä päähän ja sinä aikana ehdin syödä leivän ja juoda, mitä olin juotavaksi onnistunut saamaan.

Jerusalemissa Ecole järjesti lounaan turkasen aikaisin ja päivällisen aivan liian myöhään. Väliä taisi olla jopa kymmenen tuntia. Vasta pitkän ajan jälkeen keksin, että keittiöstä saattoi väliaikana mennä varastamaan jotakin purtavaa. Mutta se oli aina rääppeitä: leivänkannikoita, epämääräisiä juustonpaloja, haaleaa teetä. Huoneeni hanasta tuli ruskeaa mönjää.

Onneksi kaikkien muiden kaupunkien suhteen ruokailuuni liittyy hauskempia muistoja. Niin ainakin muistan. Noissa muissa paikoissa olisin voinut vaikka paastota, ja olisi ollut hauskempaa. Tai sitten ei. Synkistellessä muistaa vain synkät puolet.

Mitä sitä muistaakaan? Muistaminen on ollut keskeinen käsite, jolla on pyritty selittämään varhaiskristillisen tradition historiaa. Vanha bultmannilainen näkemys ymmärsi käsitteen evoluutionomaisesti: me muistamme ne sopivimmat asiat. Tradition vastaanottajat elivät elämäänsä, ja jos traditio sopi heidän elämäänsä – jos sillä oli bultmannilaisesti kutsuen Sitz im Leben – he veivät sen eteenpäin, ts. traditio säilyi muistissa. Sen sijaan jos traditio ei sopinut palvelemaan mitään selkeää tarkoitusta heidän elämäntilanteessaan, se oli tuomittu karsiutumaan. Siis unohtumaan. Selkeä survival of the fittest -periaate.

Säilyneiden traditioiden on siis täytynyt palvella jotakin käytännön tarkoitusta niiden välittäjien eli tradenttien elämässä. Tämä oli vanha teoria. Todellisuus onkin sitten vähän toinen. Eräskin merkittävä traditio Jeesuksen elinajalta kertoo, etteivät Jeesuksen opetuslapset lainkaan paastonneet. ”Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa”, Jeesukselta kysyttiin (tietysti Jeesus ei itsekään paastonnut), ja Jeesus vastasi, että hänen seurassaan sellainen ei kuulunut asiaan. Kaikkialla tekstit kuitenkin osoittavat, että Jeesuksen kuoleman jälkeen paasto oli myös opetuslasten kohdalla taas palautunut siksi normaaliksi osaksi viikkorytmiä, mitä se ajan juutalaisuudessa oli. Mihin nämä paastoavat kristityt olisivat tarvinneet traditiota, jossa opetetaan, etteivät Jeesuksen opetuslapset paastoa? Eivät mihinkään. Siltikään ko. traditio ei painunut unohduksiin.

Eipä luovuteta turhan vähällä. Olisiko nyt sitten ajateltava – vähän kuin heikon antrooppisen periaatteen mukaisesti – että koskapa traditio on viety eteenpäin, niin että mekin olemme siitä tietoisia, jossakin on täytynyt olla sellainenkin varhaiskristittyjen ryhmä, joka Jeesuksen kuoleman jälkeen jatkoi opetuslasten paastoamattomuutta? Traditio olisi säilynyt ja muistettu heidän avullaan, koska se sopi heidän tarpeisiinsa. Ongelmaksi tällaiselle hypoteettiselle vaihtoehdolle kuitenkin muodostuu nimenomaan se, että Jeesuksen kuoleman jälkeen opetus Jeesuksen seurassa oleilevien paastoamattomuudesta ei enää kohdennu. Summa summarum: On todellakin vaikea keksiä edes kuvitteellinen varhaisten kristittyjen kokema käytännön tarve, joka olisi vaatinut säilyttämään ja muistamaan tämän tradition.

