Nina: Holmassa meren äärellä viipyminen johdatti pohtimaan järvi- ja merikokemuksen eroa erityisesti suhteessa erilaisiin mittakaavoihin paikallisesta globaaliin, mikä on myös osa hankkeemme tematiikkaa. Olen sisämaan kasvatti ja vesiympäristöä koskevat kokemukseni ovat siten pääosin järvikokemuksia. Lapsuuteni järviympäristö on kesämökiltämme Teiskosta. Järvi on pieni, vaikka onkin toki yhteydessä isompiin järviin ja järvialueisiin kuten Näsijärveen. Järven kokoluokasta kertoo, että siellä ”myrsky” tarkoittaa maksimissaan noin kolmekymmentäsenttisiä aallonharjoja. Sen sijaan meriympäristö etenkin ulkosaaristossa ja avomerellä on aivan toisenlainen vesiympäristö, siellä vastaava aallonkorkeus on ennemminkin tyynen kelin merkki. Pidän kummastakin vesiympäristöstä, myös siksi että ne ovat minulle kokemuksena aivan erilaiset ja suuntaavat ajatukseni ja mielenmaisemani eri suuntiin. Järvikokemus on minulle hyvin paikallinen, sisäänpäin kääntynyt. Sen keskiössä on järvi itsessään, vedenalainen hiljainen hämäryys ja kotoisuus. Järven äärellä olo rauhoittaa minut sisäisen maailmani äärelle tutkiskelemaan omaa sisintäni. Merikokemus taas on aivan päinvastainen: meren äärellä koen olevani osa jotakin suurta, tunnen globaalin yhteyden ja ajatukseni kääntyvät ulospäin koko maailmaa syleillen. Ehkä taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kaikki meret ovat yhteydessä toisiinsa paljon elimellisemmin kuin muut vesistöt – sama vesi, joka nyt huuhtelee Holman rantoja on käynyt päiväntasaajalla.
Kirsi: Merellinen ympäristö saarineen on minulle toisaalta hyvin tuttu, toisaaltavieras. Olen kasvanut rannikolla Turussa ja viettänyt lapsuuteni kesät Rymättylässä kesämökillä. Nykyisin asun saaristossa. Kuitenkaan en ole milloinkaan ollut vesillä liikkuja; perheeni ei ole ikinä omistanut venettä enkä muutenkaan ole altistunut veneellä liikkumiselle. Turun sisäsaaristossa asuvanakin saatan luottaa siltaan päästäkseni takaisin mantereelle. En ole kokenut merta yhdistävänä tekijänä, vaan ennemmin se on erottanut – kun kotiin pääsee vain sillan kautta, on vain yksi tie kotiin, ja vain yksi tie sieltä pois. Holman saarella oleskelu avasi ajatukseni ymmärtämään meren yhdistävänä elementtinä. Meri yhdistää jos veneilee. Ymmärsin, millainen maailma avautuu ihmiselle, kun hän astuu veneeseen, ja toisaalta millaisen mahdollisuuden veneellä liikkuminen antaa siirtyä paikkoihin joissa saa olla yksin, yhdessä meren kanssa. Voisi jopa sanoa että saarella vietetty viikonloppu kylvi pienen siemenen, joka saattaa vuosien varrella kasvaa ja muuttua perheeseen hankituksi puiseksi veneeksi. Veneily kiehtoo minua yllättäen ja yhtäkkiä todella paljon. Olen ihminen joka nauttii yksinäisyydestä – eristäytymisestä jopa. En voinut saarella ollessani olla ajattelematta Tove Janssonia, joka kuulemani mukaan hankki saaren, mutta toivoi aina vain voivansa mennä edemmäs ja edemmäs merelle, aina olemaan enemmän rauhassa, haukatakseen happea hektisen elämän painaessa liikaa päälle. Voisin siis ytimekkäästi tiivistää, että viikonloppu Holmassa herätti sekä sisäinen veneilijäni, että sisäisen Tove Janssonini.
Silja: Yksi varhaisimmista muistoistani on Kaliforniasta Tyynen valtameren rannalta. Varpaiden kasteleminen rantaviivaan, hengitystä poltteleva suolaisuus ja valtavat aallot, jotka olisivat vieneet mukanaan, ellen olisi pitänyt isääni kädestä, ovat merisuhdettani jäsentäviä peruskokemuksia. Meri on kaunis ja jännittävä, mutta myös pelottava ja kunnioitusta herättävä. Itämerellä ja sen rannoilla olen viettänyt paljon enemmän aikaa, ja Itämeren harmaat aallot, kalliot ja rantojen katajat ovat tuttua, kotoista ja helppoa maisemaa, vaikka pelonsekainen kunnioitus häilyy myös Itämeri-suhteeni taustalla. Isoäitini oli saaristossa syntynyt ja kasvanut luotsiperheen tytär, joka oli opetettu pelkäämään ja kunnioittamaan merta. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä saaristossa kuoltiin, isoäitini mukaan, joko keuhkotautiin tai hukkumalla. Aika moni isoäidin tuttu ja läheinen oli hukkunut eikä hän siksi koskaan oikein oppinut ymmärtämään huviveneilyä eikä varsinkaan sitä, että lapsia vietiin turhan päiten merelle. Tutkimushankkeessamme on puhuttu paljon meren kanssa elämiseen liittyvistä taidoista, mutta mereen liittyy myös monenlaisia tunteita, joissa saattaa kuulua monien sukupolvien ääni. Omassa veneilysuhteessani kuultaa isoäitini asenne, joka sekin luultavasti on kaikua aiempien sukupolvien naisilta, jotka ovat odottaneet rannalla perheenjäseniään mereltä kotiin. Rakastan merituulta ja aaltoja, mutta varovaisella asenteella. Ehkä siksi minulle on aina riittänyt pienellä moottorilla varustettu soutupaatti, jolla pääsee kalastamaan ja tekemään pieniä eväsretkiä lähiympäristöön.
