Tietopohjaisesta päätöksenteosta on tullut politiikan ja julkishallinnonkin leimallisimpia ihanteita 2000-luvulla Suomessa ja kansainvälisesti. Tiedolla on tärkeä rooli politiikassa, mutta samalla tiedon ja politiikan suhteet ovat jännitteiset. Politiikassa on kyse arvoista ja ideologioista, ja tietäminen – se, mistä tiedetään, mitä tiedetään, kuka tietää ja miten tiedon perusteella päätetään toimia – kytkeytyy perustavalla tasolla poliittiseen harkintaan ja valtakamppailuihin, missä usein intressit ajavat tiedon ohi.
Kutsumme työryhmäämme esityksiä, jotka pohtivat tiedon, asiantuntijuuden ja politiikan jännitteisiä suhteita. Näitä voivat olla esimerkiksi: Millaista tietoa ja kuinka menestyksekkäästi poliittisiin prosesseihin sisällytetään? Millaista on nykyään peräänkuulutettu ”politiikkarelevantti tieto”? Millaisia kamppailuja tiedosta käydään politiikan eri areenoilla ja miten tiedon avulla vaikutetaan? Miten tiedon ja asiantuntijuuden merkityksen korostuminen politiikassa muuttaa poliittisen vaikuttamisen ehtoja ja mahdollisuuksia? Onko politiikassa tilaa erilaisille tiedoille ja erilaisille tavoille tietää? Millä tavoin tietopohjaisuuden korostus on politisoivaa ja epäpolitisoivaa, demokratiaa vahvistavaa ja heikentävää?
Työryhmään ovat tervetulleita eri tieteenaloja edustavat teoreettiset, empiiriset ja metodologiset paperit. We also welcome presentations in English. Työryhmän keskustelukielinä ovat suomi ja tarvittaessa englanti ja esitykset pidetään esittäjän valitsemalla kielellä.
Työryhmän koordinaattorit:
Anne Maria Holli, Professori, politiikan tutkimus, Helsingin yliopisto, anne.holli@helsinki.fi
Heini Kinnunen, Tutkija, Turun yliopisto, heini.kinnunen@helsinki.fi
Hanna Ylöstalo, Yliopistonlehtori, sosiologia, Turun yliopisto, hanna.ylostalo@utu.fi
Ohjelma
Tiistai 11.5.2021 klo 14.00-17.00
14.00-14.15 Anne Maria Holli, Heini Kinnunen & Hanna Ylöstalo: Työryhmän avaus
14.15-14.40 Teemu Lari: Tiedollisten arvojen vaikutus tieteelliseen pluralismiin ja tiedon poliittisuuteen
14.40-15.05 Anita Välikangas: Tiedeyhteisöt, arvot ja poliittisesti relevantti tutkimus – Miksi kysymys arvoista koskettaa monia?
15.05-15.30 Anna Salomaa: Suomen IPBES-toimijoiden käsityksiä tieteen ja politiikan välissä toimivan organisaation uskottavuudesta, relevanssista ja legitimiteetistä sekä eri tiedonlajien huomioimisesta
15.3015.45 Tauko
15.45-16.10 Jussi Systä: Epädemokraattisuus finanssipoliittisten neuvostojen ja Talouspolitiikan arviointineuvoston taloustieteellisissä perusteluissa
16.10-16.35 Ari-Elmeri Hyvönen: Expertise or democratic disagreement? Yes, please!
16.35-17.00 Johanna Ketola: Tiedediplomatia Suomessa
Keskiviikko 12.5.2021 klo 9.00 – 12.00
9.00-9.25 Topi Houni: Talousneuvostot sotienvälisessä Suomessa. Intressit, funktiot, asiantuntemus ja kokonaisetu
9.25-9.50 Matti Leskelä: Menneen ajan tapahtumat Oulun kaupungin päätöksenteossa 2020-luvulla
9.50-10.15 Sampsa Saikkonen & Esa Väliverronen: Ulkopuolinen vaikuttaminen ja institutionaalinen itsesensuuri: ympäristötutkijoiden kokemuksia valtion tutkimuslaitoksissa
10.15-10.30 Tauko
10.30-10.55 Ville Aula, Joonas Leppänen & Lea Konttinen: Kansanedustaja tiedon käyttäjänä – Keskeiset toimijat ja aikahorisontit
10.55-11.20 Petri Uuskylä, Pertti Ahonen ja hanketiimi: Politiikan ja politiikkatointen tietoperusteisuuden kehittäminen lainsäädännön jälkiarviointia parantamalla: Tarkastelua TEAS-hankkeen tulosten perusteella
11.20-11.45 Kati Rantala, Anne Alvesalo-Kuusi ja Riikka Koulu: Hiljaiset toimijat lainvalmistelussa: tietopohja ja sen puutteet
11.45-12.00 Työryhmän lopetus
Paperit
Tiedollisten arvojen vaikutus tieteelliseen pluralismiin ja tiedon poliittisuuteen
Teemu Lari, Väitöskirjatutkija, käytännöllinen filosofia, Helsingin yliopisto, teemu.lari@helsinki.fi, https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/teemu-lari
Esitelmässäni nostan esiin aiemmin huomiotta jääneen tavan, jolla arvot vaikuttavat tiedon kiistanalaisuuteen ja poliittisuuteen. Politiikka nähdään usein erilaisten yhteiskunnallisten arvojen kamppailuna. Eräs paljon puhuttu osa tiedon poliittisuudesta syntyykin siitä, että erilaiset tutkimustulokset ja -ohjelmat voivat tarjota retorista ja teknis-tiedollista tukea tietynlaisia yhteiskunnallisia arvoja edistäville poliittisille ratkaisuille ja päätöksille. Yhteiskunnallisten ja moraalisten arvojen lisäksi on olemassa myös tiedollisia arvoja, kuten totuus, yhtenäisyys, selitysvoimaisuus, ennustamiskyky, yksinkertaisuus, ”hedelmällisyys” ja kattavuus. Tieteenfilosofit ovat todenneet tiedollisia arvoja koskevien näkemyserojen olevan merkittävä taustatekijä tieteellisissä kiistoissa. Tutkitun tiedon hyödyntäminen poliittisessa päätöksenteossa herättää kysymyksen, miten tällaiset tieteelle ominaiset arvokonfliktit heijastuvat politiikkarelevanttiin tietoon, sen käyttöön ja sen kyseenalaistamiseen. Tiedollisten arvojen vaikutus politiikkaan on epäsuorempi kuin yhteiskunnallisten ja moraalisten arvojen, ja tämä vaikutussuhde on tähän asti jäänyt vähälle huomiolle.
