Blog

 

Nina: Holmassa meren äärellä viipyminen johdatti pohtimaan järvi- ja merikokemuksen eroa erityisesti suhteessa erilaisiin mittakaavoihin paikallisesta globaaliin, mikä on myös osa hankkeemme tematiikkaa. Olen sisämaan kasvatti ja vesiympäristöä koskevat kokemukseni ovat siten pääosin järvikokemuksia. Lapsuuteni järviympäristö on kesämökiltämme Teiskosta. Järvi on pieni, vaikka onkin toki yhteydessä isompiin järviin ja järvialueisiin kuten Näsijärveen. Järven kokoluokasta kertoo, että siellä ”myrsky” tarkoittaa maksimissaan noin kolmekymmentäsenttisiä aallonharjoja. Sen sijaan meriympäristö etenkin ulkosaaristossa ja avomerellä on aivan toisenlainen vesiympäristö, siellä vastaava aallonkorkeus on ennemminkin tyynen kelin merkki. Pidän kummastakin vesiympäristöstä, myös siksi että ne ovat minulle kokemuksena aivan erilaiset ja suuntaavat ajatukseni ja mielenmaisemani eri suuntiin. Järvikokemus on minulle hyvin paikallinen, sisäänpäin kääntynyt. Sen keskiössä on järvi itsessään, vedenalainen hiljainen hämäryys ja kotoisuus. Järven äärellä olo rauhoittaa minut sisäisen maailmani äärelle tutkiskelemaan omaa sisintäni. Merikokemus taas on aivan päinvastainen: meren äärellä koen olevani osa jotakin suurta, tunnen globaalin yhteyden ja ajatukseni kääntyvät ulospäin koko maailmaa syleillen. Ehkä taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kaikki meret ovat yhteydessä toisiinsa paljon elimellisemmin kuin muut vesistöt – sama vesi, joka nyt huuhtelee Holman rantoja on käynyt päiväntasaajalla.

Kirsi: Merellinen ympäristö saarineen on minulle toisaalta hyvin tuttu, toisaaltavieras. Olen kasvanut rannikolla Turussa ja viettänyt lapsuuteni kesät Rymättylässä kesämökillä. Nykyisin asun saaristossa. Kuitenkaan en ole milloinkaan ollut vesillä liikkuja; perheeni ei ole ikinä omistanut venettä enkä muutenkaan ole altistunut veneellä liikkumiselle.  Turun sisäsaaristossa asuvanakin saatan luottaa siltaan päästäkseni takaisin mantereelle. En ole kokenut merta yhdistävänä tekijänä, vaan ennemmin se on erottanut – kun kotiin pääsee vain sillan kautta, on vain yksi tie kotiin, ja vain yksi tie sieltä pois. Holman saarella oleskelu avasi ajatukseni ymmärtämään meren yhdistävänä elementtinä.  Meri yhdistää jos veneilee. Ymmärsin, millainen maailma avautuu ihmiselle, kun hän astuu veneeseen, ja toisaalta millaisen mahdollisuuden veneellä liikkuminen antaa siirtyä paikkoihin joissa saa olla yksin, yhdessä meren kanssa. Voisi jopa sanoa että saarella vietetty viikonloppu kylvi pienen siemenen, joka saattaa vuosien varrella kasvaa ja muuttua perheeseen hankituksi puiseksi veneeksi. Veneily kiehtoo minua yllättäen ja yhtäkkiä todella paljon. Olen ihminen joka nauttii yksinäisyydestä – eristäytymisestä jopa. En voinut saarella ollessani olla ajattelematta Tove Janssonia, joka kuulemani mukaan hankki saaren, mutta toivoi aina vain voivansa mennä edemmäs ja edemmäs merelle, aina olemaan enemmän rauhassa, haukatakseen happea hektisen elämän painaessa liikaa päälle. Voisin siis ytimekkäästi tiivistää, että viikonloppu Holmassa herätti sekä sisäinen veneilijäni, että sisäisen Tove Janssonini.

Silja: Yksi varhaisimmista muistoistani on Kaliforniasta Tyynen valtameren rannalta. Varpaiden kasteleminen rantaviivaan, hengitystä poltteleva suolaisuus ja valtavat aallot, jotka olisivat vieneet mukanaan, ellen olisi pitänyt isääni kädestä, ovat merisuhdettani jäsentäviä peruskokemuksia. Meri on kaunis ja jännittävä, mutta myös pelottava ja kunnioitusta herättävä. Itämerellä ja sen rannoilla olen viettänyt paljon enemmän aikaa, ja Itämeren harmaat aallot, kalliot ja rantojen katajat ovat tuttua, kotoista ja helppoa maisemaa, vaikka pelonsekainen kunnioitus häilyy myös Itämeri-suhteeni taustalla. Isoäitini oli saaristossa syntynyt ja kasvanut luotsiperheen tytär, joka oli opetettu pelkäämään ja kunnioittamaan merta. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä saaristossa kuoltiin, isoäitini mukaan, joko keuhkotautiin tai hukkumalla. Aika moni isoäidin tuttu ja läheinen oli hukkunut eikä hän siksi koskaan oikein oppinut ymmärtämään huviveneilyä eikä varsinkaan sitä, että lapsia vietiin turhan päiten merelle. Tutkimushankkeessamme on puhuttu paljon meren kanssa elämiseen liittyvistä taidoista, mutta mereen liittyy myös monenlaisia tunteita, joissa saattaa kuulua monien sukupolvien ääni. Omassa veneilysuhteessani kuultaa isoäitini asenne, joka sekin luultavasti on kaikua aiempien sukupolvien naisilta, jotka ovat odottaneet rannalla perheenjäseniään mereltä kotiin.  Rakastan merituulta ja aaltoja, mutta varovaisella asenteella. Ehkä siksi minulle on aina riittänyt pienellä moottorilla varustettu soutupaatti, jolla pääsee kalastamaan ja tekemään pieniä eväsretkiä lähiympäristöön.

Sukumme kesäpaikat sijaitsevat saaristossa, mutta automatkan päässä, enkä ole koskaan viettänyt pitkiä aikoja saaressa, ja siksi kutsu Holmaan herätti monenlaisia ajatuksia ja mielikuvia. Näin edeltävällä viikolla klaustrofobisia unia suljetuista paikoista, joista ei pääse pois. Etukäteen saamamme tieto saaren sähköttömyydestä oli luonut minulle mielikuvan karuista olosuhteista. Yllätyksekseni saari olikin lempeä, lämmin ja kodikkaalla tavalla kaunis. Omat mökkikokemukseni ovat karulta, tuuliselta ja kallioiselta avomeren rannalta, jossa tuulee aina eikä kallioilla istuskelu ole mahdollista kuin joskus harvoin heinäkuussa.

Vaikka Itämeri tuntuu niin tutulta, se sulkee sisälleen monenlaisia rantoja ja maisemia, joita voi ymmärtää vain niissä elämällä ja olemalla. Holman henki, sen genius loci, paljastui minulle rantakalliolla, pihapoluilla ja kirkkaan tähtitaivaan alla, mutta siihen tarvittiin koko viikonloppu.

Jaana osa 2: Saaressa elän meren kanssa. Aamu-uinnilla kohtaan meren auringonnousun puolelta. Saaressa kaikkea säätelee keli. Seuraan ilmatieteen laitoksen sivuja. Usein on ennustuksia sateettomampaa. Saaresta lähtöä on ennakoitava kelin mukaan, varsinkin lähtiessämme purjehtimaan joko yli satavuotiaalla luotsivene Sjögrenillä tai Teemun tekemällä Enklinge-julle Pääskyllä, kahden ihmisen purjehdittavalla pikkupaatilla. Kyläkirjani haastattelumatkat tein Viuhu-ruuhellamme. Purjehtimisen olen oppinut vasta Teemun tavattuani, enkä vieläkään lähde vesille itsekseni. Ihaninta on viistää aaltoja sihti veden pinnassa ja tuntea tuulen, veden, veneen ja ihmisten yhteistoiminta, “yhteis-sävellys”, kuten antropologi Tim Ingold asian ilmaisee. Pelottavinta on kun tuulen puhurit yllättävät ja purjeet tempautuvat heilauttaen raskasta puuvenettä äkisti. Isot aallot, pitkä matka rantaan ja meren katse osuu minuun suoraan. Olenkin oppinut kunnioittamaan kippareita, jotka käyskentelevät laiturilla nuuskien tuulta, eivätkä uhkarohkeasti lähde rannasta millä kelillä tahansa.

Merisuhteeni ei ole vain minun suhteeni mereen, vaan meren ja minun. Sen kuvaaminen on hankalaa, jopa ihmissuhdetta on helpompi kuvata, kahden erillisen olennon suhteena. Mutta meri, kun sukellan tai uin meressä, koen olevani eliö meressä, jopa ajatukseni ja tunteeni ovat osa sitä, sen kanssa keskustelua, tunnustelua, kohtaamista. Se on minulle äiti ja isä, kaiken alku ja isoveli. Kuin ihminen, josta löytää suhteen uudella tavalla tilanteiden muuttuessa.

Suhteen syventyessä vastuuntunto kasvaa. Saaressa asuessa on helppo huomata myös muovin  kulkeutuminen mereen. Saaressa on vuosikymmenien aikana sinne päätyneitä muoviköysiä, muovikanistereita, kyllästettyä puuta. Jätesäkkien lisäksi taskuni täyttyvät pienillä muovinpalasilla, joita kerään kävellessäni. Jos meri on kaiken elävän syntypaikka, se on myös kaiken roskan loppukohde. Merta ei voi kohdata erikseen muusta olemassaolon kierrosta, ei maasta eikä taivaasta.

Meri on minulle myös syy ja seuraus kirjoittaa. Sama veden neste suonissani jatkuu mustevanana paperilla. Toki on kirjoitettava merestä ja merisuhteesta, etsittävä sille käsitteitä ja sitä kuvaavia sanoja ja tapahtumia. Mutta muuten sanoisin vain, että me olemme merestä, ja meri on sellainen, miten sitä kohtelemme.

 

 

 

 

 

Vietimme lokakuun ensimmäistä viikonloppua Holman saaressa Kustavin Lypyrtissä hankekokouksen merkeissä. Virallista ohjelmaa ja ryppyotsaista työntekoa tärkeämmässä asemassa oli tällä kertaa ryhmähengen nostattaminen ja vapaa ideointi merellisissä maisemissa ja tunnelmissa. Kalliolla istuskelun, saunomisen ja tähtitaivaan ihailun lomassa meren pauhatessa ympärillä syntyi uusia kokemuksia ja ajatuksia siitä, miten meren mukana/kanssa eletään, mitä meri meille antaa ja kuinka sitä voidaan lähestyä myös tutkimuksellisesti. Meren kanssa samaan tahtiin hengittäminen ja hengityksen mukana tulevien ajatusten nousukiitoon päästäminen on hankkeemme perusajatuksen kannalta olennainen menetelmä, jonka avulla pohtia merta koskevaa kokemuksellista ja paikallista tietoa. Koska taustamme ja aiemmat merelliset kokemuksemme ovat erilaisia, yhdessä koettu merikokemus kirvoitti tahoillamme erilaisia ajatuksia siitä, miten merisuhteemme rakentuu ja millaisia elementtejä se sisältää. Pohdimme seuraavassa tahoillamme tätä.

