Schalom Ben-Chorin

jos kuva ei näy, klikkaa tästä

Schalom Ben-Chorin

”Fariseus ja publikaani rukoilemassa” on yksi tunnetuimmista Jeesuksen vertauksista. Sillä on keskeistä merkitystä kristillisessä teologiassa, se on kulttuurimme keskeisiä kuvia, ja sillä on myös asema synagogan ja kirkon välisessä dialogissa.

Opiskelin juutalaisuuden ja kristinuskon dialogia isona osana syventäviä opintojani. Myöhemmin historian Jeesusta tutkiessani on noista opinnoista ollut minulle paljon hyötyä. Opintokokonaisuuteen sisältyi myös matka Israeliin, jossa sain yhteyden moniin dialogiin eri tavoin vaikuttaneihin henkilöihin. Keskustelin mm. rabbi Chaim Pearlin, Shmuel Goldingin ja Kaarlo Syvännön kanssa. Yhtenä mieleenpainuvana kokemuksena muistan lyhyehkön puheluni Schalom Ben-Chorinille. Soitin hänelle hotellihuoneestani. Muistaakseni olin saanut hänen puhelinnumeronsa hänen poikansa kautta, joka opetti Hebrew Union Collegessa. Pojan numeron taas sain HUCin infon ystävälliseltä päivystäjältä (päivänä, joka oli kuuma ja niin kirkkaan aurinkoinen, että se pani kamerani kamppailemaan ostamani 1000 ASAn filmin kanssa).

”Puhutteko saksaa”, oli Schalom Ben-Chorinin ensimmäinen kommentti. Hänen nimensä merkitsee suomeksi ”rauha, vapauden lapsi”. Valitettavasti en puhunut saksaa. Tämä tapahtui paljon ennen Erlangenia, eikä niin ollen ollut mitään mahdollisuutta vaihtaa saksalaissyntyisen Ben-Chorinin toivomaan kieleen. Jatkoimme siis englanniksi. Selitin Ben-Chorinille, että olisin haastatellut häntä synagogan ja kirkon dialogiin liittyen. Kehuin hänen kuuluisaa Bruder Jesus -kirjaansa. Taisin kertoa hänelle jotakin opinnoistanikin, jopa pro gradu -aiheeni (ei, ei nyt sentään). Ben-Chorin kuunteli, kommentoi harvakseltaan ja sanoi olevansa hyvin kiinnostunut. Kohteliaisuutta, mutta nämä olivat tietenkin olennaisesti hänen elämäntyöhönsä liittyviä asioita. Hän oli tehnyt paljon saattaakseen kirkon ja toisaalta synagogan ihmiset, historiasta huolimatta, rakentavaan kanssakäymiseen. Tässä nyt vähän päälle kaksikymppinen suomenluterilainen esitti hänelle kysymyksiään. Miksipä hän ei olisi uhrannut aikaansa.

Ben-Chorinin aika loppui. Hänen oli lähdettävä pitämään luentoa. Halusinko minä tulla kuulemaan sitä? Voisimme ehkä jatkaa keskustelua sen jälkeen. Mutta hän pitäisi luennon saksaksi. Olisiko siitä silloin minulle mitään hyötyä?

– Pystyn kyllä kuuntelemaan saksaa, puhuminen vain ei onnistu, selitin. Totta se olikin, kuullunymmärtäminen oli minulla saksassa parempi kuin puhetaidot. Riittikö se silti siihen, että ymmärtäisin edes jotakin, sen saisin nähdä. ”Pidän esitelmän osoitteessa Martin Luther Square, se on vanhassa kaupungissa lähellä pyhän haudan kirkkoa.” ”Kiitos!”, sanoin, ja hyvästellen päätimme puhelinkeskustelun. En koskaan löytänyt mainittua paikkaa. Kuulinkohan jotain väärin. Nuori arabitaksikuski yritti selittää minulle, kun olimme jo pitkään ajelleet ympäri Jerusalemia: ”Koettakaa nyt ymmärtää! Juutalainen rabbi ei ikinä voisi mennä kristittyyn tilaisuuteen.” Ben-Chorin ei ollut rabbi, mutta vähän aiemmin taksikuski oli avartanut maailmankuvaani, kun totesi, ettei ollut koskaan kuullutkaan Martti Lutherista.