Tiedon politisoitumiseen ja kyseenalaistamiseen vaikuttaa olennaisesti, onko olemassa ”kilpailevia” tiedollisia näkökulmia. Esitän että se, millaisia tiedollisia arvoja tieteessä vallitsee, vaikuttaa siihen, kuinka moninaiseksi olemassa olevien ”tutkittuun tietoon perustuvien näkökulmien” kenttä muodostuu. Siten tieteen ”ydinalueilla” tapahtuvat tiedolliset arvovalinnat heijastuvat vähintään tahattomasti ja epäsuorasti siihen, kuinka herkästi politiikassa käytettävää tietoa kyseenalaistetaan.
Filosofinen tutkimus arvojen vaikutuksesta tieteessä on keskittynyt poissulkemistilanteisiin kahden tai useamman vaihtoehdon välillä: tiedolliset arvot vaikuttavat valintaan kilpailevien teorioiden ja hypoteesien välillä. Kuitenkin arvot voivat poissulkemisen lisäksi myös kannustaa tutkimaan arvokkaana pidettyä vaihtoehtoa ilman ajatusta kilpailevien teorioiden ja hypoteesien poissulkemisesta. Jotkin tiedolliset arvot, kuten kattavuus, ovat helposti tulkittavissa siten, että ne kannustavat tieteelliseen pluralismiin eli tutkimaan useita teoreettisia vaihtoehtoja rinnakkain. Toiset arvot, kuten ns. ulkoinen yhtenäisyys (external consistency), ovat vaikeita tulkita niin, että ne kannustaisivat useiden, keskenään kenties jännitteessä olevien tutkimusohjelmien rinnakkaiseen kehittelyyn. Jotkin arvot, kuten ennustuskyky, tarjoavat sekä tutkimuksen moninaisuutta että sen rajautumista tukevia tulkintoja. Painotus erilaisten tiedollisten arvojen välillä sekä arvoille annetut tulkinnat voivat siis joko lisätä tiedon monimuotoisuutta tai vähentää sitä. Näin ollen tiedolliset arvot vaikuttavat siihen, näyttäytyykö tieto vaihtoehdottomana ja epäpoliittisena vai kyseenalaistettavissa olevana ja poliittisena.
Tiedeyhteisöt, arvot ja poliittisesti relevantti tutkimus – Miksi kysymys arvoista koskettaa monia?
Anita Välikangas, anita.valikangas@helsinki.fi, Tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto / Käytännöllinen filosofia
Tieteellinen tutkimustieto ja poliittinen päätöksenteko vaikuttavat toisiinsa eri tavoin. Yhtäältä tiede ja tutkijat pyrkivät antamaan poliitikoille tietoa päätösten seurauksista ja laajentamaan poliitikkojen ja kansalaisten näkökulmia; toisaalta tutkimuspolitiikassa kohdennetaan rahoitusta tiettyihin tutkimusaiheisiin poliittisen ja yhteiskunnallisen relevanssin nimissä. Tämä tutkimusrahoitus korostaa usein yhteistyötä ei-akateemisten ryhmien kanssa, eikä toive poliittisten päätöksentekijöiden kanssa työskentelemisestäkään ole ennenkuulumatonta: tämänkaltaisia edellytyksiä on sisäänkirjoitettu esimerkiksi Euroopan Unionin Horizon Europe – rahoitusinstrumentin rahoitushakuihin sekä Suomessa Strategisen tutkimuksen rahoitusinstrumenttiin. Analysoin työssäni poliittiseen ja yhteiskunnalliseen relevanssiin tähtäävän tutkimukseen sisältyviä haasteita erityisesti arvojen näkökulmasta.
