Hanke irti laiturista – Tutkijan kokemukset ja meren taju (Teeming with the sea), osa 2.

 

Nina: Holmassa meren äärellä viipyminen johdatti pohtimaan järvi- ja merikokemuksen eroa erityisesti suhteessa erilaisiin mittakaavoihin paikallisesta globaaliin, mikä on myös osa hankkeemme tematiikkaa. Olen sisämaan kasvatti ja vesiympäristöä koskevat kokemukseni ovat siten pääosin järvikokemuksia. Lapsuuteni järviympäristö on kesämökiltämme Teiskosta. Järvi on pieni, vaikka onkin toki yhteydessä isompiin järviin ja järvialueisiin kuten Näsijärveen. Järven kokoluokasta kertoo, että siellä ”myrsky” tarkoittaa maksimissaan noin kolmekymmentäsenttisiä aallonharjoja. Sen sijaan meriympäristö etenkin ulkosaaristossa ja avomerellä on aivan toisenlainen vesiympäristö, siellä vastaava aallonkorkeus on ennemminkin tyynen kelin merkki. Pidän kummastakin vesiympäristöstä, myös siksi että ne ovat minulle kokemuksena aivan erilaiset ja suuntaavat ajatukseni ja mielenmaisemani eri suuntiin. Järvikokemus on minulle hyvin paikallinen, sisäänpäin kääntynyt. Sen keskiössä on järvi itsessään, vedenalainen hiljainen hämäryys ja kotoisuus. Järven äärellä olo rauhoittaa minut sisäisen maailmani äärelle tutkiskelemaan omaa sisintäni. Merikokemus taas on aivan päinvastainen: meren äärellä koen olevani osa jotakin suurta, tunnen globaalin yhteyden ja ajatukseni kääntyvät ulospäin koko maailmaa syleillen. Ehkä taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kaikki meret ovat yhteydessä toisiinsa paljon elimellisemmin kuin muut vesistöt – sama vesi, joka nyt huuhtelee Holman rantoja on käynyt päiväntasaajalla.

Kirsi: Merellinen ympäristö saarineen on minulle toisaalta hyvin tuttu, toisaaltavieras. Olen kasvanut rannikolla Turussa ja viettänyt lapsuuteni kesät Rymättylässä kesämökillä. Nykyisin asun saaristossa. Kuitenkaan en ole milloinkaan ollut vesillä liikkuja; perheeni ei ole ikinä omistanut venettä enkä muutenkaan ole altistunut veneellä liikkumiselle.  Turun sisäsaaristossa asuvanakin saatan luottaa siltaan päästäkseni takaisin mantereelle. En ole kokenut merta yhdistävänä tekijänä, vaan ennemmin se on erottanut – kun kotiin pääsee vain sillan kautta, on vain yksi tie kotiin, ja vain yksi tie sieltä pois. Holman saarella oleskelu avasi ajatukseni ymmärtämään meren yhdistävänä elementtinä.  Meri yhdistää jos veneilee. Ymmärsin, millainen maailma avautuu ihmiselle, kun hän astuu veneeseen, ja toisaalta millaisen mahdollisuuden veneellä liikkuminen antaa siirtyä paikkoihin joissa saa olla yksin, yhdessä meren kanssa. Voisi jopa sanoa että saarella vietetty viikonloppu kylvi pienen siemenen, joka saattaa vuosien varrella kasvaa ja muuttua perheeseen hankituksi puiseksi veneeksi. Veneily kiehtoo minua yllättäen ja yhtäkkiä todella paljon. Olen ihminen joka nauttii yksinäisyydestä – eristäytymisestä jopa. En voinut saarella ollessani olla ajattelematta Tove Janssonia, joka kuulemani mukaan hankki saaren, mutta toivoi aina vain voivansa mennä edemmäs ja edemmäs merelle, aina olemaan enemmän rauhassa, haukatakseen happea hektisen elämän painaessa liikaa päälle. Voisin siis ytimekkäästi tiivistää, että viikonloppu Holmassa herätti sekä sisäinen veneilijäni, että sisäisen Tove Janssonini.