Jaana (osa 1): Olin kaksitoistavuotias, kun perheemme osti kesämökkitontin Lokalahdelta. Isä oli opettanut minut uimaan ja sukeltamaan, ja jyrkältä rantakallioltamme se sujuikin hyvin – pää edellä suoraan veteen. Sujahdus veteen on ollut koko ikäni huippukokemuksia. Uidessa laskeuduin pinnan alle ja pysähdyin tuntemaan painottomuutta. Tein soutumatkoja kauas tutkien rantoja ja kaislikkoja, laskin verkkoja ja istuin rantakivellä kylki kyljessä koirani kanssa katsoen laajalle merenlahdelle.

Olen asunut lähes aina merenrantakaupungissa tai saaressa. Angelniemellä Kemiön saaressa asuessani ylitin meren joka päivä lossilla työmatkallani kouluun, ja Hangossa kävelyretkemme suuntautuivat usein hiekkarannoille, josta näkyi aava meri.

Kaikkein läheisimmäksi asuinpaikaksi, ainakin aikuisiällä, on tullut Holman saari Kustavin Lypertön kylässä. Kutsunkin itseäni turkulais-lypertöläiseksi. Olen tehnyt Lypyrtistä kyläkirjan ja kyläkirjan kirjoittamisen, sen suullisen historian tuottamisen, prosessista väitöskirjan. Mielipaikkojani ovatkin saaristolaissanonnan mukaisesti styrbord, paabord ja skrivbord. Lypyrtti on entinen luotsikylä vesiväylä Ströömin varrella ja Holmankin taloista kaksi on ollut luotsien käytössä. Sen korkeimmalta kohdalta avautuu näkymä usealle eri väylälle, jotka yhdistyvät Ströömillä. Kylässä sen merellinen historia näkyy monin tavoin, renkaina ja vedenkorkeusmerkkeinä kallioissa, monisatavuotiaina saaristolaistiloina ja kesäasumuksina. Holman saari on noin eekkerin kokoinen, mistä se luultavasti on saanut nimensäkin, Eckerholma. Saarella löytyy kaikilla tuulilla suojaisa paikka, pilvien liikkeitä on helppo seurata joka suuntaan ja merta on joka puolella.

 

Savitri: In Canada, my favourite places have been by the North American Great Lakes. Lake Ontario was one of the places I frequented with my aunt and cousins and friends. So naturally, when I came here to Finland, one of the first places I found myself was at Ruissalo, where I could see the vast expanse of the sea from mainland Turku. The weekend at Holma was different, because for the first time, I was experiencing cottage life on an island! I had heard so much about Finnish cottage life and have visited friends’ cottages; buildings that reminded me of ranch houses in the United States. However, the whole experience allowed me to experience the culture of cottages here that felt more authentic and more reflective of the wider population. First, we (Kirsi) drove approximately one hour from Turku to the charming small municipality of Kustavi, with a population of about 900. We can see the landscape changing as we moved west and slightly north from Turku, moving from a larger city landscape and being greeted by the colourful autumn leaves and farms as we moved closer towards Holma. I was intrigued to learn that sugar beet is one of the crops that we passed that is now being cultivated, in an effort to enhance food security here. We went a bit further from Kustavi, to a pier from where we were warmly greeted by our hosts, Jaana and Teemu. They arrived in a most beautiful historical sailboat, where we were ferried to Holma in about ten minutes. Whilst there, we passed some green netted areas, which Jaana pointed out as being salmon farming areas.

Whilst on Holma, we had periods of being in nature and being indoors in the beautiful cottages and saunas that Teemu’s family had constructed through the ages and that Jaana and Teemu keep in pristine condition. I suspect that I was the only one who was having a first cottage experience and am grateful for the patience and kindness of everyone there. Some of the highlights of the experience were the tours of the islands, as Jaana and Teemu took us to the neighbouring island where we saw some beautiful architecture of renowned Finnish architect Lars Sonck. Whilst visiting the most beautiful Sarvilinna, I could not help reflecting on how this building from 1922 has endured the changes of seasons and retained its core function and purpose. So many lessons of resilience all around, or examples of ‘sisu’. It was quite evident that this trait was missing when I tried a version of ice swimming at Holma. We all went together to the sauna, and then dipped in the sea. Following Jaana’s, Teemu’s and Nina’s brave examples, I decided to go into the cold water after the sauna. It felt cold at first, then refreshing. Exhilarated by the fact that I could remain in the cold water, I decided to dive under the water. It was great, except that when I emerged, I felt an immense painful pressure on my brains, a massive headache. The others there said it is probably because I had dived under, which they do not usually do. This provided one of my enduring lessons from the weekend.  The sea can be very life affirming and sustaining with giving us fish and allowing us various forms of recreation, but it can also be harsh and punitive if we interact with it whilst not understanding it and our interactions with it fully! Another lesson on resilience for me!

Another memorable moment at Holma was the team meeting. There we discussed the ‘SeaHer’ project and brainstormed various ideas for moving forward with the project. I could not help reflecting on teamwork in this relaxed environment vs prior meetings in the office. One thing was evident; everyone was more relaxed and the ideas flowed more easily. It was the flipside of the sea hitting my head hard for not doing my research as to how to do ice swimming before trying it. In this case, the sea was providing a nurturing environment for ideas to flow effortlessly for the ‘SeaHer project’.  Nurturing and welcoming like Teemu and Jaana!

Otto: Matka Holmaan herätti minussa useita merelliseen ympäristöön liittyviä kysymyksiä ja tuntemuksia mutta myös oivalluksia. Olen itse pitänyt aina kaikista vesistöistä eniten merestä, mikä liittyy ehkä meren olemukseen ja omiin kokemuksiin merellisestä ympäristöstä. Lapsuuteni merimaisema oli Kristiinankaupungin saaristo, mikä heijasti osaltaan myös erilaista merimaisemaa, kuin nykyisen kotikaupunkini Turun saaristo. Merkittävin ero mielestäni on se, että Kristiinankaupungissa lähisaarten lomasta pilkistää ulappa. Turussa aavaa merta ihastellakseen täytyy matkata ohi lukuisten saarten.

Venematka Holman saarelle oli jo siinä mielessä merkityksellinen, että Lypyrtin saarten välistä pilkisti ulappa, mikä sai muistot kiitämään lapsuuteen. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen merkittävä tuntemus matkalla ja se sai myös ajattelemaan, miten vahvasti sidomme muistojamme ympäristöön, vaikka kyseessä ei ole edes maantieteellisesti sama paikka, johon muistot liittyvät. Näky saarten välistä pilkistävästä ulapasta avasi mielikuvien maailmaan lapsuudesta, edesmenneestä äidistä, rantakallion levien seassa piilottelevista ahvenista, lasipullojaffasta ja monesta muusta kauan sitten kadonneesta asiasta ja merenrannalla vietetystä hetkestä. On toki aika kliseistä, että aavan meren tuijottaminen saa minut muistojen valtaan. Historiallisesti aava meri on toiminut ihmisen itsereflektion paikkana konkreettisesti 1700-luvulta saakka. Esimerkiksi saksalaisen taidemaalarin Caspar David Friedrichin (1774-1840)  useissa maalauksissa toistuu teema, jossa meren rannalla oleskelevan ihmisen pienuutta rinnastetaan hänen edessään levittäytyvään aavaan mereen. Meri alkoikin muuttaa tuolloin muotoaan länsimaisessa kulttuurissa pelottavasta entiteetistä kohti ajatonta ja ääretöntä mysteeriä, jonka aaltojen alla saattoi piillä avaimet maapallon muinaisten arvoitusten selvittämiseen. Sigmund Freud käytti “merellistä tunnetta” metaforana ihmisen äärettömyyden kokemukselle vielä 1900-luvun alussa. Toki tällaisia ihmisen itsereflektion paikkoja löytyy myös muualta luonnosta, kuten korkeiden vuorten huippujen päältä. Itse asiassa Kolin kalliot Pohjois-Karjalassa taisivat ajaa tämän asian suomalaisen taiteen kultakauden taiteilijoille.

Mitä tulee itse Holman saareen, siellä oleskelu viritti myös muistoja ja ajatuksia. Lapsuudessa yksi jännittävimmistä asioista oli käynti pienillä saarilla, joissa ei ole ihmisasutusta. Jos minun pitäisi nimetä, mitä “seikkailu” tarkoittaa, käyttäisin ehkä juuri tällaista tuntemattomille saarille rantautumista ja niiden tutkimista esimerkkinä. Saariseikkailuiden jännitystä ovat kohdallani ehkä inspiroineet Tove Janssonin tarina Hattivattien saaresta sekä lapsuudessa mielikuvitukseni lumonnut kertomus Tyynellä valtamerellä sijaitsevan Kookossaaren merirosvoaarteen mysteeristä. Holman saari ei toki ole merirosvojen aarresaari tai ihmisille entuudestaan tuntematon paikka, mutta saarelle nousu kuitenkin herätti nämä vanhat muistot seikkailuista. Saarelle rantautuminen tuntuu muutenkin jo itsessään seikkailulta. Sen voi tulkita matkaksi johonkin toiseen maahan, joka on lähellä, mutta veden erottamana sisämaasta.  Saari on kuitenkin aina jollain tavalla suoran ihmisvaikutuksen ulottumattomissa ja tavallaan enemmän puhtaasti luonnonympäristöä. Näin se myös omalla tavallaan pilkkaa länsimaisessa kulttuurissa vallinnutta käsitystä luonnon ja ihmisen vastakkaisuudesta. Saari on kuin mikroskooppinen maailma, jossa ihmisen ja luonnon vuorovaikutus tulee konkreettisesti näkyväksi. Jotta elämä saarella voi pysyä seesteisenä, on ihmisen tajuttava, ettei se ole luonnosta irrallinen olento, vaan osa sitä.

Olen ollut muutaman vuoden limittäin Ilmastonmuutosta koskeva tieto ja Itämeri – (Tiina ja Antti Herlinin säätiö; 2018–2020) ja Living with the Baltic Sea – Environmental knowledge and circulation of knowlede (Seaher, Suomen Akatemia; 2018–2022) -hankeen tutkijana. Molempien hankkeiden tavoitteet ovat yhtenevät. Nämä monitieteiset hankkeemme alkoivat toden teolla reilu vuosi sitten. Oma tutkimusalueeni hankkeissa on meri ja rannikkoympäristöön liittyvä kokemuksellinen tieto osana ympäristöperintöä (environmental heritage), se miten ihmiset havainnoivat, kokevat ja sopeutuvat erilaisiin muutoksiin vesiympäristössään. Tarkasteluni kohteeksi olen hahmotellut hankkeen alkaessa havainnot, tavat, käytännöt, perinteet ja niiden tulkinnat. Toimintatapani olivat kirjoitettuna hankehakemuksiin: aineistonani käytän haastatteluja, järjestän työpajoja tuottaakseni tämänhetkistä tietoa yhdessä muiden viiteryhmien ja kentän kokijoiden kanssa. Kun teimme hakemusta, en tiennyt työskenteleväni hyvin pian nuoriin liittyvän tiedon parissa.