Paastottomuustraditio ei jää yksin. Yksinkertaistaen voidaan todeta, että tuskinpa on järkevää kuvitella sellaisiakaan varhaiskristillisiä ryhmiä, joiden tarpeet vaativat, että isä jätetään hautaamatta, että Jeesusta luonnehditaan syömäriksi ja juomariksi tai että Jeesuksen perheen kerrotaan pitäneen tätä suunniltaan menneenä jne. Tästä ja muista syistä traditiohistorian evoluutioteoria, eräänlainen ”retention of the fittest”, on pikkuhiljaa rapautunut ja on korvautumassa realistisemmalla tavalla ymmärtää muistia.

Mutta mikä on realistista? Evoluutioidea on läpeensä utilitaristinen ja egoistinen. Muistetaan, jos siitä on meille hyötyä, ja ei muisteta, jos muistamattomuudesta on hyötyä. Kaikkien muisti toimii ainakin joskus niin ja ehkä joidenkin aina, mutta tuskinpa voidaan olettaa, ettei kenelläkään koskaan olisi mitään muuta syytä muistaa. Kuinka tällaista siis on voitu ajatella kattavan teorian pohjaksi? Me varmastikin oletamme muiden muistavan jokseenkin samoista syistä kuin me itse. Jos olemme kyynisiä, ymmärrämme maailman ehkä muita herkemmin egoistisen utilitarismin pohjalta. Tai hedonismin. Tuleepa mieleeni, olisiko Rudolf Bultmann suhtautunut turhan kyynisesti varhaiskristillisiin uskonnollisiin piireihin? Tai ne, jotka nielivät tai yhä nielevät bultmannilaisen traditiohistorian selityksen sellaisenaan? Miten he itse käyttävät kristillisiä traditioita? Tämä voi olla paljastavaa. Traditiokriittinen analyysi tuntuu joka tapauksessa voimakkaasti vaativan myös toisenlaisiin motiiveihin perustuvaa muistamista.

Mikä siis on realistisempaa? En vastaa siihen. Sen sijaan lisään vielä palasen edeltävän kappaleen pohdintoihin. Jeesuksen opetuksien ytimessä jos missä on altruismi. Se on siellä suurena, ja jos jotakin muuta on, se ei ole tässä yhteydessä merkittävää. Olisiko tämä radikaalin altruismin sanoma siis välittynyt eteenpäin kirkkaaseen egoistiseen utilitarismiin perustavin voimin? The great green idea, powered by fossil fuel. Aika koira, joka sen uskoo. Ja saapas, jos ajattelee, ettei sellainen sanoma olisi edes joskus tarttunut kantajiinsa. (Jotenkin ajattelen, että totta kai tartunta oli tapahtunut. Siksihän juuri sanomasta kerrottiin eteenpäin.)

”Vapauttaa synnistä,
parantaa sairauksista,
ajaa ulos riivaajat.”

Niin, näinhän Jeesuksesta sanottiin. Tuo on lyhykäisyydessään oikein osuva Jeesuksen toiminnan kuvaus. Teksti on kuitenkin varhaisjuutalaisesta Elija-apokalyptista ja koskee paastoa. Apokalypsin mukaan juuri paasto sai nuo kaikki hyvät ja ihmeelliset asiat aikaan. Kun nyt evankeliumien mukaan Jeesus teki tuon kaiken eikä lainkaan paastonnut, ei olekaan ihme, että asiaa tultiin kysymään. Toisin sanoen Jeesuksen elämässä tälläkin jutulla on Sitz im Leben.

Luita, paljon

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

Minusta kirjoitettiin kerran blogiteksti otsikolla ”Olen viettänyt aikaa sängyssä Tomin ja Heikin kanssa”. Itse en oikeasti ollut siinä paikalla, mutta paljastettakoon, että sen sijaan otin aivan todellisesti kerran nokoset yhdessä Ulrich Luzin, Gerd Theissenin ja James Charlesworthin kanssa. Olimme viidestään matkustajina pikkubussissa, matkalla jossain keskellä Tšekin maaseutua. Symposium oli takanapäin – siinä oli toki ollut muitakin osanottajia – ja samoin kiertoajelu ympäriinsä eri nähtävyydeltä toiselle. Oliko siinä käyty syömässä ja bussissa oli mukavan lämmintä: kaikki unehtivat.