Puolustan tekstissä näkemystä, että poliittiseen ja yhteiskunnalliseen relevanssiin liittyvässä tutkimuksessa tutkijoiden refleksiivisyys arvokysymyksistä on hyvin tärkeää: ilman sitä eettisesti ja tiedollisesti kestävien tutkimusprojektien toteuttaminen on hyvin vaikeaa. Tapausesimerkkinä hyödynnän tuoretta keskustelua tieteellisten arvojen eri rooleista kestävyystieteissä (Horcea-Milcu et al. 2019). Kestävyystieteiden parissa tutkijat jakavat laajalti näkemyksen, että heidän tutkimuksensa ja yhteiskunnan välillä on ja on sallittua olla vuorovaikutusta, ja tämä jaettu näkemys motivoi ja mahdollistaa myös arvoja koskevaa reflektiota. Argumentoin, että samankaltaisen ymmärtämyksen kehittäminen olisi tärkeää myös muilla tutkimusaloilla ja -aiheissa, jotka pyrkivät vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon ja luomaan muutosta yhteiskunnassa.
Samalla toive refleksiivisyyden kehittämisestä on tärkeämpää erityisesti sellaisilla tutkimusaloilla ja –traditioissa, joissa ei ole pitkää kokemusta poliittisesta neuvonannosta. Esimerkiksi yhteiskuntatieteissä on keskusteltu jo kauan tutkimusaiheiden ja -arvojen yhteenkietoutuneisuudesta ja siitä, millaisia arvovalintoja tutkijat tekevät osallistuessaan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Kuitenkin, sekä yhteiskunnassa että tutkimusrahoituksessa tapahtuneiden muutosten vuoksi toive poliittisesta relevanssista on alkanut ulottua myös aloille, jotka ovat aiemmin mieltäneet itsensä kaukaisiksi poliittisesta päätöksenteosta. Esitän, että eräs tällainen ala on ilmastotieteet, jonka yhteiskunnallinen rooli on muuttunut merkittävästi viime vuosikymmenten aikana ilmastonmuutoksen noustua yhä selvemmin poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Päätän esitelmäni käsittelemällä lyhyesti mahdollisia vaaroja, mitä voi seurata siitä, jos arvokysymyksiin suhtaudutaan poliittista ja yhteiskunnallista relevanssia tavoittelevassa tutkimuksessa liian pinnallisella tavalla.
Lähteet:
Horcea-Milcu, Andra-Ioana, David J. Abson, Cristina I. Apetrei, Ioana Alexandra Duse, Rebecca Freeth, Maraja Riechers, David P. M. Lam, Christian Dorninger, and Daniel J. Lang. 2019. Values in transformational sustainability science: four perspectives for change. Sustainability Science 14. Springer Japan: 1425–1437. https://doi.org/10.1007/s11625-019-00656-1.
Suomen IPBES-toimijoiden käsityksiä tieteen ja politiikan välissä toimivan organisaation uskottavuudesta, relevanssista ja legitimiteetistä sekä eri tiedonlajien huomioimisesta
Anna Salomaa, anna.salomaa@helsinki.fi
The Intergovernmental Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (IPBES) is relatively new international boundary organisation. One of its key functions is to assess the state of biodiversity and of the ecosystem services in response to the needs of decision-makers in order to increase the evidence-base for decision-making. The effectiveness of boundary organisations is increased by enhancing credibility, relevance and legitimacy (CRELE) of the processes and the information they produce. Using other types of evidence in addition to ecological scientific evidence has been lately called for to solve biodiversity crisis and to improve wellbeing of humans. Adopting multiple evidence base approach is one of the key successes of IPBES. However, actors may perceive the importance of CRELE attributes differently as well as the importance of different evidence types. In this paper, I study: 1) How IPBES delegates and authors perceive relevance, credibility and legitimacy of a science policy organisation and the knowledge it produces? 2) How these perceptions involve multiple evidence base? I have interviewed the Finnish delegation of IPBES-7 plenary and the Finnish authors of finished IPBES assessment except Africa Regional Assessment in 2019 (12 interviewees). I have coded the transcriptions with a theoretical framework based on CRELE and multiple evidence base. The preliminary results show that there are many overlaps and trade-offs between CRELE attributes, and also between CRELE and multiple evidence base. For example, the concept of “ecosystem services” is relevant for Finnish policy, but the concept “nature’s contributions to people” fits better to the understanding of indigenous knowledge systems. The results show that producing assessments is not free from political interests of individual’s and countries.
Epädemokraattisuus finanssipoliittisten neuvostojen ja Talouspolitiikan arviointineuvoston taloustieteellisissä perusteluissa
Jussi Systä jussi.systa@tuni.fi
Tarkastelen esityksessä finanssipoliittisten neuvostojen (fiscal council) ja Talouspolitiikan arviointineuvoston perustamista perustelevassa taloustieteellisen yhteisön keskustelussa ilmenevää ymmärrystä demokraattisesta politiikasta. Keskityn erityisesti perusteluja ohjaavan teoreettisen näkökulman tarkasteluun. Perustelujen teoreettinen näkökulma muodostuu julkisen valinnan teoriasta, jossa poliittista prosessia tarkastellaan endogeenisena muuttujana johtaen tietyistä oletuksista poliittisia lopputulemia.
Talouspolitiikan arviointineuvosto perustettiin Suomeen valtioneuvoston asetuksella vuonna 2014 talouden tilan ja talouspolitiikan tieteellistä arviointia varten. Neuvoston perustaminen on osa laajempaa kansainvälistä kehitystä, jossa riippumattomia finanssipoliittisia neuvostoja on perustettu laajasti eri puolille maailmaa. Finanssipoliittisten neuvostojen perustamista ovat ajaneet esimerkiksi kansainväliset järjestöt, kuten IMF, OECD sekä Euroopan unionin toimielimet.