Jatkuvasti vireillä

Tutkijan työ on pitkäjänteistä. Monet suunnitellut aikeet kestävät toteutuakseen jopa vuosia. Tai niistä kirjoittaminen. Mikä monesti toki johtuu ensiksikin rahoituksesta. Olen ollut etuoikeutetussa asemassa suhteessa siihen. Toiseksi hankkeen alkaessa saattaa tuntea seisovansa tyhjän – olemattoman aineiston – päällä. Omalla kohdallani väitöskirjatutkimukseni (2017) haastatteluaineistoineen antoi hyvän perustan jatkaa kokemuksellisen tiedon tarkasteluani ja sen edelleen käsitteellistämistä. Tutkijana jatkammekin aina sen pohjalta, mitä itse tai muut tutkijat ovat tehneet ennen meitä. Näenkin tieteen myös yhdenlaisena, vaikkei ainoana, ihmiskunnan muistina siitä, mikä ja minkälainen tieto on merkittävää tuottaa, tallentaa ja viedä tulevaisuuteen.

Suuren osan hankkeen aineistosta tuotamme hankkeen aikana. Kun oma tutkimuskohteeni on kokemuksellinen tieto, etsin sitä ja löytääkseni sen, mietin sen olemusta ja tuottamisen prosessia. Etnografina käytän aineistosta kirjoittaessa tuottamista, en keruuta. Aineisto ei siis ole – ainakaan täysin, kokonaan tai yksinomaan löydettävissä, siis jo olemassa, kun lähdet itsesi, nauhurisi ja muistiinpanovälineittesi kanssa kentälle.

Osa aktiivista tutkijuutta on vireilläolo. Herkkyys tilanteille, jossa mahdollisesti tuotetaan omaa tutkimusaineistoa. Se on ilmiön aistimista ja arvausta jo sitä suunnitellessa. Joskus aineisto on tässä ja nyt. Niin kuin hankkeemme aihe: ilmastonmuutos ja siihen liittyvä tieto.

Nuorten kokemuksellisen tieto

Viime syksynä seisoin keskellä nuorten kokemuksellisen tiedon ilmausta. Syyskuisena päivänä eduskuntatalon eteen oli kerääntynyt nuoria iskulauseineen ja kyltteineen ilmastolakon mielenosoitukseen. Suoralla toiminnalla vaadittiin aikuisia toimimaan. Julkinen tila, jonka taustalla komeili päätöksenteon monumentaalinen rakennus, oli nuorten areenana näkyä ja kuulua.

Siinä tunteiden ja äänien melskeessä mietin omien kierrätyskäytäntöjeni ja kulutusvalintojeni lisäksi omaa osuuttani aikuisena työni kautta. Hankkeemme oli ollut vuoden 2019 aikana mukana Varsinais-Suomessa toteutettavassa Aboa Vetus & Ars Nova -museon ja kolmannen sektorin ympäristökasvatusorganisaatio Valonian Sää ja mää -yhteistyöhankkeessa, joka tehtiin kahdeksan yläkoulun luokan kanssa. Siinä yläkoululaiset pohtivat Valonian ja museon tuottaman aineiston ja asiantuntijoiden kanssa ilmaston muuttumista sekä sään ja ihmisen vuorovaikutusta eri aikoina. Oppimiskokonaisuudessa säätä käsiteltiin sekä fysikaalisena ilmiönä että arkipäivän käytäntöinä ja historiallisena jatkumona. Kevään aikana luokat saivat kouluun vieraakseen ympäristökasvattajan, tekivät itsenäisiä tehtäviä ja kävivät museolla työpajassa. Hankkeen tavoitteena oli lisätä yläkouluikäisten ymmärrystä ilmaston vaikutuksista ympäristöön ja toisaalta ihmisen vaikutuksesta ilmastoon.

Olin hankkeessa mukana kulttuurihistorioitsija Silja Laineen kanssa. Hyppäsimme jo liikkuvaan junaan, mutta ehdimme olla mukana suunnitteluvaiheesta sen päättymiseen saakka. Järjestimme myös yleisölle avoimen paneelin, jossa hankkeen pohjalta rakennetun näyttelyn tiimoilta keskusteltiin ympäristökasvatuksesta ja ilmastonmuutoksesta, nuorten vastuusta ja mahdollisuuksista osallistua päätöksentekoon ja ilmastopolitiikkaan sekä koulu- ja museolaitoksen roolista ympäristökasvatuksessa. Kirjoitamme yhdessä Laineen ja Nina Tynkkysen kanssa hankkeesta artikkeleita, joista ensimmäinen lähti juuri kustantajalle. Siinä analysoimme edellä kuvattua yhteistyöhanketta ilmastonmuutosta koskevan tiedon tuotannon ja nuorten toimijuuden näkökulmasta.

 

Mitä aineiston tuottaminen tuossa hankkeessa oli? Missä sain kiinni nuorten kokemuksellisesta tiedosta? Kokemuksellinen tieto on osa kaikkea muuta tietoa. Se on käytäntöjä, tunteita ja tottumusta, tuntemuksia, aavistuksia ja aistimuksia sekä suoraa ja tahatontakin toimintaa. Se vastaa kysymykseen: miten? Se saattaa olla kaiken muun tiedon taustalla, takana, pohjalla, perustana olevana hiljaisena tietona (tacit knowledge). Nuoret puhuivat hankkeen säähavaintokorteissa sateisen ilman ”ärsyttävän” ja ”masentavan”. Pahaa oloa oli saanut aikaan viivästynyt kevääntulo.

Osa aineistosta on kirjattavissa lainauksina ja näytettävissä kuvina, jotka puhuvat paljon sellaisenaan. Kun on kyse nuorten kokemuksesta, se on usein hahmottumatonta, mutta ilmauksissaan vahvaa ja reagoinneissaan nopeaa. Tieteellisessä tekstissä analyysiin tulisi kirjoittaa tarkkaan, käsittein ja tulkinnoin tuosta, aineistosta nousevasta hahmottumattomasta, kohdallani kokemuksellisesta tiedosta. Sillekin olen jo löytynyt käsitteellisiä johtolankoja, sitä miten siitä kirjoittaa. Olen lähtenyt monitoimijuuden tielle. Lähestyn asiaa monista näkökulmista, eri aineistojen avulla. Olen esimerkiksi kirjoittanut yhdessä kansatieteilijä Katriina Siivosen kanssa prosessista, miten (myös) kokemuksellisesta tiedosta valitaan ja voidaan valikoida kestäviä elementtejä tulevaisuuden kulttuuriperinnön osaksi. (Kirjoitus on vielä kustantajalla.)

Sää ja mää -hankkeessa olin tarkkailijana kahden luokan työpajoissa. Olin mukana, koin tiedon kulkua, vastaanottoa, siihen reagoimista. Seurasin tilanteita ja tein havaintoja. Saimme hankkeen kahden koulun oppilastyöt ja näyttelyn kaikki työt aineistoksemme. Nauhoitin yhden palautekeskustelun järjestäjien kanssa ja lopuksi järjestämämme paneelin. Kaikki oli koko ajan kesken, vireillä. Tieto kokemuksellisesta tiedosta on kohteensa kaltaista. Sitä ei näkynyt selkeissä dokumenteissa vain jossain, se lymyää kaikessa. Se myös kypsyy tutkijassaan hiljaa ja hitaasti.

Tutkijan työni on aktiivista lukemista, kirjoittamista, osallistumista ja kentällä oloa. Näistä tutkijan kokemuksista ja niiden yhdistymisestä muuhun tietoon syntyy vähitellen kirjoitusta. Ja ennen kirjoittamista sekä kirjoittaessa, saattaa syntyä uutta tietoa. Hankkeessamme olemme myös tietoisesti tuottaneet tietoa yhdessä kirjoittamisella. Siinä ikään kuin rakentuu monista eri tiedon poluista yhtenäinen tulema. Kokemus on mielenkiintoinen, kun kohteena on myös itse tiedon tuottaminen.

Kokemuksellisen tiedon yksi ominaisuus on myös yhteisöllisyys, se ei tapahdu vain ihmisen ihon sisäpuolella, vaan purkautuu ulos joskus jopa syntyessään. Näitä tiedon hitaan muhimisen, nopean purkautumisen tai pitkäaikaisen yhdessä pohdinnan konkreettisia tiloja, sosiaalisen median virtuaalitilojen lisäksi, tulisi järjestää kaikille, olkoot toimijat nuoria tai vanhoja.

 

Kirjoittaja: Otto Latva, SeaHer -projektin tutkijatohtori

Olen toisinaan törmännyt ajatukseen, että humanistinen tutkimus ylittää rajansa pohtiessaan “inhimillisen kulttuurin ulkopuolisia asioita”. Voiko esimerkiksi historioitsija tutkia muiden kuin ihmisten rakentamaa menneisyyttä? Ihmistieteellisen meritutkimuksen kohdalla merihistoria on mielletty pitkään lähinnä merenkulkua, merisotaa ja merenkävijöiden menneisyyttä käsitteleväksi tutkimukseksi. Mutta jättääkö tällainen rajaus jotain huomioimatta? Meri on kuitenkin niin paljon muutakin kuin vain ihmisten leikkikenttä. Miten ylipäätään on syntynyt ajatus ihmisielämästä irrallaan olevasta merestä ja miten tällainen käsitys on muovannut ihmisten suhdetta merta kohtaan? 

Ihmiskulttuureita varjostaa tänäkin päivänä ajatus merestä, ihmiselämästä irrallaan vellovana vesimassana, joka on aaltoillut päämäärättömästi aikojen alusta, jatkaen samaa rataa maapallon viimeisiin päiviin saakka. Ikään kuin meri ei olisi sidoksissa ihmisten aikaan ja tekemisiin. Meri ei kuitenkaan ole merkityksetön tai historiaton. Se on valtava elinympärisö, joka on muovannut maailmaa lukuisten toimijoiden yhteisvaikutuksessa kaukaisista ajoista lähtien.

Käsitys ihmiselämän kannalta merkityksettömästä ja historiattomasta merestä ei ole kovin vanha. Yksittäisiä kommentteja toki löytyy kaukaakin historiasta, kuten Platonin Faidon -dialogissa kirjoittama kuvaus merestä suolaveden hapattamana paikkana, jossa mikään ei ole mainitsemisen arvoista ja kaikki on vain täynnä hiekkaa sekä mutaa. Laajempi länsimainen käsitys merestä ajattomana ja ihmiskulttuurista etäällä sijaitsevana tilana nousee esille kuitenkin vasta valistusajan alkumetreillä 1600-luvulla. Tuolloin esimerkiksi kartoista alkoivat kadota merialueille kuvitetut ihmeotukset sekä laivat. 1700-luvulla merellistä tilaa värittivät enää vain pituus- ja leveyspiirejä kuvaavat viivat. Muuten merta kuvasi tyhjyys.

Edellä mainittu muutos näkyi myös muualla kuin kartografiassa. Merestä tuli 1700-luvulla yhä vahvemmin laivojen valtaväylä – tyhjiömäinen tila, jonka päältä kulki reitti satamakaupungista toiseen, pisteestä A pisteeseen B. Meri nousi vahvasti esille myös metaforana 1700-luvulla. Siitä tuli jylhän vuoriston lailla käsite ylevälle tunteelle, jota vasten ihminen pystyi peilaamaan omaa pienuuttaan. Ajateltiin, että suunnattoman suureen, ajattoman ja etenkin raivoavan meren äärellä ihminen pystyi kokemaan itsensä ja elämänsä ohikiitävyyden osana suurta kosmosta.