Silja: Yksi varhaisimmista muistoistani on Kaliforniasta Tyynen valtameren rannalta. Varpaiden kasteleminen rantaviivaan, hengitystä poltteleva suolaisuus ja valtavat aallot, jotka olisivat vieneet mukanaan, ellen olisi pitänyt isääni kädestä, ovat merisuhdettani jäsentäviä peruskokemuksia. Meri on kaunis ja jännittävä, mutta myös pelottava ja kunnioitusta herättävä. Itämerellä ja sen rannoilla olen viettänyt paljon enemmän aikaa, ja Itämeren harmaat aallot, kalliot ja rantojen katajat ovat tuttua, kotoista ja helppoa maisemaa, vaikka pelonsekainen kunnioitus häilyy myös Itämeri-suhteeni taustalla. Isoäitini oli saaristossa syntynyt ja kasvanut luotsiperheen tytär, joka oli opetettu pelkäämään ja kunnioittamaan merta. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä saaristossa kuoltiin, isoäitini mukaan, joko keuhkotautiin tai hukkumalla. Aika moni isoäidin tuttu ja läheinen oli hukkunut eikä hän siksi koskaan oikein oppinut ymmärtämään huviveneilyä eikä varsinkaan sitä, että lapsia vietiin turhan päiten merelle. Tutkimushankkeessamme on puhuttu paljon meren kanssa elämiseen liittyvistä taidoista, mutta mereen liittyy myös monenlaisia tunteita, joissa saattaa kuulua monien sukupolvien ääni. Omassa veneilysuhteessani kuultaa isoäitini asenne, joka sekin luultavasti on kaikua aiempien sukupolvien naisilta, jotka ovat odottaneet rannalla perheenjäseniään mereltä kotiin.  Rakastan merituulta ja aaltoja, mutta varovaisella asenteella. Ehkä siksi minulle on aina riittänyt pienellä moottorilla varustettu soutupaatti, jolla pääsee kalastamaan ja tekemään pieniä eväsretkiä lähiympäristöön.

Sukumme kesäpaikat sijaitsevat saaristossa, mutta automatkan päässä, enkä ole koskaan viettänyt pitkiä aikoja saaressa, ja siksi kutsu Holmaan herätti monenlaisia ajatuksia ja mielikuvia. Näin edeltävällä viikolla klaustrofobisia unia suljetuista paikoista, joista ei pääse pois. Etukäteen saamamme tieto saaren sähköttömyydestä oli luonut minulle mielikuvan karuista olosuhteista. Yllätyksekseni saari olikin lempeä, lämmin ja kodikkaalla tavalla kaunis. Omat mökkikokemukseni ovat karulta, tuuliselta ja kallioiselta avomeren rannalta, jossa tuulee aina eikä kallioilla istuskelu ole mahdollista kuin joskus harvoin heinäkuussa.

Vaikka Itämeri tuntuu niin tutulta, se sulkee sisälleen monenlaisia rantoja ja maisemia, joita voi ymmärtää vain niissä elämällä ja olemalla. Holman henki, sen genius loci, paljastui minulle rantakalliolla, pihapoluilla ja kirkkaan tähtitaivaan alla, mutta siihen tarvittiin koko viikonloppu.

Jaana osa 2: Saaressa elän meren kanssa. Aamu-uinnilla kohtaan meren auringonnousun puolelta. Saaressa kaikkea säätelee keli. Seuraan ilmatieteen laitoksen sivuja. Usein on ennustuksia sateettomampaa. Saaresta lähtöä on ennakoitava kelin mukaan, varsinkin lähtiessämme purjehtimaan joko yli satavuotiaalla luotsivene Sjögrenillä tai Teemun tekemällä Enklinge-julle Pääskyllä, kahden ihmisen purjehdittavalla pikkupaatilla. Kyläkirjani haastattelumatkat tein Viuhu-ruuhellamme. Purjehtimisen olen oppinut vasta Teemun tavattuani, enkä vieläkään lähde vesille itsekseni. Ihaninta on viistää aaltoja sihti veden pinnassa ja tuntea tuulen, veden, veneen ja ihmisten yhteistoiminta, “yhteis-sävellys”, kuten antropologi Tim Ingold asian ilmaisee. Pelottavinta on kun tuulen puhurit yllättävät ja purjeet tempautuvat heilauttaen raskasta puuvenettä äkisti. Isot aallot, pitkä matka rantaan ja meren katse osuu minuun suoraan. Olenkin oppinut kunnioittamaan kippareita, jotka käyskentelevät laiturilla nuuskien tuulta, eivätkä uhkarohkeasti lähde rannasta millä kelillä tahansa.