Finanssipoliittisista neuvostoista on olemassa laaja taloustieteellinen kirjallisuus ja neuvostoja onkin perusteltu talousteoreettisin argumentein. Lähtökohtana perusteluissa toimii demokraattisen poliittisen prosessin taipumus tuottaa julkiseen talouteen kroonisesti alijäämäisiä budjetteja. Alijäämätaipumukselle (deficit bias) esitetään kirjallisuudessa erilaisia selityksiä kuten tietämättömyys ja kokonaisuuden kannalta epäoptimaaliseen lopputulemaan johtava poliittisten toimijoiden oman edun tavoittelu. Finanssipoliittisia neuvostoja esitetään ratkaisuksi liiallisten alijäämien vähentämiseen. Neuvostojen esitetään tuovan riippumattomalla auktoriteetillaan painetta poliittisille toimijoille toteuttaa kurinalaisempaa finanssipolitiikkaa. Ongelmana nähdään siis demokraattisen politiikan tuottamat negatiiviset lopputulemat.
Neuvostojen tarkoitus on siis lisätä kannustimia tehdä kurinalaisempaa finanssipolitiikkaa. Julkisen valinnan teoreettisen näkökulman mukaisesti neuvostojen taloustieteellisissä perusteluissa tarkastellaan demokratiaa endogeenisena muuttujana, mikä tarkoittaa, että demokratiaa tarkastellaan demokratian ulkopuolisen näkökulmasta. Demokratia näyttäytyy tästä näkökulmasta lisämuuttujana, joka täytyy ottaa kannustimia suunniteltaessa huomioon, jotta talouspoliittinen päätöksenteko tuottaa oikeanlaisia tuloksia. Näkökulmaa voikin pitää demokratian kannalta ongelmallisena, sillä se näkee demokraattisen politiikan toimijat, kuten poliitikot ja äänestäjät ikään kuin impulsseihin reagoivina koneina (ks. Lawson 1997) tai rottina labyrintissa (ks. Sorsa & Eskelinen 2018). Tarkoituksena on ensisijaisesti kannustimia säätämällä parantaa demokraattisen politiikan tuottamia tuloksia eikä edistää ihmisten mahdollisuuksia päättää avoimesti ja itsenäisesti politiikan suunnasta.
Expertise or democratic disagreement? Yes, please!
YTT Ari-Elmeri Hyvönen, Tutkijatohtori, Tampereen yliopisto, arielmeri.hyvonen@gmail.com
Traditionally, democratic theorists have paid little attention to the question of expertise, and typically in relation to technocracy. In the recent decades, a strong consensus has emerged around the fact that there is no politically neutral expertise. All knowledge is produced inside relations of power, and often depoliticizes inequalities of gender, race, and the like. This paper argues, however, that the polemics against technocracy be supplemented with (not replaced by) more affirmative approaches to knowledge and expertise. We must be able to acknowledge the power-laden nature of expert knowledge without reducing facts to opinions or flattening our relationship to expertise to ‘resistance’.
The paper proceeds by way of critical engagement with ‘agonistic’ and ‘dissensual’ strands of democratic theory. For theorists like Mouffe and Rancière, the greatest threat faced by democracy today is the prospect of depoliticized decision-making in our “modern societies of experts”. Experts, in this scheme, easily appear as potential ‘neutralizers’ of political disagreements. Democratic politics proper, in contrast, consists of sharing a “common symbolic space” with one’s adversaries, people with whom one disagrees about the organization of this common space. I argue that in modern democracies, expertise plays a key role in the constitution of such ‘shared symbolic space’. Expertise enables the substitution of debates among adversaries for conflicts between enemies.
Drawing conceptual tools from theorizations of materiality in politics I purport to read expertise not as a form of rule, but as a structure that both limits and enables pluralistic democratic debate.
I suggest that this conceptualization helps distinguishing between the democratically legitimate forms of contesting and pluralizing expert voices, and problematic modes of attacking epistemic authority. I illustrate the argument by reflections on public debate during the Covid-19 pandemic.
Untitled
Johanna Ketola johanna.ketola@yaf.fi
Esittelen luonnoksen artikkelista, jonka aiheena on tiedediplomatia (science diplomacy) Suomessa: kuinka tutkimustieto ja tutkijat vaikuttavat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksiin, päätöksiin ja diplomatiaan eli ulkopolitiikan toimenpanoon kansainvälisillä foorumeilla. Artikkelista tulee osa tammikuussa 2020 aloittamaani väitöskirjaa, jonka aiheena on tietopohjaisen päätöksenteon haasteet ja mahdollisuudet Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Väitöskirjani käsittelee sitä, kuinka tutkittua tietoa ja tutkijoita hyödynnetään ulkopolitiikan suunnittelussa, kehittämisessä, toimeenpanossa ja sen tulosten arvioinnissa. Viitekehyksenä toimii post-normaali maailma, jossa tieto ja asiantuntemus ovat murroksessa. Tiedediplomatia tarjoaa hyvän esimerkin tiedon tuottajien ja hyödyntäjien monipuolisista ja muuttuvista rooleista.