Meren ajattomuutta korostivat etenkin mysteerit ja konkreettisen tiedon puute. Tähän vaikutti pitkälti valistusajan ihanteet, jotka nostivat näkemisen yhdeksi tärkeimmistä aisteista hahmottaa maailmaa. Luonnon luokittelu ja haltuunotto oli yhtä kuin nähdyn nimeäminen. Tämä oli kuitenkin vaikeaa merenalaisen maailmaan suhteen, sillä sinne ei saavutettu näköyhteyttä. Merellisestä maailmasta alettiinkin luoda mielikuvia, joissa korostui ajattomuus. Aaltojen alainen maailma saatettiin kuvitella suurena tyhjiönä, jonka mittaamattomia ja ajattomia syvyyksiä koristivat vain merimiesten luurangot, tykinkuulat ja uponneet kaljuunat kultakolikoineen. Sen esitettiin kätkevän sisäänsä myös raamatullisen tulvan peittämän kirotun maailman sekä lukemattomat oudot ja muinaiset olennot, jotka elivät omaa elämäänsä syvyyksissä ihmissilmien ulottumattomissa. Meri nähtiin ikään kuin muutoksen ulkopuolelle jäävänä arkistona, jonka ajattomat salit kätkivät sisäänsä vastaukset maailman synnystä ja kadonneista mysteereistä kuten fossiileista. Evoluutioteorian kiistäneet tieteilijät esimerkiksi esittivät, että esihistoriallisten fossiilien esittämät eläimet asuivat ja voivat hyvin merten syvyyksissä. 

Metaforat ja käsitykset jättivät jälkensä kulttuuriin. Sigmund Freud kuvasi 1920-luvulla tunnetta, jossa ihminen ymmärtää pienuutensa maailman ja sen iäisyyden rinnalla, “merellisenä tunteena” (Oceanic Feeling). Freud ei ollut poikkeus. Oikeastaan koko länsimainen kulttuuri eli läpi 1900-luvun käsityksen vallassa, että meret olisivat ihmiselämän ulkopuolinen historiaton tila – oma maailmansa maapallolla, joka ei vaikuta ihmisiin, eivätkä ihmiset voi horjuttaa sen iättömyyttä.

Koko edellä mainittu ajatusrakennelma mahdollisti omalta osaltaan sekä liikakalastusta ja valtamerten käyttöä roskien säilytyspaikkana. Kalakantojen kuten meren itsensä kuviteltiin olevan ehtymättömiä ja ajattomia. Merenalaisen maailman ulkopuolisuus ja suunnattomuus teki siitä myös oivan paikan jätteille. Valistusajan myötä korostunut näköaistin tärkeys, loi pohjan illuusiolle, jonka perusteella ihmiskatseiden näkymättömiin sijoitetut asiat oli lopullisesti hävitetty. Saaristoa esimerkiksi pidettiin 1900-luvun lopulla siistinä laittamalla roskapussiin muutama kivi ja tiputtamalla pussi mereen.

Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana on alettu laajemmin ymmärtää, että huonovointinen meri heijastuu suoraan ihmiselämään. Meri ei olekaan ihmiskulttuurin ulkopuolinen valtakunta vaan suunnaton substanssi, joka muuttaa maailmaa yhdessä lukuisten toimijoiden kanssa. Merivirtaukset säätelevät ilmastoa ja vuorovesi-ilmiö luo omanlaisensa rytmin rannikoille. Koko merellinen biodiversiteetti vaikuttaa maapalloon ja sitä kautta myös ihmisten elämään. Meriruohoniityt sitovat valtavia määriä maapallon hiilivarastoista ja plankton (tunnetaan suomenkielessä myös nimellä “keijusto”) tuottaa joidenkin teorioiden mukaan reippaasti yli puolet maapallon hapesta. 

Meri ei siis ole iätön ja historiaton. Vuorovaikutuksessa lukuisten erilaisten toimijoiden kanssa meri on luonut maailmasta sellaisen kuin se on tänään. Se on luonut puitteet ihmisten ja lukuisten muiden eläinten elämälle. Ilman Golfvirtaa ei esimerkiksi Suomessa vallitsisi nykyistä lauhkeaa ilmastoa. Meri myös muuttuu ihmisten ja lukuisten muiden toimijoiden vaikutuksesta mutta myös ihmisvaikutuksesta irrallaan. Mitä tahansa nämä muutokset ovat, ne vaikuttavat ihmisiin. Ihminen ei ole nimittäin luonnosta erillään elävä olento, vaan yksi historiallinen toimija koko laajan biodiversiteetin joukossa. Ihmisten onkin muistettava, että meri pärjää vallan hyvin ilman ihmistä. Ihminen sen sijaan ei pärjää ilman merta ja on myös erittäin haavoittuvainen sen muutoksille.

Mitä merkitystä on tietyn ryhmän luontosuhteen  erityisyydellä tai omalaatuisuudella? Miten sitä voitaisiin sanoittaa, miten tukea tai suojella? Onko se jotain, joka yhdistää ihmisiä? Onko se luontainen tarve kuulua johonkin tiettyyn paikalliseen luontoon? Vaiko arvomaailma, josta kaikki kumpuaa? Mikä on tunnistettavaa, mikä piilossa olevaa? Mitä ovat sen fyysiset ilmentyvät ja siihen liittyvät arvot?

Värikkäiden lehtipuiden ensimmäisinä päivinä, lokakuun kolmantena, istuin Kansallismuseon ateljeessa Arvokas luonto –  arvot ja luontoon liittyvä elävä perintö -seminaarissa. Aloituspuheenvuoroissa kerrattiin museoviraston aineettoman kulttuuriperinnön sivuilta löytyviä perusasioita. Seminaarin oli järjestänyt elävän perinnön luontorinki ja siksi aihe kohdentuikin luontoon ja siihen liittyviin arvoihin.

Suomi hyväksyi Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta vuonna 2013. Sopimuksen toteuttamisesta Suomessa vastaa museovirasto. Sopimuksen henki edellyttää, että yhteisöillä on keskeinen rooli aineetonta kulttuuriperintöä tunnistettaessa ja määriteltäessä. Tarkoituksena on tukea yhteisöjen edellytyksiä harjoittaa ja siirtää elävää aineetonta kulttuuriperintöään sukupolvelta toiselle.

Kertaus teki hyvää. Aamupäivän aikana paneuduttiin aineettoman kulttuuriperinnön keskeiseen olemukseen. Sen merkitykset vaihtelevat ja muuttuvat määrittelijän mukaan. Sitä voi määrittää vain se, jolle se on elävää.

Kun aineettoman kulttuuriperinnön kohteita valitaan, niiden oletetaan olevan yhteisöllisiä tai niiden arvostuksen toivotaan lähtevän yhteisöstä. Aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisessa niiden halutaan säilyvän elävinä, ei jähmettyvän tiettyyn pysyvään tilaan. Niiden harjoittamiselle ja siirtämiseen seuraaville sukupolville pyritään luomaan mahdollisuuksia. Ne saavat muuttua ja muovautua, ja siksi kannataakin tarkastella millaisia ovat prosessit, jotka tukevat ja takaavat aineettoman perinnön säilymisen ja sen pohtimisen, mitä niistä kannattaa säilyttää.

Tähän paneutui Katriina Siivonen Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta. Hän korosti alustuksessaan, että prosessissa keskeisten suojeltavien ominaisuuksien tulisi tukea tavoitteellisesti kestävää kehitystä. Näin suojelun prosessin kohteena tulisi olla tarkastelussa olevan luontosuhteen tiettyjen ominaisuuksien tai piirteiden pitkäkestoisuus. Aineettoman kulttuuriperintöjen kohdallakin tulisi miettiä niiden ekologista kestävyyttä, sitä miten ne vaikuttavat luontoon.

“Luonto on toimija, kumppani”

Iltapäivän paneelin ytimessä oli luonnon merkitys, sen, mikä luontosuhteessa on tärkeää kullekin osanottajalle. Kuten Siivonen oli jo todennut aiemmin,  kun etsitään suojeltavia aineettoman kulttuuriperinnön kohteita ja niiden suojeltavia piirteitä, kyse on yksilön ja yhteisön sisäisten jännitteiden ja tasapainon löytymisestä. Paneelissa keskustelu kulki osuvasti tarkentuen esimerkiksi perinteisiin elinkeinoihin panelistien henkilökohtaisen historian tai alkuperäiskansan näkökulmasta. Paneelin vetäjänä Siivonen haki puheenvuoroista tietyn ryhmän tai joidenkin ihmisten luontosuhteen suojeltavien piirteiden ominaisuuksia.

Miten lumitalvien väheneminen muuttaa luontosuhdetta? Perinteinen tieto, joka liittyy lumeen ja jäähän muuttuu nopeasti. Voidaan pohtia, miten silloin muuttuu pohjoinen identiteetti tai kenen päivittäisestä leivästä tai luontosuhteesta on kyse. Paneeli päättyi yhteen yleisön kommenteista, joka koski valtaa. Jollain on enemmän valtaa määrittää kenen luontosuhde on tärkeä.

Seminaarin päättivät työryhmät. Itse osallistuin lapsiin liittyvän elävän perinnön säilymisen, suojelemisen ja siirtämisen pienryhmään. Tein aikamatkan lapsuuteeni. Mietimme, mitä muistoja meillä oli luontoon liittyvistä elävistä perinnöistä, joista on tullut osa elämäämme. Omakohtaistia muistoja ja niiden yhtäläisyyksiä pohtimalla – tekeekö yhtäläisyys niistä muuten yhteisöllisiä – saimme lopuksi listattua tekijöitä, jotka edistävät tai estävät elävän perinnön siirtymistä lapsille. Elämyksellisyys, osallistavuus, hetkien ja paikkojen tärkeys. Avoin keskustelukulttuuri, sovittelun henki, omakohtaiset kokemukset. Tämä kaikki oli mukana muutama viikko sitten Ilmastolakko-mielenosoituksessa eduskuntatalon portailla.

Mitä haluamme siirtää, suojella ja välittää tuleville sukupolville, ja miten?

Jotkin vastaukset ovat yksinkertaisia: Pitää antaa lasten itse tuoda esiin omaa asiantuntijuuttaan. Pitää mahdollistaa lasten kosketus ja vuorovaikutus “luontoon”, olkoon se vaikka yksi puu, yksi lumihiutale.

Kesäkuun alussa osallistuin kahteen kansainväliseen konferenssiin. Toinen oli 9.-12. kesäkuuta 14th Nordic Environmental Social Science (NESS) Conference: Social Science in Our Time Luulajassa, Pohjois-Ruotsissa. Olimme yhdessä ilmastonmuutosta koskevan hankkeemme ihmisten kanssa ilmoittautuneet sinne ja meistä yhtä lukuunottamatta kaikki lähtivät myös paikan päälle.

Toiseen, oman tieteenalani uskontotieteen, International Society for the Study of Religion, Society, Nature and Culture (ISSRNC) -yhteisön Religion, Water and Climate Change: Changing Cultures and Landscapes -konferenssiin olin lähdössä itsekseni. Se järjestettiin Corkissa, Irlannissa 13.-16. kesäkuuta. Koska konferenssit olivat ajallisesti näin peräkkäin, olin suunnitellut siirtyväni Luulajasta suoraan Corkiin.