Ruokapaikka oli ollut viihtyisässä vanhassa talossa. Silloin oli symposiumin muitakin osanottajia koolla, mutta istuin Theissenin ja Charlesworthin välissä. Oikealla puolellani istunut Charlesworth, Jim, kysyi, olinko katsellut kokoushuoneen seinällä ollutta taulua. Vastasin etten ollut, koska juuri minun istumapaikkani kohdalla ikkunasta tuleva valo teki tauluun voimakkaan heijastuksen. ”Sitä ei koskaan tiedä miten henki puuttuu asioihin”, Charlesworth totesi, ja huomasin, etten kyennyt arvioimaan huumorillako vaiko tosissaan. Kun olimme tutustumassa kuuluisaan nähtävyyteen nimeltä Sedlec Ossuary (Kostnice v Sedlci), Jim oli lukenut Isä meidän -rukouksen isosta Raamatustaan.

Theissen, joka istui vasemmalla puolellani, kysyi uudesta Suomen akatemian huippuyksikköprojektistamme ja muisteli observaattorin rooliaan aiemmassa. Jotenkin puhe meni artikkeliini, jossa olin tarkastellut kärsimyksen ongelmaa Uudessa testamentissa. Sanoin aikoneeni tehdä hurauttaa artikkelin pohjalta kokonaisen monografian, mutta homma ei ollutkaan onnistunut ihan niin sukkelasti. Theissen tuntui tunnistavan tilanteen, mikä oli tietysti keventävää havaita.

Kaikki tietävät jakeen 1. Moos. 6:7, jossa Jumala kertoo päättäneensä tuhota kaikki ihmiset maanpäällä; pian seuraakin vedenpaisumus. Harvemmin kiinnitetään huomiota jakeeseen 1. Moos 6:5, joka kertoo syyn tähän Jumalan päätökseen. Vielä harvemmin kiinnitetään huomiota siihen, kuinka vaikuttava tuo jae on. Ja todella harvoin, melkein ei koskaan, tiedetään, miten tuo jae on kaikunut ja resonoinut myöhemmässä varhaisjuutalaisessa ajattelussa. Otan tästä yhden esimerkin, mutta ensin lainataan jakeen teksti:

Kun Herra näki, että ihmisen pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä ajatukset ja pyrkimykset olivat ainoastaan pahat kaiken aikaa, … (1. Moos. 6:5.)

”Sydämensä ajatukset ja pyrkimykset” on hiukan vaikea kääntää. Se voidaan tulkita myös genetiiviketjuksi, ”sydämensä ajatusten pyrkimykset/taipumukset/kuvitelmat”, kuten esim. (N)RSV kääntävät. Joka tapauksessa todella kokonaisvaltaista ja syvällekäyvää ilmaisua tässä haetaan. Lisäksi tulee tuo toistuva ”kaikki”. Kaikki ajatukset ja pyrkimykset, ainoastaan pahat, kaiken aikaa. Ihan tulee perisynti mieleen. Ja/tai Paavalin toteamus Room. 7:18: ”Minä tiedän, ettei minussa asu mitään hyvää.”

Jakeen vaikuttavuus ei jäänyt Tooran meitä varhaisemmilta lukijoilta huomaamatta. Toiselta vuosisadalta eKr. peräisin oleva varhaisjuutalainen kirjoitus nimeltään Riemuvuosien kirja oli arvostettu ja laajasti käytetty dokumentti. Sen fragmentteja (monesta eri kopiosta) on löytynyt Qumranin luolista ja vaikka mistä. On se löytynyt kokonaisenakin. Kirja kertoo historian uusiksi ja aloittaa maailman luomisesta. Sen viidennessä luvussa tullaan 1. Moos. 6. luvussa mainittuihin tapahtumiin. Riemuvuosienkirjan jae 5:3 toistaa jakeen 1. Moos. 6:5 varsin samankaltaisena:

Herra näki maan, ja se oli turmeltunut ja kaikki ihmiset olivat turmelleet sen järjestyksen ja kaikki maanpäällä olivat tehneet hänen silmissään kaikkea pahaa.