Artikkelin empiirisenä pohjana ovat tutkimushaastattelut (n=30), survey-tutkimus (n=117) sekä verkostoanalyysi, jotka on kerätty osana valtioneuvoston kanslian rahoittamaa TEAShanketta tiedediplomatian nykyisistä suomalaisista käytännöistä. TEAS-hankkeen loppuraportti julkaistaan ennen politiikan tutkimuksen päiviä. Esittämäni pohja artikkelille jatkaa ja laajentaa em. selvityksen johtopäätöksiä.
Artikkelin lähtökohtana on se, kuinka tiedediplomatia ymmärretään Suomessa perinteisen tiedediplomatian kolmijaon näkökulmasta. Tiedediplomatian kolmijako, ns. taksonomia, kirjattiin vuonna 2009 ja sen osat ovat I tiede ulkopolitiikan osana ja palveluksessa (science in diplomacy, SID), II diplomatia tiedeyhteistyön edistäjänä (diplomacy for science, D4S), III tiedeyhteistyöllä edistetään kansainvälisiä suhteita (science for diplomacy, S4D).
Hypoteesinani on, että Suomessa tiede nähdään erityisesti resurssina ja sen paikka ulkopolitiikassa on erityisesti tietopohjan kasvattamisessa (science in diplomacy). Sen sijaan vähemmälle huomiolle on jäänyt se, kuinka diplomatialla ja ulkopolitiikalla edistetään Suomessa tehtävää tutkimusta ja tutkijoiden kansainvälistymistä (diplomacy for science). Tutkimusyhteistyön rooli kansainvälisten suhteiden rakentamisessa (science for diplomacy) vuorostaan tarjoaa Suomen monenkeskisyyttä painottavalle ulkopolitiikalle merkittävintä tulevaisuuden potentiaalia.
Talousneuvostot sotienvälisessä Suomessa. Intressit, funktiot, asiantuntemus ja kokonaisetu
Topi Houni, Tohtorikoulutettava, Poliittinen historia, Helsingin yliopisto, topi.houni@helsinki.fi, Kotisivu: https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/topi-houni
Ihanne tietopohjaisesta päätöksenteosta on voimistunut 2000-luvulla Suomessa ja kansainvälisesti. Mutta onko ihanne ja puhetavat sittenkään kovin uusia ilmiöitä? Talousneuvostoja maailmansotien välisessä Suomessa käsittelevä paperini tarjoaa teemaan historiallista perspektiiviä ja selkeyttää kuvaa siitä, miten yhteiskunnallisten ryhmien intresseistä, funktioista ja asiantuntijuudesta on keskusteltu Suomessa ja kansainvälisesti ennen nykyisiä keskusteluja.
Keskityn tarkastelussani 1920-luvulla perustettuihin kolmeen taloudelliseen neuvottelukuntaan sekä vuosina 1930–1936 käytyyn laajaan debattiin pysyvän talousneuvoston perustamisesta. Kaikkien näiden elimien tarkoitus oli vahvistaa taloudellisen asiantuntemuksen asemaa valtion päätöksenteossa ja tarjota hallitukselle ja eduskunnalle neuvoja ja politiikkasuosituksia päätöksenteon tueksi. Mallia otettiin eurooppalaisista maista, joissa erimuotoisilla talousneuvostoilla oli yritetty ratkaista ensimmäisen maailmansodan ja myöhemmin 1930-luvun laman synnyttämiä taloudellisia ongelmia. Suomen 1920-luvun taloudelliset neuvottelukunnat olivat vielä komitealuonteisia asiantuntijaneuvostoja, mutta 1930-luvulla kaavailtu talousneuvosto olisi tarkoittanut yhteiskunnallisten intressiryhmien liittämistä kiinteäksi osaksi valtion päätöksentekoa.
Vaikka pysyvää talousneuvostoa ei lopulta perustettu, kuvaa poikkeuksellisen laaja ja periaatteellinen keskustelu sekä eduskunnassa että lehdistössä monipuolisesti niitä asenteita ja puhetapoja, joita eri ryhmillä ja puolueilla oli aiheeseen liittyen. Siinä missä edistyspuolue ja kokoomus näkivät talousneuvoston keinona korjata demokratian valuvikoja, näki äärioikeistolainen isänmaallinen kansanliike talousneuvoston tarpeellisena välivaiheena siirtymisessä italialaistyyliseen korporatiiviseen ammattiedustukseen. Hanketta lopulta vastustaneet sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto näkivät talousneuvoston potentiaalisena ”toisena kamarina” eduskunnan yläpuolella ja vaarana vastaitsenäistyneen maan kansanvallalle.
Vaikka puolueiden ja yhteiskunnallisten ryhmien kannat olivat lopulta hyvin kaukana toisistaan, kaikkien jaettu alkuperäinen tavoite oli asiantuntemuksen lisääminen ja kokonaisuuden edun parempi huomioiminen maan päätöksenteossa. Erimielisyydet kuvaavat selvästi, kuinka eri tavoilla asiantuntemus ja asiantuntijuus ymmärrettiin sotienvälisen Suomen poliittisessa keskustelussa. Tarkoitettiinko asiantuntemuksella tieteellistä, ”puhtaan teoreettista” tietoa, funktionaalista eli yhteiskunnallisten ryhmien funktionaalisista tarpeista kumpuavaa tietoa, intressiryhmien pariteettisesti muodostamaa kompromissinäkemystä vai pääelinkeinoharjoittajien näkemystä, vaihteli puhujasta ja ryhmästä riippuen. Lähes sata vuotta sitten käyty debatti tarjoaakin hedelmällisen vertailukohdan tarkastella niitä jakolinjoja, joita tietopohjaisesta päätöksenteosta 2020-luvulla esiintyy.