Konfrenssimatkat ovat kokoontumisia ja matkoja niihin ja takaisin. Ne ovat irtiottoja arjesta ja samalla työmatkoja, työtä ja matkalla olemista, erilaisten tilanteiden, ajatusten, oivallusten ja tietenkin, ihmisten kohtaamista. Omassa blogissani https://jkouri2013.wordpress.com/olen käsitellyt konferenssimatkaa tunneautoetnografian harjoituksena, reittinä, jota tunteet ohjaavat. Tässä paneudun kahteen toiseen mahdolliseen kirjoittamisen reittiin, matkanteon ja tieteellisen ajattelun ohjaamaan konferenssimatkan raportin kirjalliseen esitykseen. Etnografia muistuttaa matkantekoa niin paljon, että matkantekemisen pohtiminen tukee myös tutkimuksen tekemisen pohtimista. Metaforat ovatkin keinoja syventyä asioiden olemukseen, siihen mitä vertauskuvalla ja asialla itsessään on yhteistä.

Passi ja hammasharja – Matkat alkavat jo ennen lähtöä

Tein kaikki mahdolliset matkajärjestelyt ajoissa: tilasin juna- ja lentoliput, rekisteröidyin konferensseihin, varasin majoitukset ja katsoin valmiiksi matkaosuuksien bussit, joita ei voinut tilata etukäteen. Lentäminen huolestutti ja päätinkin neuvotella itseni kanssa: jos vain pystyin matkustamaan maata tai vettä pitkin ajan puitteissa, tekisin niin. Lentomatkoja tulisi joka tapauksessa.

Luulajan konferenssi oli minulle ensimmäinen NESS-konferenssi. Sen keskeinen teema, Social Science in Our Time, oli yhteiskuntatieteellisesti painottunut, mutta oli avoin myös muiden tieteenalojen ympäristöstä kiinnostuneille tutkijoille. Konseptit kesän konferensseissa olivat erilaiset. Suunnittelimme hankkeessa kirjoittavamme yhteisartikkelin, jonka pohjana olisi NESS:ssa esittämämme ensimmäinen versio. Kun tiivistelmän hyväksymisilmoitus oli tullut, kirjoitimme noin 15 sivun paperin. Tässä artikkelissa aioimme työstää hankkeemme environmental heritage, ympäristöperintö, -peruskäsitettä analyyttisena työvälineenä eritieteenalojen ja viiteryhmien väliseen tutkimukseen, sisällöntuottamiseen ja viestintään. Itse esityksemme oli siis vahvasti yhteisöllinen jo tekotavastaan lähtien. Se oli myös hankkeemme ensimmäinen englanniksi kirjoitettu yhteisartikkeli. Olimme jo jonkin verran harjaantuneet yhteistyöhön kirjoittamisen saralla toimittamassamme artikkelikokoomateoksessa, jonka saimme lähtemään kustantajalle ennen tämän paperin työstämistä.

Luulajaan lähdin junalla Turusta. Ensimmäinen etappi oli Kemi. Saapuisin sinne seuraavana aamuna. Junassa tein facebook-päivityksen:

”Olen ollut paljon matkalla, junissa, lentokoneissa, asemilla, ”ei-missään paikoissa”. Monesti ajattelen niihin uponneen paljon aikaa, turhaan ollen jossain välimailla. Matkallaolo on matkantekoa, matkaan syventymistä, matkan oivaltamista. Suunnittelet, järjestät aikatauluja ja sitten olet jossain jonne olet itsesi lähettänyt. Lähdin eilen Luulajaan NESS:in konferenssiin. Yöjunalla Kemiin. Sitä odotin jo pakatessani. Pieni huone, yksin, hiljaa. Turussa helle. Säätiedoitukset näyttivät sadetta ja ukkosta Tornion alueelle. Pyöräilin asemalle lentolaukku pyöränkorissa. Tasapainoilua, painon kanssa.

Junassa sain olla yksin hytissä. Pienessä tilassa kaikki: wc, josta suihkuhuone seinää siirtämällä, juomapullo tyynyllä, sänky ja monta pistorasiaa. Tulin osaksi kaiken mahdollistavaa elektronista minitilaa. Katsoin yöhön asti laatubrittisarjaa läppäriltä, latasin uutta ipadiani vihdoin käyttöön ja seurasin paikkaani kartalla kännykästä. Ohjelmoin herätyksen junan automaatista. Jokunen puhelu muistutti mitä on jossain muualla.

Aamulla söin eväät ja huomasin pakanneeni mukaani hyvin sopimattomia vaatteita, mutta ehkä tarpeeksi viikkoa varten. Voiko laukun sisältö ennustaa matkasta? Silloin mulle tulisi tästä viikosta asiallista, jotain juhlavaa, paljon hamekelejä ja vähänviileitä ilmoja. Aamulla suihku – onneksi kattosuihkusta ei tullut kylmää kyytiä. Hytti liian ahdas joogaan – sen luovutin. Matka näyttäytyy jo muuna kuin sen rakensin. Vielä en ole jaksanut paneutua papereihin, vain olla, seurata metsän vilinää ikkunasta.

Kemi. Lämmintä, autereista. Löysin lepokolon rautatieasemalta, jossa pehmeät värit, mieltä tyynyttävät puurakenteet, jotain, joka ei ole muutoksessa. Nämä tilat eivät ole ”ei- missään”, vaan kaikesta liikkeestä huolimatta ovat paikallaan, niin kuin minättömyys kulkijan mielessä. En etsi itseäni, en paikkoja, en mennyttä aikaa. Vain tätä päivää ja siinä olevaa. Tämä on grafiaa, kirjoittamista, kaivertamista,  jäljen ja linjan piirtämistä, nämä kirjaimet siis. Nekin ilmaan haihtuvia ilman paperia, kuin juna, jolla ei ole raiteita. Siksi junassa saa lohdutuksen: olet menossa jonnekin.”

Kemin kauniilta rautatieasemalta kävelin bussiasemalle. Sen katoksen alla odotin bussia, kun rankkasade iski. Pisarat pomppivat asfaltista kymmenisen senttiä ylöspäin. Onneksi olin ottanut sateenvarjon mukaan, vaikkakin kastuin vain odottaessani vuoroa astua pikkubussiin sisään. Lipun sain ostettua rautatieasemalla istuessani matkahuollon sivuilta nettilippuna. Siellä seurasin kahta englantia puhuvaa vanhempaa miestä. Toinen oli kysynyt minulta bussin lähtöaikaa ja paikkaa. Sanoin, että seuraisi minua linja- autoasemalle. Kumpikin miehistä näytti siltä, että saattaisivat olla matkalla samaan konferenssiin. Bussissa kuuntelin toisen puheita matkoista Aasiaan. Jo matkalla tulee aavistuksia siitä, mitä se saattaisi tuoda tullessaan. Tutustuisinko näihin herroihin paremminkin? Mitä keskusteluja kävisimme? Tosin toisen puhuma saksalaissävytteinen englanti ei houkuttanut smalltalkkiin, varsinkin, kun nautin siitä, että olin mennyt istumaan itsekseni ja sain hetken syödä jo kotona valmistamani eväsvoileivät. Tornioon saapuessamme sade oli lakannut. Kävelin matkakeskukseen sisälle ja ymmärsin olevani Suomen ja Ruotsin rajalla. Täällä ei kuitenkaan passia varmaankaan kysyttäisi. PASSIA!

Veri pysähtyi sekunniksi koko kehossani, olin painava kuin kivi. Olin unohtanut kokonaan passin.Sen mukaan ottaminen ei edes ollut käynyt mielessäni. Vaikka olin lentämässä myöhemmin Irlantiin. En ehtinyt tuossa hetkessä miettiä todellisia syitä, selityksiä toki tuli mieleeni, ainakin muille kerrottaviksi. Kellotaulu osoitti, että koska olimme siirtyneet Ruotsin tuntia aikaisempaan aikaan, minulla olisi noin tunti odotusaikaa ennen bussin lähtöä Luulajaan. Ja kolme päivää aikaa keskiviikkoon, jolloin lentoni lähtisi Tukholman Arlandasta Irlantiin. Ryhdyin kiireesti soittamaan lapsilleni, saisivatko he jotenkin järjestettyä passin minulle. Kirjoitin facebookiin kyselyn, josko joku voisi kuljettaa ” asiapapereitani” Turusta Helsinkiin ennen keskiviikkoa. Noin tunnin kuluessa oli selvinnyt, että yksi perheen tytöistä olisi juuri tuona keskiviikkona lentämässä työmatkalle Arlandaan noin kaksi tuntia ennen lentoni lähtöä ja poikani ehtisi kuljettaa passin hänen Turussa asuvalle työkaverilleen, joka veisi sen hänelle Helsinkiin jo tiistaiksi. (Lisäksi olin saanut jo kolleegani Turusta facebookin kautta lupautumaan passin kuskaajaksi. Hänen nopeasta vastauksestaan ja avunannontarjouksesta olen hyvin kiitollinen!)

Maanantai

Päätin unohtaa passiongelmani, luottaa suunnitelmani sen saamiseksi onnistumiseen ja keskittyä konferenssissa olemiseen. Konferenssin yhtenä majoitusvaihtoehtona oli Elite – vanha Luulajan kaupunginhotelli. Se oli varmaankin yksi tyylikkäimmistä hotelleista, joissa olen yöpynyt. Vanha kivirakennus, joka sisustuksessa oli käytetty puuta ja huoneissa oli jopa kylpyammeet. Ikkunastani näkyi merenlahti. Kolleegani tapasin läheisessä pubissa, jossa lämmittelimme konferenssin alkua varten.

Konferenssi rakentui keynoteista ja paristakymmenestä työryhmästä, joihin oli etukäteen lähetetty noin 15-20 sivun tekstit. Ensimmäisen keynoten piti tieteenhistorioitsija Sverker Sörlin aiheenaan Environing the Planet: Historicizing Global Environmental Governance and the new Human-Earth Relationship. Hänen luentonsa oli katsaustyyppinen kertomus ihmisen ja luonnon suhteista länsimaisessa julkisessa ja tieteellisessä keskustelussa ja sopikin sikäli hyvin johdatukseksi konferenssiin teemaan.

Työryhmien toimintaidea oli, että samaan työryhmään osallistujat istuivat koko konferenssin ajan samassa työryhmässä antaen palautetta ja keskutellen toistensa papereista. Jokaiseen paperiin oli myös valmistettu alustus ja lyhyt diskuntantin puheenvuoro, opponointi. Tällaiseen seminaarityyppiseen työskentelyyn olin jo tottunut, ja pidin sitä hyödyllisenä. Oman työryhmämme aiheena oli Making sense of multiple understandings, joka resonoi hyvin hankkeemme tavoitteisiin kierrättää erilaisia tiedonlajeja, mitä käsittelimmekin omassa paperissamme.