Merisuhteeni ei ole vain minun suhteeni mereen, vaan meren ja minun. Sen kuvaaminen on hankalaa, jopa ihmissuhdetta on helpompi kuvata, kahden erillisen olennon suhteena. Mutta meri, kun sukellan tai uin meressä, koen olevani eliö meressä, jopa ajatukseni ja tunteeni ovat osa sitä, sen kanssa keskustelua, tunnustelua, kohtaamista. Se on minulle äiti ja isä, kaiken alku ja isoveli. Kuin ihminen, josta löytää suhteen uudella tavalla tilanteiden muuttuessa.

Suhteen syventyessä vastuuntunto kasvaa. Saaressa asuessa on helppo huomata myös muovin  kulkeutuminen mereen. Saaressa on vuosikymmenien aikana sinne päätyneitä muoviköysiä, muovikanistereita, kyllästettyä puuta. Jätesäkkien lisäksi taskuni täyttyvät pienillä muovinpalasilla, joita kerään kävellessäni. Jos meri on kaiken elävän syntypaikka, se on myös kaiken roskan loppukohde. Merta ei voi kohdata erikseen muusta olemassaolon kierrosta, ei maasta eikä taivaasta.

Meri on minulle myös syy ja seuraus kirjoittaa. Sama veden neste suonissani jatkuu mustevanana paperilla. Toki on kirjoitettava merestä ja merisuhteesta, etsittävä sille käsitteitä ja sitä kuvaavia sanoja ja tapahtumia. Mutta muuten sanoisin vain, että me olemme merestä, ja meri on sellainen, miten sitä kohtelemme.

 

 

 

 

 

Hanke irti laiturista – Tutkijan kokemukset ja meren taju (Teeming with the sea), osa 1.

Stig om bord!

Vietimme lokakuun ensimmäistä viikonloppua Holman saaressa Kustavin Lypyrtissä hankekokouksen merkeissä. Virallista ohjelmaa ja ryppyotsaista työntekoa tärkeämmässä asemassa oli tällä kertaa ryhmähengen nostattaminen ja vapaa ideointi merellisissä maisemissa ja tunnelmissa. Kalliolla istuskelun, saunomisen ja tähtitaivaan ihailun lomassa meren pauhatessa ympärillä syntyi uusia kokemuksia ja ajatuksia siitä, miten meren mukana/kanssa eletään, mitä meri meille antaa ja kuinka sitä voidaan lähestyä myös tutkimuksellisesti. Meren kanssa samaan tahtiin hengittäminen ja hengityksen mukana tulevien ajatusten nousukiitoon päästäminen on hankkeemme perusajatuksen kannalta olennainen menetelmä, jonka avulla pohtia merta koskevaa kokemuksellista ja paikallista tietoa. Koska taustamme ja aiemmat merelliset kokemuksemme ovat erilaisia, yhdessä koettu merikokemus kirvoitti tahoillamme erilaisia ajatuksia siitä, miten merisuhteemme rakentuu ja millaisia elementtejä se sisältää. Pohdimme seuraavassa tahoillamme tätä.

Jaana (osa 1): Olin kaksitoistavuotias, kun perheemme osti kesämökkitontin Lokalahdelta. Isä oli opettanut minut uimaan ja sukeltamaan, ja jyrkältä rantakallioltamme se sujuikin hyvin – pää edellä suoraan veteen. Sujahdus veteen on ollut koko ikäni huippukokemuksia. Uidessa laskeuduin pinnan alle ja pysähdyin tuntemaan painottomuutta. Tein soutumatkoja kauas tutkien rantoja ja kaislikkoja, laskin verkkoja ja istuin rantakivellä kylki kyljessä koirani kanssa katsoen laajalle merenlahdelle.

Olen asunut lähes aina merenrantakaupungissa tai saaressa. Angelniemellä Kemiön saaressa asuessani ylitin meren joka päivä lossilla työmatkallani kouluun, ja Hangossa kävelyretkemme suuntautuivat usein hiekkarannoille, josta näkyi aava meri.