Menneen ajan tapahtumat Oulun kaupungin päätöksenteossa 2020-luvulla
YTM, väitöskirjatutkija Matti Leskelä, Lapin yliopisto, matti.leskela.57@gmail.com
1930-luvun alkuvuosien pulakauden aikana, työttömyyden ja köyhyyden olosuhteissa, Oulun kaupungin päätöksentekijät käynnistivät merkittävien toimenpiteiden sarjan teollisten investointien lisäämiseksi paikkakunnalla. Vuonna 1935 Oulun kaupunki ja Oulu Oy sopivat sulfiittiselluloosatehtaan rakentamisesta meren läheisyyteen Oulun Nuottasaareen. Vuonna 1939 käynnistettiin Merikosken voimalaitoksen rakentaminen kasvavan kaupungin sähkön tarpeisiin. Lisäksi käynnistettiin Toppilan sataman rakennustyöt. Töitä jatkettiin myös sotavuosina.
Sodan jälkeen Oulun kaupungin valitsemaa modernia kaupungistamisen politiikkaa jatkettiin. Vuonna 1950 päätettiin sijoittaa Typpi Oy:n kemiantehdas kaupunkialueelle. Päätöksentekoa nopeutettiin aktiivisella maanhankinnalla, tehokkaalla kaavoituksella ja rakennuttamalla tiiviitä kerrostaloalueita tehdasalueiden läheisyyteen. Jälleenrakennuskauden Oulua rakennettiin moderniksi. Modernisaation muokkaustyöt katkaisi yöllinen räjähdys Typpi Oy:n kemiantehtaalla 9.1.1963. Voimakas rajähdys tuhosi uuden 8-kerroksisen salpietarilaitoksen. 10 työntekijää sai surmansa ja lukuisat loukkaantuivat.
Onnettomuutta käsiteltiin julkisuudessa myös Suomen ulkopuolella. Tehdas jatkoi toimintaansa ja laajeni, mutta ilmaantui uudelleen julkisuuteen kohun saattelemana vuoden 1969 kesällä. Typpi Oy:n myrkylliset vesipäästöt tuhosivat Oulujoen alajuoksun kalat. Kalakuolemat laajenivat myös Oulun edustan merialueelle, vaikka kemiantehdas ei ollut ainoa kalojen myrkyttäjä. 1960-luvun loppuvuosina Typpi Oy:n aiheuttama kolmas ympäristökriisi ilmaantui tehtaan ympäristön havupuiden tuhon muodossa.
Oululaisten kohtaamat ympäristökriisit ovat ekososiaalisia katkoksia, mutta paljastavat myös pitkän aikavälin modernisaation jatkuvuuksia, joita on ekologisten ongelmien vuoksi syytä kyseenalaistaa. Teoreettisena tarkastelussa käytän ajattelun kriittisen historian Michell Foucaultia ja refleksiivisen modernisaation teorian Ullrich Beckiä. 2020-luvun Oulun problematiikasta pyrin muodostamaan muutamia poliittisia, kaupunkilaisuutta sivuavia kysymyksiä.
Ulkopuolinen vaikuttaminen ja institutionaalinen itsesensuuri: ympäristötutkijoiden kokemuksia valtion tutkimuslaitoksissa
Sampsa Saikkonen & Esa Väliverronen
Monissa maissa tieteen vapauden ongelmista on tullut entistä näkyvämpiä 2010-luvulla. Demokraattisissa yhteiskunnassa erityisesti ympäristötutkijat ovat joutuneet painostuksen kohteeksi. Aikaisempi tutkimus on tuonut esille tieteellisen toisinajattelun tukahduttamisen ja tutkijoiden hiljentämisyritykset. Sen sijaan tutkijoiden vapauden rajoituksiin liittyviä organisatorisia mekanismeja ei ole tutkittu juuri lainkaan. Tämä tutkimus kohdentaa huomionsa juuri näihin mekanismeihin, esimerkkinä valtion tutkimuslaitokset.
Tutkimus perustuu kymmenen kokeneen ympäristötutkijan haastatteluihin. Analysoimme haastatteluja systeemisen vallankäytön näkökulmasta: miten tieteen ulkopuolisten toimijoiden harjoittama kontrolli valuu alas tutkimusorganisaatiossa ja vaikuttaa yksittäisten tutkijoiden työskentelyolosuhteisiin tai mahdollisuuksiin esiintyä oman alansa asiantuntijana julkisuudessa.
Tuomme esiin niitä käytäntöjä ja mekanismeja, joiden kautta tutkimuksen poliittinen ja taloudellinen ohjaus tapahtuu organisaatiossa. Tarkastelemme erikseen ministeriöiden poliittista ohjausta, sidosryhmien ohjausta sekä viestinnän kautta vaikuttamista. Olennaista näissä ulkopuolisen vaikuttamisen muodoissa oli, miten ne käytännöissä nivoutuivat etenkin johdon harjoittamaan byrokraattiseen kontrolliin tutkimuslaitoksissa. Byrokraattisessa kontrollissa oli kyse ulkoisten vaikutusyritysten sisäistämisestä ja valuttamisesta alas tutkijoille organisaatiossa. Kutsumme tätä prosessia tutkimuslaitoksen institutionaaliseksi itsesensuuriksi.