Työryhmässämme oli useita papereita, jotka käsittelivät esimerkiksi joko australialaisten aborginaalien tai saamelaisten oikeuksia tai sitä, miten niitä ei oltu huomioitu nykyisissä kaivoshankkeissa. Olin Turun yliopistossa järjestänyt jokunen vuosi sitten saamelaisuuteen ja sen historiaan perehtyvän kulttuurien tutkimuksen erikoiskurssin, joten minulla oli jonkinlaista taustatietoa ja siten mahdollisuutta myös osallistua keskusteluun, huomioiden kuitenkin, että olin uskontotieteilijänä yhteiskuntatieteellispainotteisessa konferenssissa. Välillä tuntuikin, että mielessä pyörivät ajatukset, jotka olisivat voineet tarttua muistiin vaikkapa lasten opetusohjelmasta, mutta rohkenin esittää joitain näkökulmia papereiden käsittelyssä. Ja niin kuin aina erilaisten (tutkimus)tekstien käsittelyssä, asian tarjoilu tekstin rakenteessa, sen otsikoinnissa tai erilaisten tekstilajien hyödyntämisessä inspiroi minua esittämään ehdotuksiani. Monitieteellisessä ryhmässä oma asiantuntemuksen erityisyys korostuu, vaikkakin sen pätevyyttä ja sopivuutta joutuu pohtimaan mielessään ahkerammin kuin oman tieteenalan tekijöiden joukossa. Tämä tietenkin korostui myös siksi, että olen hyvin kriittinen omia ajatuksiani kohtaan – olenhan tottunut tekemään autoetnografiaa eli ’kansan kuvausta’ ottaen omat kokemukseni tutkimuksen kohteeksi.

Esitin paperin yhdessä kolleegani Kirsi Sonck-Raution kanssa ja koko paperimme kirjoittajajoukko oli vastaamassa kysymyksiin ja täydentämässä esitystämme. Saimme myös hyödyllistä, konkreettisesti tekstiin osoitettua palautetta sen päälinjan, teoreettisen viitekehyksen esittämisen vahvistamisesta ja siitä, mitä kokonaisuudesta voisi karsia ja mihin keskittyä. Sovimmekin jatkavamme paperin työstämistä loppukesästä ja sen jälkeen paperissa olleiden mahdollisten keissiartikkelien ja menetelmiin keskittyvän yhteisartikkelien suunnittelemista. Tämä konferenssikonsepti oli ainakin hankkeissa työskenteleville hyvä työmuoto: asiassa edettiin yhteistyössä, joka hioi myös jokaisen osuutta tai osallistumista askel askeleelta.

Tiistai

Keskittymiseni konferenssin muihin keynoteihin jäi vähäiseksi, yhden huonosti nukutun ja siksi aamuvarhaisen kävelyretken väsyttämänä sekä oman ja työryhmän muiden papereiden lukemisen takia. Niitä oli kuitenkin helppo ja mielenkiintoista kuunnella erilaisesta tieteentaustastani huolimatta. Seurasinkin enemmän ajatuksenjuoksujani, jotka yhdistivät ja erottivat erilaisia lähestymistapoja ja itse aiheita ja päätelmiä, jotka kertoivat ilmastonmuutoksen vakavuudesta ja siitä, mitä ja miten kaikkea se koskettaa.

Illalla lähdin Åbo Akademin Havet-profilaation yhteisillallisen jälkeen yöjunalla kohti Tukholmaa ja Arlandaa. Junassa jälleen päivitin facebookia:

”Lähdin Luulajasta junalla tunti sitten ympäristökonferenssista kohti Irlannin uskontotieteellistä konferenssia. Junakäytävän toisella puolella penkissä aasialaistaustainen mies lukee kirjaa God, marriage, family, ja hänen takanaan nuori vaaleaihoinen mies lukee kirjaa Homo Deus. Äkkiäpä ympäristö vaihtoi teemaa. No mitä itse luen näiden teemojen välissä? The anthropologist as writer -kirjaa.”

Juna ja kirjoittaminen sopivat yhteen. Kirjoittaminen on matkallaoloa ja matkapäiväkirjan kirjoittaminen on todella luontevaa. Siinä aistiminen ja havaitseminen on jatkuvaa muutenkin, oman matkan edistymisen ja perille pääsemisen takia. Kun matka on ennalta suunniteltu ja liput tilattu, on mentävä niiden mukaan ja etsittävä oikeat junat, laiturit, paikat, ja oltava oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ennalta hahmoteltuja linjoja pitkin. Kun taas matkustaa suunnittelematta antaen flown viedä, pitää olla tarkkana tarttumaan tilaisuuksiin ja sopeutumaan siihen mitä on. Luulajan yöjunassa ei ollut makuuvaunuissa paikkoja vapaana ja istumapaikat olivat hyvin kankeita, kuten minäkin. Hankalassa asennossa nukkuminen helpottui hiukan kun tuuvasin kassin tyynyksi.

Keskiviikko

Vaihdoin junan Uppsalassa bussiin, säästin tunnin aikaa, kun en mennyt Tukholmaan saakka ja saavuin Arlandaan pari tuntia ennen tytärtämme, joka lähes vauhdissa antoi passin käteeni. Joskus esineen, kuten nyt passini sai oman oleellisen merkityksensä matkanteossani. Järjestin myös sen reittiä luokseni, tarkistin sen sijaintia kassissani useaan kertaan ja haukkosin henkeäni siitä, että olimme yhteistyössä perheeni kanssa saanut sen palaamaan lähelleni lyhyessä ajassa. Onnella ja sattumalla oli näkyvä ja huomionarvoinen osuutensa matkani onnistumisessa.

Saavuin sateiseen Corkiin illalla. Etsin paikallisbussin ja löysin Victoria Lodgeen, konferenssivieraiden majoituspaikkaan. Avatessani oveani huoneeseeni tuli naapurihuoneesta kollega esittäytymään ja sovimmekin heti lähtevämme seuraavana päivänä ennen konferenssiohjelman alkamista läheisen

Kensalen pikkukaupunkiin katsomaan merta, kuten tavoitteemme oli. Olin heti saanut kontaktin, kuten ystäviä nykyään nimitetään.

Torstai

Aina kun mahdollista, teen konferensseissa karkumatkan tutustuakseni lähiympäristöön, tajutakseni minne olen tullut, missä olen. Bussimatkan päässä Corkista oleva Kensale oli nyt hyvä kohde. Ihan Atlantin rantaan emme lyhyessä ajassa ehtineet, mutta saimme haistella suolaista ilmaa ja löysimme paikallisen ”maailman lopun” ja kuulimme suklaakaupan myyjältä tarinan onnettomasta rakkaustarinasta, jonka seurauksena ”valkoinen nainen” näyttäytyy raunioilla. Söimme fish&shipsejä ja ihastelimme Irlannin monisävyistä runsasta vihreyttä. Myös kampusalue oli saanut palkinnon ympäristömyönteisyydestään. Alue oli kuin keidas kaupungin keskellä. Sen sivussa kulki joki, jonka ylitse suuret, vanhat puut kurottivat.

Perjantai

Konferenssin keynotesta kaksi oli norjalaisten tutkijoiden pitämää ja ne käsittelivät jälleen saamelaisen kulttuurin ja ihmisten oikeuksia, niiden yhteyttä muihin ympäristöprotestiliikkeisiin, kuten Standing Rockiin (Siv Ellen Kraft Norjasta) tai saamelaisten  käsitykseen maisemasta ja sen huomioimista päätöksenteossa (Marianne Elisabeth Lien). Kolmas keynote käsitteli Bathin kaupungin Unescon maailmanperintökohteen, kylpylän käytön muuttumista ajan kulussa (Marion Bowman) roomalaisajasta näihin päiviin asti. Työryhmiä oli useita, jotka kaikki keskittyivät ilmastonmuutokseen, siihen reagoimiseen erilaisella tavalla tutkimuksessa, tutkijoiden omakohtaista, koettua tehtävää ilmastonmuutoksessa tai tutkimuskohteittemme näkökulmasta. Esitelmät olivat työryhmissä hyvin tapauspainotteisia. Kahden keynotepuhujan lisäksi konferenssissa oli yksi skandinaavinen esitys; monitieteellinen hanke esitteli sekulaarien ihmisten luontosuhteen olemusta.

Lauantai

Itse olin ainut suomalainen ja pidin esityksen ympäristöperinnöstä erityisesti itämerensuomalaisten suullisen tradition ja historian näkökulmasta. Esitysten kirjavuutta kuvaa se, että omassa työryhmässäni oli esitys Aristoteleen vesikäsityksistä, erään amerikkalisen seurakunnan ympäristötoiminnasta ja nuoren opiskelijan filosofismoraalinen esitys tutkimuksen eettisestä kiireellisyydestä ilmastonmuutoksen takia. Keskustelua kuitenkin syntyi tapausten erilaisuudesta huolimatta – työryhmän teemakin hyvin laaja: veden ottaminen uudeksi perustaksi (tarkemmin määrittelemättä mihin).

Esitysten sisältö oli hyvin selvä:  Ilmastonmuutos on hyvin, jopa liian pitkällä. Lukuisat esitykset antoivat kuvan kuitenkin ihmisten aktivoitumisesta muutoksen takia. Suuri osa konferenssin osallistujista oli amerikkalaisia tutkijoita, joita työllistivät tutkimusaiheet, jotka liittyivät esimerkiksi ilmastonmuutoksen tuomiin vedenpinnan muutoksiin tai veden pilaantumiseen ja niiden aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin, joita eri kirkkokunnat pyrkivät toiminnassaan ottamaan huomioon.

Osallistuin myös työryhmään, jonka aiheena oli tieteen ja taiteen keinojen yhdistäminen. Siinä esiintyi ensiksi kaksi tutkijaa, Ian Briggs ja Erin Kavanagh, joista toinen kertoi runoelmaa selkieistä , myyttisistä hyljeihmisistä – runojen lukemiseen osallistui koko yleisö – ja toinen puhui tieteellistä pohdiskeluaan kerrotusta aiheesta. Eri tiedonlajit, kokemuksellinen, poeettinen ja tieteellinen, täydensivät kauniisti ja pätevästi toisiaan. Innostuin asiasta siinä määrin, että Erin sanoi kutsuvansa minut seminaariin, joka heillä oli suunnitteilla.

Sunnuntai

Lähtöpäivänä kävin vielä kuuntelemassa yhden esityksen, kävin tutustumassa paikalliseen kirkkoon ja sen pihalla olevaan labyrinttiin (tästä tarkemmin alussa mainitussa blogissani)  ja iltapäivällä lensin Manchesterin kautta Tukholmaan ja Helsinkiin. Tai niin oli matkasuunnitelmassani. Manchesterissä olimme jo koneessa, kun kapteeni ilmoitti, että koneeseen oli tullut boardingissä henkilö, joka ei kuulunut sinne. Hänen poistamisensa jälkeen kapteeni halusi selvittää oliko koneen ”turvallisuustaso” ennallaan. Myöhästyin Tukholman laskusta neljä tuntia eikä lentoa Helsinkiin enää illalla ollut. Nukuin Arlandassa penkillä ja lensin aamulla Helsinkiin ja sieltä matkustin bussilla kotiin. Kahden konferenssin mittainen turnausväsymys oli melkoinen. Siitä selvittyäni alkoivat pikkuhiljaa konferenssin aikaiset aatokset palata mieleeni hiljaisina hetkinä aiheina, jotka ehkä kantavat omia tutkimustekstiin saakka päätyviä oivalluksia, niin tutkimustekstin kirjoittamisesta tai ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista.