Vaikka nykypäivä on jo toista maata, Jeesus-tutkimus on historiansa aikana useammallakin tavalla vaikeuttanut kirkon ja synagogan välistä dialogia. En halua tässä yhteydessä puhua arjalaisjeesuksesta tai esim. 1800-luvun progressiivisesta Jeesuksesta, vaan otan esille erään hieno- ja monisyisemmän eksegeettisen tendenssin. Jeesuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista rukoilemassa (Luuk. 18:9-14) oli eräs keskeisistä traditioista, joilla menneinä aikoina leimattiin Jeesuksen ajan juutalaisuus alempiarvoiseksi, koska siinä kannatettiin lakivanhurskautta. Vertauksessa fariseus ylpeänä esittelee tekojaan. Hän myös estoitta viittaa huonompiin ihmisiin, joiden uskonnolliset ponnistukset kalpenevat hänen omien saavutustensa rinnalla. Olivatpa ne fariseukset kamalia, ajateltiin. Tutkimuksessakin vilisi arvoarvostelmia, jotka korottivat Jeesusta ja painoivat juutalaisia.

Kun asennetta ymmärrettiin ryhtyä korjaamaan, uudet paremmiksi tarkoitetut ratkaisut nousivat yhä herkästi vanhalta pohjalta; näinhän usein tapahtuu asenteiden muuttuessa asteittain. Väitettiin, ettei tekstin kuvaus juutalaisuudesta pidä paikkaansa. Tai jos pitääkin, niin kuvauksessa ei suinkaan ole kyse lakihurskaudesta. Tällaisten väitteiden sijaan tai vähintään lisäksi olisi tietysti pitänyt kysyä, mitä pahaa on lakihurskaudessa ja kenen arvomaailman pohjalta ajatellaan, että siinä jotain pahaa olisi. Totta kai kristinuskossa ja erityisesti luterilaisuudessa lakihurskaus on kuin kirosana, ja on niin ollen luonnollista, että asia on kristinuskon kannattajien mielestä tuomittava – juutalaisuuden kannattajat taas näkevät tämän ja monet muutkin asiat hyvin toisin – mutta mitä se tai mikään vastaava kuuluu tutkimukselle! Eihän tutkimuksen pidä arvostella kohteitaan kristinuskon arvojen mukaan. Hyvää tarkoittava uuseksegeesi siis jakoi saman vanhan lähtökohdan, nim. että kristinusko opettaa tästä asiasta paremmin. Nyt vain aiemman leimaamisen sijasta pyrittiin muuttamaan juutalaisuus sen näköiseksi, ettei se vaikuttaisi kristinuskon valossa niin huonolta ja ettei se yksinkertaisesti antaisi aihetta leimaamiseen. Näin tehtiin kaksinkertaisesti huonompaa tutkimusta: juutalaisuutta arvotettiin yhä kristinuskon pohjalta mutta sen lisäksi ryhdyttiin myös peukaloimaan tutkimustuloksia.

”Päinvastoin juutalaisuus rakentaa lakihurskauden, hyvien tekojen, varaan”, sanoi rabbi Chaim Pearl ja alleviivasi Caspari Centerissä liitutaululle kirjoittamaansa sanaa ”virtue”. Samalla hän poseerasi näyttävästi, kun huomasi, että tähtäsin häntä kamerallani. ”Me emme tarvitse uutta temppeliä; siitä syttyisi kolmas maailmansota.” En enää tohtinut soittaa Ben-Chorinille uudestaan. Mutta mitä tuo Luukkaan evankeliumin 18. luvun vertaus fariseuksesta ja publikaanista sitten kertoo juutalaisuudesta?