Kansanedustaja tiedon käyttäjänä – Keskeiset toimijat ja aikahorisontit
Ville Aula, London School of Economics and Political Science
Joonas Leppänen, SITRA
Lea Konttinen, SITRA
Yhteyshenkilö: Ville Aula, PhD researcher, VTM, MSc, London School of Economics and Political Science, Department of Media and Communications, v.v.aula@lse.ac.uk
Tiedon merkitystä Suomen yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on viime vuosina tutkittu paljon. Kuitenkin vähemmälle huomiolle on jäänyt tiedon rooli Eduskunnan toiminnassa ja kansanedustajien työssä. Esitelmä analysoi kansanedustajien roolia tiedon käyttäjinä osana Eduskunnan toimintaa. Tutkimus perustuu Suomen Itsenäisyyden Juhlarahaston “Kansanvallan Peruskorjaus” hankkeeseen, ja sitä varten haastateltiin neljäkymmentä kansanedustajaa, poliittista toimihenkilöä, sekä eduskunnan ja valtion virkamiestä. Esitelmä keskittyy kahteen kysymykseen: miten kansanedustajat saavat tietoa ja miten kansanedustajat hahmottavat omaa tiedon käyttöään.
Tutkimuksen perusteella eduskunnan tiedonkäytön keskiössä on neljä tekijää: 1) Kansanedustajat itse asiantuntijoina ja verkostojen rakentajina 2) Valiokuntakuulemiset 3) Hallituksen esitykset 4) Eduskuntaryhmien kansliat. Kansalaisilla havaittiin olevan vaihteleva ja vähäinen rooli tietolähteenä. Tutkimuksen perusteella valiokuntatyö on kansanedustajille itselleen tärkein tiedon käytön areena ja valiokuntakuulemiset tärkein tiedon tapa saada tietoa. Lisäksi eduskuntaryhmien kanslioilla on kasvava rooli tiedon etsijöinä ja suodattajina.
Tutkimuksessa selvitettiin myös miten kansanedustajat itse hahmottavat tiedon käyttöään. Tutkimuksen perusteella voidaan erottaa kolme erilaista ajattelumallia ja aikahorisonttia: 1) välitön tiedon käyttö osana lainsäädäntötyötä ja julkista keskustelua 2) Puolueiden ja eduskuntaryhmien ohjelmatyö 3) henkilökohtaisen asiantuntijaprofiilin rakentaminen. Valtaosa kansanedustajien tiedonkäytöstä on tutkimuksen perusteella reaktiivista hallituksen esityksien käsittelyä. Aiemmassa Sitran tutkimuksessa (Aula & Konttinen 2020) todettiin kansanedustajien arjen olevan poukkoilevaa ja rikkonaista, mikä vaikeuttaa pitkäjänteistä työskentelyä. Uusi tutkimus täydentää tätä kuvaa. Vaikka kansanedustajilla on merkittävää valta määritellä eduskunnan tiedonkäytön tapoja ja etsiä tietoa itsenäisesti, on tämän roolin käyttö vaikeaa ja tukehtuu eduskuntatyön arjesta selviämiseen. Käänteisesti tämä tarkoittaa sitä että mikäli kansanedustaja onnistuu rakentamaan itsenäisen asiantuntijaprofiilin, lisää tämä heidän mahdollisuuksiaan vaikuttaa oman eduskuntaryhmän jäseniin ja muihin kansanedustajiin.
Politiikan ja politiikkatointen tietoperusteisuuden kehittäminen lainsäädännön jälkiarviointia parantamalla: Tarkastelua TEAS-hankkeen tulosten perusteella
Petri Uuskylä, Pertti Ahonen ja hanketiimi, petri.uusikyla@frisky.fi, pertti.ahonen@helsinki.fi
Politiikan ja politiikkatointen tietoperusteisuuden esteisiin on kuulunut se, että on puuttunut systemaattista tietoa lainsäädännön ja sen vaikutusten arvioinnin tosiasiallisesta laajuudesta, tuon arvioinnin toteuttamisen tavoista valtioneuvoston ministeriöissä, arviointien tuloksista ja niiden hyödyntämisestä. Muun muassa näiden tietämyksen aukkojen täyttämiseksi toteutui keväällä 2021 valmistunut TEAS-hanke”Lainsäädännön jälkiarviointi ja sen merkitys: nykytilan analyysistä kehittämisehdotuksiin”.
Hankkeeseen ryhdyttäessä oli aihetta odottaa, että lainsäädännön jälkiarvioinnin toteuttamisessa esiintyy runsaasti vaihtelua arvioinnin kohdentumisessa, riittävyydessä, laadussa ja arviointitulosten hyödyntämisessä. Myös tuollaista vaihtelua selvitettiin hankkeessa. Ongelmiin, joihin hanke paneutui, kuului samoin tiedon puute politiikkatointen seurannan mittarien ja indikaattorien kattavuudesta ja laadusta. Hanke selvitteli samoin sitä, millaista jälkiarviointi on ollut valtioneuvoston eri ministeriöissä. Vertailukohteeksi kotimaisille olosuhteille ja käytännöille hankkeessa tarkasteltiin – OECD:n aihepiirissä harjoittama vertailuarviointi eli benchmarking huomioon ottaen – jälkiarvioinnin malleja, sen säännöstämistä ja sen toimivuutta Saksassa, Alankomaissa, Euroopan komissiossa, Isossa-Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa.