FM Otto Latvan väitöskirja ”The Giant Squid: Imagining and Encountering the Unknown from the 1760s to the 1890s” tarkastettiin Turun yliopistossa 2.3.2019. Vastaväittäjänä toimi professori Sandra Swart (Stellenboschin yliopisto, Etelä-Afrikka) ja kustoksena professori Marjo Kaartinen (Turun yliopisto).

Lectio on alunperin julkaistu Ennen ja Nyt: historian tietosanomat -lehdessä. Linkki alkuperäisieen julkaisuun löytyy tästä.

Maailma on täynnä elämää. Vanhat aarnimetsät ja viidakot sulkevat sisäänsä omat valtavat ekosysteeminsä. Myös inhimillisen elämän keskuksiksi mielletyt kaupungit kätkevät sykkeeseensä monilajisen elämänkirjon. Elämän rikkaus maanpinnalla on valtava, mutta vielä suunnattomampi se on vetten alla. Merenalaisen maailman eri syvyyskerrokset yhdessä kattavat reippaasti yli 90 % kaikesta maapallon elintilasta. Eikä tämä maailma ole todellakaan tyhjä, hiljainen tai historiaton, vaikka sitä sellaiseksi on usein länsimaisen kulttuurin kuvastossa luonnehdittu. Merellisen maailman ulkopuolisuus, ihmisille epäedulliset elinolosuhteet, suoran näköyhteyden puuttuminen ja tätä kautta hallitsemattomuus, ovat luoneet siitä hyvin ihmiskeskeisen traditiomme mielenmaisemaan eräänlaisen inhimillisen kulttuurin antiteesin.

Tämä huomioon ottaen on ironista, että merellisen maailman elämä on näytellyt merkittävää roolia kulttuurissamme. Merellinen elämä on ollut vahvasti läsnä kuvataiteessa, kirjallisuudessa, kansanperinteessä, musiikissa, elokuvissa, videopeleissä ja monissa muissa kulttuurituotteissa. Merenelävät ovat olleet myös resurssi ja jopa elinehto monille rannikkoseutujen asukkaille. Vaikka emme siis jaakaan suoranaisesti samaa elintilaa merieläinten kanssa, elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja olemme riippuvaisia toisistamme. Jaammehan kuitenkin yhdessä saman maapallon. Näin me omalla toiminnallamme, sekä merieläimet että ihmiset, rakennamme tätä päivää ja tulevaisuutta, josta jo huomenna tulee historiaa.

Erilaisten merieläinten kirjo viimeisten vuosisatojen aikana julkaistujen kulttuurintuotteiden joukossa on valtava. On kuitenkin joitain selkeästi erottuvia eläimiä, joita esimerkiksi populaarikulttuuri ja julkinen keskustelu ovat ruotineet tavanomaista enemmän. Erityisesti valtamerten suurissa syvyyksissä asustavat jättiläiskalmarit ovat herättäneet huomiota 1800-luvun lopulta näihin päiviin saakka.

Nykyään biologit osaavat kertoa, että tämän syvänmeren kalmarilajin pituus pyyntilonkeroiden päästä aina sen torson päässä sijaitsevaan evään saattaa olla jopa 13 metriä. Tämä tekee jättiläiskalmareista yhden isokokoisimmista selkärangattomista maapallolla. Kysymys on siis pääjalkaisiin kuuluvista kalmareista, jotka eroavat pitkulaisella muodollaan sekä lonkeroidensa piirteillä ja määrällä tunnetuimmista sukulaisistaan tursaista ja seepioista. Jättiläiskalmareiden levinneisyyden tiedetään kattavan kaikki valtameret ja niiden uskotaan asuttavan syvyyksiä noin 300 metristä 1000 metriin. Syy siihen miksi näitä eläimiä ilmaantuu toisinaan elinympäristönsä ulkopuolelle, piilee niiden ruumiissa. Tämä sisältää paljon vettä kevyempää ammoniumkloridia. Mikäli jättiläiskalmari lopettaa uimisen, se nousee lopulta merenpinnalle ja ajautuu mahdollisesti rannalle. Näin se saattaa päätyä kohtaamiseen ihmisen kanssa, elleivät linnut, muut merenelävät tai nopea mätänemisprosessi tuhoa sitä ennemmin.

Läpi 1900- ja 2000-luvun nämä eläimet on kuvattu lähes poikkeuksetta hirviömäisessä kontekstissa niin elokuvissa kuin kaunokirjallisuudessa, joissa ne vaanivat aaltojen alla veneitä ja huono-onnisia uimareita. Tämä hirviöllistäminen ei kuitenkaan rajoitu pelkästään viihteeseen, vaan se nostetaan esille myös osana tiedontuottamista. Kryptozoologit, luonnontieteilijät, biologit, kulttuurintutkijat ja yleisesti tietokirjailijat ovat julkaistuissa kirjoissaan ja myös joissain tutkimusartikkeleissa esittäneet jättiläiskalmarit hirviömäisinä eläiminä, joita ihmiset ovat pelänneet ja kammoksuneet historian hämärästä aina näihin päiviin saakka.

On hyvin mielenkiintoista, miten käsitys jättiläiskalmareista merihirviöiden kaltaisina eläiminä tuodaan tänäkin päivänä näkyvästi esille. Edistysuskon narratiivin mukaan ihmisen olisi pitänyt poistaa erilaiset hirviömäisyydet maailmasta jo aikapäiviä sitten. Tästä huolimatta tänäkin päivänä tämä eläin, jota luonnehditaan myyttisenä hirviönä, jakaa saman Telluksen kanssamme. Miten tällaiseen tilanteeseen sitten on päädytty?

Aikaisemmat tulkinnat jättiläiskalmareiden hirviöllistämisestä vyöryttävät syyn kalastajien ja muiden merenkävijöiden niskaan. Niiden mukaan merimiehet ovat pelänneet ja kammoksuneet suurikokoisia kalmareita jo lukemattomien vuosisatojen ajan. Näiden tulkintojen mukaan merenkävijöiden kokema pelko oli niin voimakasta, että kohtaamiset näiden eläinten kanssa loivat pohjan tarinoille myyttisestä Krakenista ja monista muista mytologista hirviöistä kuten antiikin Hydrasta. Aikaisempi tutkimuskirjallisuus väittääkin, että näiden merimiestarinoiden kautta tieto pelottavista ja valtavista kalmareista olisi lopulta päätynyt myös suuren yleisön tietoisuuteen ja osaksi valtakulttuuria.

Tämä käsitys jättiläiskalmareista on ollut niin vallitseva, että minun oli väitöstutkimukseni alussa vaikea edes käsittää, että se ei ole historiallisesti pätevä. Käytin tutkimukseni lähteenä laajaa 1700- ja 1800-luvulla kirjoitettua ja kuvitettua aineistoa kuten päiväkirjoja, kirjeitä, sanomalehtiä, painettuja teoksia ja valaanpyyntialusten sekä muiden laivojen lokikirjoja. Lisäksi analysoin lukuisia luonnontieteellisiä teoksia ja kaunokirjallisuutta samalta aikaväliltä. Näiden lisäksi tarkastelin vielä muutamia uuden ajan alussa ja antiikin aikana kirjoitettuja luonnontieteellisiä teoksia. Mitä syvällisemmin paneuduin aineistoihin, sitä enemmän jättiläiskalmarien hirviöllistämisen alkuperä näytti olevan peräisin jostain aivan muualta kuin merenkävijäyhteisöstä.

Kalastajilla, valaanpyytäjillä ja muilla merenkävijöillä oli kyllä yhteinen historia suurikokoisten kalmareiden kanssa, mutta tähän ei liittynyt kauhua tai pelkoa, kuten aiemmat tulkinnat väittävät. Tämä suhde perustui suurilta osin hyötyyn; paikoin myös uteliaisuuteen. Erityisesti monien rannikkoalueiden kalastajat ymmärsivät suurikokoiset kalmarit toivottuna saaliina. Ne tarjosivat suuren määrän kalansyöttiä, mutta niiden ruumiinosille keksittiin myös muuta käyttöä. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan itärannikolla sijaitsevan Newfoundlandin saaren kalastajat käyttivät kalmareiden lihaa koiranruokana ja lannoitteena. Valanpyytäjille suurikokoisten kalmareiden pinnalla kelluvien ruhojen ja ruumiinosien tärkeys ilmeni niiden merkityksenä osoittaa näitä kalmareita syövien kaskelottien läheisyys. Hyödyn lisäksi merenkävijöiden kirjoittamat lähteet osoittavat, että jotkut heistä tunsivat uteliaisuutta suurikokoisia kalmareita kohtaan. Pelon ja kauhun sijaan tämä uteliaisuus ilmeni kuitenkin hämmästyksenä siitä, miten monimuotoinen merenalaisen maailman elämän rikkaus lopulta on.

Tutkimukseni siis osoittaa, että vallalla oleva käsitys merenkävijöistä jättiläiskalmareiden hirviöllistäjänä on virheellinen. Käsitys näyttäisi pohjautuvan erityisesti 1800-luvulla vallinneisiin stereotypioihin merimiehistä satuilijoina, ei niinkään merenkävijöiden omiin kokemuksiin. Itse asiassa, mikäli 1700- ja 1800-luvun merenkävijöiden historiaa tarkastelee syvällisemmin, voi huomata, että satuilijoiden sijaan he muodostivat joukon meritieteen edelläkävijöitä. Esimerkiksi vakiintuneilta merireiteiltä erkaantuneet valaanpyytäjät tekivät päivittäin mittauksia syvyyksistä, säästä, virtauksista ja erilaisista luonnonilmiöistä. Nämä havainnot loivat pohjaa myöhemmälle institutionalisoituneelle merentutkimukselle.

Miten käsitys hirviömäisistä kalmareista sitten syntyi, ellei merenkävijöiden kertomusperinteen kautta? Tutkimukseni tuo esille, että näiden käsitysten kasvualusta oli valistusajan oppineiden kirjoituksissa. Jättiläiskalmareina nykyään tunnetut Architeuthis -suvun kalmarilajit alettiin ymmärtää pelkoa herättävinä hirviöinä transatlanttisessa kulttuurissa laajasti vasta 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Toisin sanoen jättiläiskalmarit on ymmärretty hirviömäisinä otuksina vasta vähän yli sadan vuoden ajan. Kysymys ei ole siis mistään historian hämäristä näihin päiviin saakka kestäneestä eläinkäsityksestä, vaan valistuksen ihanteiden rakentamasta hirviöstä.

Valistusta luonnehditaan järjen ja tiedon aatevirtaukseksi, joka asetti nämä ominaisuudet uskomusten edelle. Yksi sen päällimmäisiä tehtäviä olikin kontrollin saavuttaminen luonnosta ja menneiden vuosisatojen hirviötarinoiden purkaminen. Luonnon alistamiselle ja sen salaisuuksien paljastamiselle oli jopa oma suosittu aihelmansa taiteessa 1600-luvun lopulta 1800-luvulle; luontoa kuvaavan jumalatar Isiksen huntu siirretään syrjään, jotta ihminen saa kontrollin luonnosta ja oppii sen salaisuudet. Valistusaika toi mukanaan aivan uudenlaisen tavan hahmottaa luontoa. Kun aikaisemmin luontoa oltiin hahmotettu ja järjestetty symbolisten ja ihmeellisten ominaisuuksien sekä hyödyllisyyden kautta, korvasi eri eliölajien struktuuriin perustuva arkistoimainen taksonomia tämän kokonaisvaltaisesti 1700-luvulla. Carl von Linnén luokittelujärjestelmä pyrki selittämään ja yksinkertaistamaan luonnon ja tästä järjestelmästä aikalaiset tieteentekijät lähtivät hakemaan myös vastauksia vanhojen hirviötarinoiden selittämiseksi.