Kaikkein läheisimmäksi asuinpaikaksi, ainakin aikuisiällä, on tullut Holman saari Kustavin Lypertön kylässä. Kutsunkin itseäni turkulais-lypertöläiseksi. Olen tehnyt Lypyrtistä kyläkirjan ja kyläkirjan kirjoittamisen, sen suullisen historian tuottamisen, prosessista väitöskirjan. Mielipaikkojani ovatkin saaristolaissanonnan mukaisesti styrbord, paabord ja skrivbord. Lypyrtti on entinen luotsikylä vesiväylä Ströömin varrella ja Holmankin taloista kaksi on ollut luotsien käytössä. Sen korkeimmalta kohdalta avautuu näkymä usealle eri väylälle, jotka yhdistyvät Ströömillä. Kylässä sen merellinen historia näkyy monin tavoin, renkaina ja vedenkorkeusmerkkeinä kallioissa, monisatavuotiaina saaristolaistiloina ja kesäasumuksina. Holman saari on noin eekkerin kokoinen, mistä se luultavasti on saanut nimensäkin, Eckerholma. Saarella löytyy kaikilla tuulilla suojaisa paikka, pilvien liikkeitä on helppo seurata joka suuntaan ja merta on joka puolella.

 

Savitri: In Canada, my favourite places have been by the North American Great Lakes. Lake Ontario was one of the places I frequented with my aunt and cousins and friends. So naturally, when I came here to Finland, one of the first places I found myself was at Ruissalo, where I could see the vast expanse of the sea from mainland Turku. The weekend at Holma was different, because for the first time, I was experiencing cottage life on an island! I had heard so much about Finnish cottage life and have visited friends’ cottages; buildings that reminded me of ranch houses in the United States. However, the whole experience allowed me to experience the culture of cottages here that felt more authentic and more reflective of the wider population. First, we (Kirsi) drove approximately one hour from Turku to the charming small municipality of Kustavi, with a population of about 900. We can see the landscape changing as we moved west and slightly north from Turku, moving from a larger city landscape and being greeted by the colourful autumn leaves and farms as we moved closer towards Holma. I was intrigued to learn that sugar beet is one of the crops that we passed that is now being cultivated, in an effort to enhance food security here. We went a bit further from Kustavi, to a pier from where we were warmly greeted by our hosts, Jaana and Teemu. They arrived in a most beautiful historical sailboat, where we were ferried to Holma in about ten minutes. Whilst there, we passed some green netted areas, which Jaana pointed out as being salmon farming areas.

Whilst on Holma, we had periods of being in nature and being indoors in the beautiful cottages and saunas that Teemu’s family had constructed through the ages and that Jaana and Teemu keep in pristine condition. I suspect that I was the only one who was having a first cottage experience and am grateful for the patience and kindness of everyone there. Some of the highlights of the experience were the tours of the islands, as Jaana and Teemu took us to the neighbouring island where we saw some beautiful architecture of renowned Finnish architect Lars Sonck. Whilst visiting the most beautiful Sarvilinna, I could not help reflecting on how this building from 1922 has endured the changes of seasons and retained its core function and purpose. So many lessons of resilience all around, or examples of ‘sisu’. It was quite evident that this trait was missing when I tried a version of ice swimming at Holma. We all went together to the sauna, and then dipped in the sea. Following Jaana’s, Teemu’s and Nina’s brave examples, I decided to go into the cold water after the sauna. It felt cold at first, then refreshing. Exhilarated by the fact that I could remain in the cold water, I decided to dive under the water. It was great, except that when I emerged, I felt an immense painful pressure on my brains, a massive headache. The others there said it is probably because I had dived under, which they do not usually do. This provided one of my enduring lessons from the weekend.  The sea can be very life affirming and sustaining with giving us fish and allowing us various forms of recreation, but it can also be harsh and punitive if we interact with it whilst not understanding it and our interactions with it fully! Another lesson on resilience for me!

Another memorable moment at Holma was the team meeting. There we discussed the ‘SeaHer’ project and brainstormed various ideas for moving forward with the project. I could not help reflecting on teamwork in this relaxed environment vs prior meetings in the office. One thing was evident; everyone was more relaxed and the ideas flowed more easily. It was the flipside of the sea hitting my head hard for not doing my research as to how to do ice swimming before trying it. In this case, the sea was providing a nurturing environment for ideas to flow effortlessly for the ‘SeaHer project’.  Nurturing and welcoming like Teemu and Jaana!