Joten Jumala päättää tuhota kaiken elämän. Niin 1. Mooseksen kirjassa kuin Riemuvuosienkirjassakin teksti kuvaa pahuuden kulminoitumista. Molemmissa myös toistuvat ja painottuvat nuo täyttä inklusiivisuutta hakevat ”kaikki” -sanat. Ihmiskunnan ongelma oli ymmärretty Riemuvuosienkirjassakin: syntiinlankeemuksen jälkeisessä ihmisessä ei löytynyt mitään hyvää, vaan hän ja kaikki hänessä oli pahaa.

Yllättävästi Riemuvuosienkirja kuitenkin melkein heti perään kertoo myös siitä, miten tilanne tulee tulevaisuudessa muuttumaan – ja kääntyy itse asiassa aivan päinvastaiseksi. Jakeessa 5:12 se jo toteaa

Hän antoi kaikille luoduilleen uuden ja vanhurskaan mielenlaadun, niin etteivät he koskaan tekisi miltään osaltaan syntiä ja niin että he kaikki olisivat vanhurskaita jokainen tavallaan kaiken aikaa.

Teksti on kuin jakeen 1. Moos. 6:5 käänteiskuva! Vain sen pyrkimys inklusiivisuuteen on, jos mahdollista, vielä voimakkaampi. Kaikki luodut, ei koskaan, miltään osalta, he kaikki, jokainen ja kaiken aikaa. Näin Riemuvuosienkirja haluaa visioida tulevaisuuden, jolloin ihmiskunnan ongelma, nim. ihmisen (peri)syntisyys, tulee Jumalan tekona kertakaikkisen täysin korjattua. Paavali varmaankin puhuisi uudesta luomuksesta (2. Kor. 5:17). Teksti on hämmästyttävimpiä, mihin olen törmännyt. Ainoa selvästi vastaavanlainen vastakohdakseen käännetty lausuma (tosin valosta pimeyteen), mikä tulee mieleen, on Herran siunauksesta (4. Moos. 6:23-27) versioitu eräänlainen ”Herran kirous” eräässä qumranilaisessa dokumentissa (1QS 2:6-9). Voi niitä kyllä olla enemmänkin.

Tämä kaikki tietysti liittyy kärsimyksen ongelmaan ja tutkimukseen, josta mainitsin Gerd Theissenille Tšekin maaseudulla siinä vanhassa talossa, jossa ruokailimme. Tooran mukaan kärsimyksen ydin on siinä, että ihminen tekee syntiä ja joutuu silloin aina myös kärsimään rangaistusta. Ongelma tästä syntyy, kun tajutaan, ettei ihminen saa millään tätä kuviota päätökseen, ei vaikka mitä tekisi ja vaikka miten lukisi ja miettisi Jumalan käskyjä. Hän tulee lankeamaan yhä uudestaan; ja siksi hän tulee aina vain kärsimään. Riemuvuosienkirjan ratkaisu ongelmaan on perisynnin muuttuminen – Jumalan toimesta – perihyvyydeksi. Se ihminen, ikään kuin uusi Aadam, ei muuhun pystykään kuin olemaan kuuliainen Jumalan tahdolle, kaiken aikaa (eli alusta loppuun asti). Samalla hän tulee myös vapaaksi kaikesta mahdollisesta kärsimyksestä.

Varhaisjuutalaisia tekstejä, jotka näkevät ihmisen ja ihmisen kärsimyksen tulevaisuuden tällaisena, on itse asiassa monia. Uuden testamentin kirjoituksissa kuitenkin sama tulevaisuus nähdään jo toteutuneena, ainakin jossakin mielessä. Siksi Uuden testamentin vastaus kärsimyksen ongelmaan onkin niin hämmästyttävä.