Esimerkiksi Skandinaavisesta tarinaperinteestä tuttu Kraken, jonka selitetään nykyään virheellisesti syntyneen jättiläiskalmareiden havainnoista, oli yksi hirviötarinoista, jonka mystisyyden valistusajattelijat halusivat purkaa. Lähtökohta oli, että Kraken on todennäköisesti jokin eläin. 1700-luvulla Krakenin selitettiin olevan esimerkiksi suunnaton meritähti, rapu sekä meritursas, eli mustekala. Näistä selitysmalleista tursaan ja Krakenin yhteys vahvistui transatlanttisessa kulttuurissa tultaessa 1800-luvulle.

Meritursaisiin liitetty hirviömäisyys nousi tuolloin laajemminkin valokeilaan. Monet luonnontieteilijät, jotka vielä 1800-luvun alussa tekivät harvemmin kenttätöitä, turvautuivat empiirisen tiedon puuttuessa tursaiden suhteen antiikin ja uuden ajan alun tietoon. Erityisesti antiikin aikana vaikuttaneen Plinius vanhemman merkitys meritursaita koskevan tiedon suhteen oli merkittävää vielä 1800-luvun alussakin. Tämä on todella mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, että tieteenhistoriassa on korostettu Pliniuksen vaikutuksen hiipuneen tieteessä jo 1500-luvulla. Esimerkiksi arvostettu ranskalainen eläintieteilijä Georges Cuvier, jonka tutkimukset saivat aikaan useamman tieteen paradigmamuutoksen 1800-luvun alussa, selitti Pliniuksen tapaan mustekalojen olevan petoja, jotka aiheuttavat usein ihmisten kuoleman vedessä. Toki Cuvieria paljon merkittävämpi tursaiden hirviöllistäjä oli ranskalainen Pierre Denys de Montfort, jonka kuva laivaa upottavasta kolossaalimustekalasta oli hyvin affektiivinen ja vaikutti laajasti tuon ajan kulttuurissa. Meritursaiden sijaan kalmareihin ei liitetty 1800-luvun alussa hirviömäisiä merkityksiä. Tämä johtui yksinomaan siitä, ettei näitä eläimiä oltu luonnehdittu hirviömäisinä antiikin ja uuden ajan alun teksteissä. Toisin kuin meritursaita, kalmareita pidettiin merkityksettöminä eläiminä luonnontieteilijöiden keskuudessa.

Lopulta meritursaiden hirviöllisyys kasvoi Victor Hugon vuonna 1866 kirjoittaman romaanin Meren ahertajat myötä transatlanttista kulttuuria kokonaisvaltaisesti järisyttäneeksi kephalomaniaksi. Hugo kuvasi romaanissaan ihmisen ja verta imevän tursaan, paholaiskalan, kaksintaistelun, joka vaikutti vahvasti aikalaiskulttuurissa. Tätä vaikutusta tehosti merkittävästi samoihin aikoihin Euroopan ja Pohjois-Amerikan suuriin kaupunkeihin perutetut yleisöakvaariot, joihin hankittiin myös tursaita. Näitä mainostettiin laajasti Hugon kirjasta tuttuina hirviöinä ja niistä tuli nopeasti akvaarioiden vetonauloja.

1800-luvun lopulla merieläintieteilijät alkoivat laajamittaisesti tajuta, ettei merissä asusta valtavia meritursaita, vaan suurikokoisia kalmareita. Koska jättiläiskalmarit muistuttivat ruumiltaan lähisukulaistaan meritursasta, alkoivat tursaisiin liitetyt hirviöllisyyden käsitteet levitä nopeasti 1870- ja 90-lukujen aikana jättiläiskalmareiden kulttuuriseksi painolastiksi. Esimerkiksi nimitystä Kraken alettiin käyttää vakiintuneesti jättiläiskalmareiden synonyyminä vasta tuolloin.

Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, valistus ei poistanut hirviöitä maailmasta, vaan loi aivan uusia hirviömäisyyksiä, joista monet liittyivät juuri eläimiin. Nämä eläimet olivat jättiläiskalmareiden lailla vaikeasti luokiteltavia. Niistä oli vaikea saada tietoa, mikä teki niistä kontrolloimattomampia. Tämä taas tarkoitti sitä, että niistä oli helpompi tehdä tulkintoja potentiaalisina hirviötarinoiden edustajina. Suurikokoiset kalmarit olivat täydellisiä tähän, sillä niiden luokittelu tuotti vaikeuksia vielä 1900-luvullakin.

Jättiläiskalmarit siis tavallaan edistivät itse omaa hirviöllistämistään satunnaisilla näyttäytymisillään, mutta olemalla kuitenkin lähemmän observoinnin saavuttamattomissa merenalaisissa syvyyksissä. Muutoin näiden merieläinten aktiivinen toiminta ei juurikaan antanut aihetta hirviömäisille tulkinnoille. Useat lähteet esimerkiksi osoittavat, että noustuaan pinnalle tai ajauduttuaan rannalle jättiläiskalmarit pyrkivät poikkeuksetta pois ihmisten läheisyydestä. Kalastajien löydettyä eläviä jättiläiskalmareita nämä usein hyvin raa’asti estivät kalmareita karkaamasta ja odottivat, että ne räpiköisivät itsensä väsyneeksi. Tämän jälkeen he alkoivat paloitella vielä eläviä yksilöitä. Tästä näkökulmasta pohdittuna, voimme tietysti kysyä, kumpi lopulta edes oli hirviö, jättiläiskalmari vai ihminen?

Väitöstutkimukseni siis uudelleenmäärittelee suurikokoisten kalmareiden hirviöllistämisen historiaa ja avaa yleisesti pääjalkaisten ja ihmisten yhteistä menneisyyttä uudesta näkökulmasta. Tutkimukseni tulokset eivät kuitenkaan jää tähän, sillä suurikokoisten kalmareiden ja ihmisten menneisyyden tarkastelu tarjoaa myös aivan uudenlaisen kurkistusaukon 1700- ja 1800-luvun historiaan. Väitöskirjani valottaa uudesta näkökulmasta esimerkiksi eläintieteen, tiedon ja merihistorian kysymyksiä sekä tuo esiin, miten merellinen maailma ja sen elämän monimuotoisuus nousivat aikarajaukseni transatlanttisen kulttuurin keskiöön. Työni paljastaa myös laajemmin, millaisen suhteen transatlanttinen kulttuuri otti eläimiin valistuksen jälkeen.

Tutkimukseni kuuluukin ennen kaikkea ihmistieteellisen eläintutkimuksen kentälle. Tosin se poikkeaa aikaisemmasta eläinten ja ihmisten suhdetta käsittelevästä historiantutkimuksesta siinä, että sen fokus on vahvasti hierarkkisen linneläisen taksonomian alempien kerroksien elämässä. Toivonkin tutkimukseni toimivan avauksena laaja-alaisemmalle ihmisten ja eläinten vuorovaikutuksen historiantutkimukselle, jossa keskityttäisiin jatkossa nisäkkäiden lisäksi vahvemmin esimerkiksi nilviäisten, matelijoiden, hyönteisten ja ihmisten jaettuun menneisyyteen. Historia on kuitenkin lopulta koko maapallon biodiversiteetin interaktion tuotos.

Kuten väitöstutkimukseni osoittaa, eläinten ja ihmisten jaetun historian tutkimus voi muuttaa näkemyksiä näiden yhteisestä menneisyydestä merkittävästi. Tämä on myös tärkeää, sillä käsitykset ihmisten ja eläinten yhteisestä menneisyydestä ovat vielä pitkälti historiattomien tulkintojen varassa. Avaamalla laaja-alaisesti eläinsuhteisiimme liittyviä historiallisia anomalioita, pystymme osoittamaan ajattelutapamme rakenteellisuuden. Tätä kautta voimme taas ymmärtää paremmin esimerkiksi ilmastonmuutokseen ja lajikatoon liittyviä kysymyksiä ja luoda näin paremmat edellytykset yhteiselle monilajiselle elämällemme tällä maapallolla.

What is environmental heritage and how is it different from environmental history? And how can this knowledge be used to help in society’s adaptation to climate change?

I will reflect upon these questions as part of this project blog for ‘Living with the Baltic Sea in a changing climate: Environmental heritage and the circulation of knowledge’. This is an Academy of Finland project awarded to lead PI Dr. Nina Tynkkynen and involving an interdisciplinary team of researchers from the University of Turku and the Åbo Akademi University in Turku, Finland. Team members for this project hail from a range of disciplines including environmental and cultural history, environmental social sciences, human animal studies, landscape studies, comparative religion, education, anthropology and future studies. Most team members worked together since 2016 as part of the research network ‘Marine Research Laboratory of Humanities and Social Sciences’ (AHA) at the University of Turku and have already published many articles on this topic. One of the key strengths of this team is that most team members wrote the project proposal together, pooling their diverse views to create a common understanding of the problem and the proposed research roadmap. They were able to incorporate their specialised concepts and articulate some of the diverse methodological perspectives in the grant application that led to this successful outcome.

So what is environmental heritage and how is it different from environmental history? I answer this question not as an expert historian, but from the perspective of the ‘ordinary person’ who has no academic grounding in history. I do this so that I can stimulate the reader to think about the topic some more and to motivate my colleagues to add more to this topic via this blog. I think the key difference between the two concepts is temporal. I feel that environmental history studies the relationship between people and nature in the past, whereas environmental heritage examines how people live with the gift of nature (the Baltic Sea in this case) that have been bequeathed from past generations. However, environmental heritage goes beyond just looking at how we live with this tangible gift from the past, in the present to include how we are looking after it so that it can be part of the future generations, not just our present. Environmental heritage has been defined by and for the purposes of this project as the ‘environmental experience, knowledge and skills that is constructed by living and acting in the Finnish Coastal area and archipelago of the Baltic Sea’. This project is visionary, as it recognises that adaptation to the biggest environmental challenge of our time, climate change, has thus far relied mainly on the natural and social sciences and has largely ignored the voices of people who are influencing and witnessing and adapting to changes in the environment. This project peers through the past, from the present and projects into the future in examining environmental heritage, looking to find useful knowledge and to put that knowledge into the hands of key decision makers, experts, local actors and the public at large.

This project examines the Baltic Sea environmental heritage using key cases: i. changes in flora and fauna of the Baltic Sea, ii. the livelihoods of coastal areas and archipelago, iii. sea and coastal areas as lived and experienced environments, and iv. scientific research on the effects of and adaptation to climate change in the context of the Baltic Sea environment. How would this be done in reality? Case one, for example, studies ways in which society has understood the changes in flora and fauna, such as the introduction of the invasive zebra mussel. How will this past be reconstructed for knowledge in the present? There is a range of tools available to decipher traditional documentary evidence such as old newspapers and books to convert them to formats that can be analysed by researchers. These tools are used in the academic field of digital humanities. Digital humanities and its tools, say what?! If I have wet your appetite for more, stay tuned to this blog to find out more from our researchers.