Otto: Matka Holmaan herätti minussa useita merelliseen ympäristöön liittyviä kysymyksiä ja tuntemuksia mutta myös oivalluksia. Olen itse pitänyt aina kaikista vesistöistä eniten merestä, mikä liittyy ehkä meren olemukseen ja omiin kokemuksiin merellisestä ympäristöstä. Lapsuuteni merimaisema oli Kristiinankaupungin saaristo, mikä heijasti osaltaan myös erilaista merimaisemaa, kuin nykyisen kotikaupunkini Turun saaristo. Merkittävin ero mielestäni on se, että Kristiinankaupungissa lähisaarten lomasta pilkistää ulappa. Turussa aavaa merta ihastellakseen täytyy matkata ohi lukuisten saarten.

Venematka Holman saarelle oli jo siinä mielessä merkityksellinen, että Lypyrtin saarten välistä pilkisti ulappa, mikä sai muistot kiitämään lapsuuteen. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen merkittävä tuntemus matkalla ja se sai myös ajattelemaan, miten vahvasti sidomme muistojamme ympäristöön, vaikka kyseessä ei ole edes maantieteellisesti sama paikka, johon muistot liittyvät. Näky saarten välistä pilkistävästä ulapasta avasi mielikuvien maailmaan lapsuudesta, edesmenneestä äidistä, rantakallion levien seassa piilottelevista ahvenista, lasipullojaffasta ja monesta muusta kauan sitten kadonneesta asiasta ja merenrannalla vietetystä hetkestä. On toki aika kliseistä, että aavan meren tuijottaminen saa minut muistojen valtaan. Historiallisesti aava meri on toiminut ihmisen itsereflektion paikkana konkreettisesti 1700-luvulta saakka. Esimerkiksi saksalaisen taidemaalarin Caspar David Friedrichin (1774-1840)  useissa maalauksissa toistuu teema, jossa meren rannalla oleskelevan ihmisen pienuutta rinnastetaan hänen edessään levittäytyvään aavaan mereen. Meri alkoikin muuttaa tuolloin muotoaan länsimaisessa kulttuurissa pelottavasta entiteetistä kohti ajatonta ja ääretöntä mysteeriä, jonka aaltojen alla saattoi piillä avaimet maapallon muinaisten arvoitusten selvittämiseen. Sigmund Freud käytti “merellistä tunnetta” metaforana ihmisen äärettömyyden kokemukselle vielä 1900-luvun alussa. Toki tällaisia ihmisen itsereflektion paikkoja löytyy myös muualta luonnosta, kuten korkeiden vuorten huippujen päältä. Itse asiassa Kolin kalliot Pohjois-Karjalassa taisivat ajaa tämän asian suomalaisen taiteen kultakauden taiteilijoille.

Mitä tulee itse Holman saareen, siellä oleskelu viritti myös muistoja ja ajatuksia. Lapsuudessa yksi jännittävimmistä asioista oli käynti pienillä saarilla, joissa ei ole ihmisasutusta. Jos minun pitäisi nimetä, mitä “seikkailu” tarkoittaa, käyttäisin ehkä juuri tällaista tuntemattomille saarille rantautumista ja niiden tutkimista esimerkkinä. Saariseikkailuiden jännitystä ovat kohdallani ehkä inspiroineet Tove Janssonin tarina Hattivattien saaresta sekä lapsuudessa mielikuvitukseni lumonnut kertomus Tyynellä valtamerellä sijaitsevan Kookossaaren merirosvoaarteen mysteeristä. Holman saari ei toki ole merirosvojen aarresaari tai ihmisille entuudestaan tuntematon paikka, mutta saarelle nousu kuitenkin herätti nämä vanhat muistot seikkailuista. Saarelle rantautuminen tuntuu muutenkin jo itsessään seikkailulta. Sen voi tulkita matkaksi johonkin toiseen maahan, joka on lähellä, mutta veden erottamana sisämaasta.  Saari on kuitenkin aina jollain tavalla suoran ihmisvaikutuksen ulottumattomissa ja tavallaan enemmän puhtaasti luonnonympäristöä. Näin se myös omalla tavallaan pilkkaa länsimaisessa kulttuurissa vallinnutta käsitystä luonnon ja ihmisen vastakkaisuudesta. Saari on kuin mikroskooppinen maailma, jossa ihmisen ja luonnon vuorovaikutus tulee konkreettisesti näkyväksi. Jotta elämä saarella voi pysyä seesteisenä, on ihmisen tajuttava, ettei se ole luonnosta irrallinen olento, vaan osa sitä.