Hankkeessa tuotettiin perustietoa lukuisista seikoista: lainsäädännön jälkiarvioinnin ohjeistuksesta ja sen riittävyydestä; arviointikohteiden valintakriteereistä ja noiden kriteerien toimivuudesta; arviointia koskevasta tilaajaosaamisesta; arviointitoiminnan laajuudesta kuten arviointien määrästä ja kattavuudesta suhteessa eri sääntelyaloihin; arviointien kohdistumisesta erityyppisiin lakihankkeisiin; arviointien aikajänteestä; arviointien organisoinnista ja toteuttamistavoista virkatyönä, konsulttiselvityksin, tilaustutkimuksin tai muilla tavoin; käytetyistä arviointimetodologioista, -metodeista ja -menetelmistä; sekä arviointia koskevasta laadunvarmistuksesta.
Lisäksi hankkeessa tutkittiin lainsäädännön jälkiarviointien perimmäistä merkitystä lainvalmistelu- ja päätöksentekoprosesseissa ja sitä, millaisia syitä esiintyy jälkiarviointien laadinnan ja hyödyntämisen puutteisiin. Hankkeen tulosten perusteella pohdittiin samoin, millaisilla kehittämistoiminnoilla jälkiarviointia voitaisiin kehittää politiikan ja politiikkatointen tietoperusteisuuden parantamiseksi.
Hiljaiset toimijat lainvalmistelussa: tietopohja ja sen puutteet
Kati Rantala, Anne Alvesalo-Kuusi ja Riikka Koulu
Kati Rantala, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, Valtiotieteellinen tdk, HY, kati.rantala@helsinki.fi
Esitys perustuu juuri alkaneeseen STN-rahoitettuun hankkeeseen ”Lainsäädännön vaikutukset hiljaisiin toimijoihin: riittämättömästä tietoperustasta osallistaviin ratkaisuihin”. On olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että lait eivät useinkaan toimi tarkoitetusti ja voivat aiheuttaa odottamattomia haittoja, jos tietoperusta on puutteellinen. Riski on erityisen suuri niille, joilla on lähtökohtaisesti heikot mahdollisuudet saada näkökulmiaan itse esille. Kutsumme heitä hiljaisiksi toimijoiksi; muut puhuvat heistä ja heidän puolestaan. Hanke keskittyy etenkin toimijoihin, joiden asemaa säännellään vahvasti ja joiden asema nostattaa moraalisia jännitteitä: velka-, päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät, vangit ja ei-kansalaiset sekä eläimet. Näiden toimijoiden nähdään usein aiheuttavan riskiä itselleen, muille tai yhteiskunnalle. Heihin kohdistuu usein myös taloudellisia hyötynäkökohtia. Heitä ei kuitenkaan yleensä pyritä aktiivisesti kuulemaan lainvalmistelussa, jossa arkeen kohdistuvien vaikutusten arviointi on ylipäänsä heikkoa. Säädösehdotusten vaikutusten arvioinnissa korostuu määrällinen ja taloudellisia näkökohtia koskeva tieto.
Esityksessä avataan hankkeen tapaa tarkastella em. hiljaisia toimijoita koskevien lakien valmistelun tietopohjaa: miten heistä puhutaan, millainen tieto sivuutetaan, millaisia arvoperustaisia lähtökohtia sisältyy näkyvyydestä kamppailevien tiedontarjoajien argumentteihin; millaista tietoa lainsäätäjä arvostaa ja kuinka realistista tietopohja on ajatellen sitä todellisuutta, johon sääntely kohdistuu. Toisin sanoen tutkimme hiljaisten toimijoiden asemasta käytäviä episteemisiä kamppailuja ja tunnistamisen politiikkoja. Hanke nojautuu myös Evert Vedungia mukaillen siihen, että toimiakseen on kuten suunniteltu, sekä lain toimeenpanijoiden että kohteiden tulisi ymmärtää, mistä siinä on kyse, ja heillä tulisi olla kyky soveltaa tai noudattaa lakia tai tarttua sen tuomiin mahdollisuuksiin, samoin halua tehdä niin.
Hanke korostaakin moninaisen tiedon relevanssia poliittisessa päätöksenteossa: paitsi tutkimuksellisen ja niin sanotun asiantuntijatiedon, myös kokemustiedon, etenkin koskien hiljaisia toimijoita ja lakien toimeenpanokäytäntöjä. Hanke tunnistaa myös kaksi logiikaltaan poikkeavaa tiedontuotannon trendiä: datakeskeisyys ja osallistaminen. Hankkeessa seurataankin myös, missä määrin lisääntyvä algoritminen tiedontuotanto auttaa hahmottaa hiljaisten erityisoloja, häivyttää niitä tai johtaa tiukempaan kontrolliin ja missä määrin hiljaiset toimijat kokevat olevansa osallisia heitä koskevan laskennallisen tiedon tuottamisessa ja ymmärtävät, mistä siinä on kyse.