Sukumme kesäpaikat sijaitsevat saaristossa, mutta automatkan päässä, enkä ole koskaan viettänyt pitkiä aikoja saaressa, ja siksi kutsu Holmaan herätti monenlaisia ajatuksia ja mielikuvia. Näin edeltävällä viikolla klaustrofobisia unia suljetuista paikoista, joista ei pääse pois. Etukäteen saamamme tieto saaren sähköttömyydestä oli luonut minulle mielikuvan karuista olosuhteista. Yllätyksekseni saari olikin lempeä, lämmin ja kodikkaalla tavalla kaunis. Omat mökkikokemukseni ovat karulta, tuuliselta ja kallioiselta avomeren rannalta, jossa tuulee aina eikä kallioilla istuskelu ole mahdollista kuin joskus harvoin heinäkuussa.
Vaikka Itämeri tuntuu niin tutulta, se sulkee sisälleen monenlaisia rantoja ja maisemia, joita voi ymmärtää vain niissä elämällä ja olemalla. Holman henki, sen genius loci, paljastui minulle rantakalliolla, pihapoluilla ja kirkkaan tähtitaivaan alla, mutta siihen tarvittiin koko viikonloppu.
Jaana osa 2: Saaressa elän meren kanssa. Aamu-uinnilla kohtaan meren auringonnousun puolelta. Saaressa kaikkea säätelee keli. Seuraan ilmatieteen laitoksen sivuja. Usein on ennustuksia sateettomampaa. Saaresta lähtöä on ennakoitava kelin mukaan, varsinkin lähtiessämme purjehtimaan joko yli satavuotiaalla luotsivene Sjögrenillä tai Teemun tekemällä Enklinge-julle Pääskyllä, kahden ihmisen purjehdittavalla pikkupaatilla. Kyläkirjani haastattelumatkat tein Viuhu-ruuhellamme. Purjehtimisen olen oppinut vasta Teemun tavattuani, enkä vieläkään lähde vesille itsekseni. Ihaninta on viistää aaltoja sihti veden pinnassa ja tuntea tuulen, veden, veneen ja ihmisten yhteistoiminta, “yhteis-sävellys”, kuten antropologi Tim Ingold asian ilmaisee. Pelottavinta on kun tuulen puhurit yllättävät ja purjeet tempautuvat heilauttaen raskasta puuvenettä äkisti. Isot aallot, pitkä matka rantaan ja meren katse osuu minuun suoraan. Olenkin oppinut kunnioittamaan kippareita, jotka käyskentelevät laiturilla nuuskien tuulta, eivätkä uhkarohkeasti lähde rannasta millä kelillä tahansa.
Merisuhteeni ei ole vain minun suhteeni mereen, vaan meren ja minun. Sen kuvaaminen on hankalaa, jopa ihmissuhdetta on helpompi kuvata, kahden erillisen olennon suhteena. Mutta meri, kun sukellan tai uin meressä, koen olevani eliö meressä, jopa ajatukseni ja tunteeni ovat osa sitä, sen kanssa keskustelua, tunnustelua, kohtaamista. Se on minulle äiti ja isä, kaiken alku ja isoveli. Kuin ihminen, josta löytää suhteen uudella tavalla tilanteiden muuttuessa.
Suhteen syventyessä vastuuntunto kasvaa. Saaressa asuessa on helppo huomata myös muovin kulkeutuminen mereen. Saaressa on vuosikymmenien aikana sinne päätyneitä muoviköysiä, muovikanistereita, kyllästettyä puuta. Jätesäkkien lisäksi taskuni täyttyvät pienillä muovinpalasilla, joita kerään kävellessäni. Jos meri on kaiken elävän syntypaikka, se on myös kaiken roskan loppukohde. Merta ei voi kohdata erikseen muusta olemassaolon kierrosta, ei maasta eikä taivaasta.
Meri on minulle myös syy ja seuraus kirjoittaa. Sama veden neste suonissani jatkuu mustevanana paperilla. Toki on kirjoitettava merestä ja merisuhteesta, etsittävä sille käsitteitä ja sitä kuvaavia sanoja ja tapahtumia. Mutta muuten sanoisin vain, että me olemme merestä, ja meri on sellainen, miten sitä kohtelemme.
