Jaana Kouri ja Kirsi Sonck-Rautio. Kuvat Jaana Kourin.
Me molemmat, Jaana ja Kirsi, olemme tehneet kulttuurien tutkimukseen väitöskirjan, joiden aineistona olivat etnografiset kenttätyöt Kustavissa. Jo ennen koronaa sovimme tekevämme yhteisartikkelin jäästä ja esitimme siitä tiivistelmän aihetta koskevaan tulevaan artikkelikokoelmaan. Nyt oli aika tarttua artikkelin tekoon ennen vaadittua deadlinea.
Etätyöskentelyn aikana luonnossa liikkuminen on muuttunut erittäin tarpeelliseksi, lähes vaatimukseksi. Ilman metsän tarjoamaa maisemanvaihdosta ja toisenlaista äänimaisemaa ajatukset jähmettyvät ja luovuus jää häkkiin. Samanlaisia tuntemuksia herättää myös ihmiskontaktien vähyys. Tutkijan työ on usein yksinäistä, mutta näin yksinäistä se ei ole ikinä ennen ollut. Onneksi syksy on tarjonnut kaunista säätäkin loputtoman vesisateen sijaan, ja juuri kun pimeys tuntui imaisevan loputkin energiat, ripotteli meillekin päin vihdoin vähän lunta.
Muutama päivä aiemmin oli satanut lunta myös rannikolla sijaitsevissa kotikaupungeissamme Turussa ja Paraisilla. Pikkupakkanen, lumivalkoinen maisema ja kyllästyminen Zoom-kohtaamisiin innosti meidät aloittamaan artikkelimme teon ihan oikealla tapaamisella ulkona. Samalla saimme taukoa sisäistumiseen, suunnittelimme artikkeliamme vapaammalla puheenryöpsähdyksillä ja ideoinnilla mikä zoomissa ei oikein tunnu luontevalta. Lähtemällä veden äärelle kutsuimme myös kirjoituksemme kohteen, jään, mukaan artikkelin kehkeytymiseen.
Vesi oli vielä auki, yöpakkaset eivät vielä olleet tehneet kantta sen päälle. Puissa lenteli variksia, ikään kuin seuralaisia. Ehkä annoimme myös niille seurattavaa ja puheenaiheita. Intouduimme puhumaan inspiraatiosta ja sen puutteesta. Siitä, miten korona-aika oli muuttanut tapojamme kirjoittaa tai tarttua kirjoittamiseen, joka on työmme ja sen tekemisen ydin.
Pohdimme harmaahaikaran muuttoaikeita tai sitä, miksei se ole vielä muuttanut. Miten ympäristön olosuhteet muuttuvat ja muuttavat käyttäytymistä, miten jätämme tekemättä jotain ja miten alamme tehdä jotain täysin aiemmin sivuun jäänyttä. Miten ne muuttavat meitä, eikä ainoastaan käyttäytymistämme, ehkä jopa pysyvästi.
Kohta saavuimme Munkvikiin, merenrannassa olevaan lehtometsikköön, josta näki kauas ja lähelle. Seurasimme polkua ja polku meren reunaa. Kun menimme rantaan, huomasimme veden jo jäätyneen ohuesti joissain kohdin. Lumi peitti ohutta, ehkä loskaistakin jäätä.
Munkvikin metsä on Kirsin henkireikä, paikka, joka oli rakas jo ennen koronaa, mutta varsinkin sosiaalisen erityksen ja etäkoulun aikaan. Syksyn sateiden aikaan polku on usein liian mutainen käveltäväksi, mutta nyt pakkasten tultua ja lumen narskuessa lenkkareiden alla, metsä näytti uudenlaiset kasvot. Pienet salaiset uimapoukamat, joissa kesällä saattoi ruokkia kaloja ja pulahtaa uimaan, olivat nyt seitin ohuen jääpeitteen alla. Tuomet ja pähkinäpensaat, jotka keväällä niin runsaina verhoavat metsää, olivat nyt lähes paljaat, peittona vain ohut huurrekerros. Maisema oli muuttunut, mutta silti kaunis.
Maisemat antoivat ajatusten olla, tulla ajallaan. Metsästä sukelsi esiin lintu, oksa, lehti. Ne tulivat aiheiksi ja vuoropuhelijoiksi keskusteluun. Miten saisimme jään äänen kuulumaan tekstissämme niin kuin nyt puheessamme, kun kuljemme tässä maisemassa? Otamme jään mukaan toimijaksi, luemme tarkasti haastattelujemme jäätekstiä ja kuuntelemme mitä se sanoo. Saammeko sen näkyväksi aina tekstin toimijaksi asti? Mitä jäästä oli sanottu, miltä se tuoksui, haisi, tuntui, mitä se teki, mihin vaikutti ja miten? Miten se muutti ja miten sen poissaolo on muuttanut asioita ja ihmisen sekä muiden toimijoiden elämää?
Ympäröivä metsä oli ryteikköinen ja risukkoinen, siellä oli tilaa kaikille lajeille. Polun yli kaartuvan ohuen puun ympäri oli kiinnitetty heijastin. Sen voisi alittaa pimeälläkin. Ajatukset poikkelehtivat myös työyhteisön hyvinvointiin, omiin perheasioihin ja omiin kokemuksiin ihmissuhteiden erottamattomasta merkityksestä kaikkeen muuhun mitä teemme ja miten koemme.
Oli sovittava myös kirjoittamisen käytännöistä ja yhteisistä pelisäännöistä. Alkuun kirjoittaisimme vapaasti, lähes rajattomasti, tuottaen tekstiä yhteisen tiedoston aivoriiheen. Sitten muokkaamme tekstiä artikkelin muotoon. Mutta ihan ensin laitetaan rakenne näkyviin. Voimme tähdätä yhteiseen tekstiin, erottautuminen ei olisi tässä oleellista. Voiko jopa toisen lausetta muuttaa? Ehkei vielä alussa, vaan sitten kun artikkelin osat, aihealueet ovat hahmottuneet. Puheenpätkät, ajatukset ja ideat alkoivat solmiutua toisiinsa. Yhteinen sanoittaminen oli alkanut.
Metsän puolella polku nousi ylös. Oli myös laskuja. Ensi kerralla otamme mukaan termospullon. Pidämme tauon. Myös kirjoittaessa on hyvä antaa aikaa ajatusten tulla ja toisaalta ottaa oikeaan aikaan ote tekemisestä, pitää prosessin rytmiä yllä. Ja huolehtia omasta hyvinvoinnista, vaikka joogaamalla, kävelemällä, katsomalla taivaanrantaa.
Mäen päällä oli kanahaukan syömäkivi. Sen päältä näki kauas, selkeästi. Metsästä laskeuduimme puutaloalueelle. Lapset laskivat talojen välissä olevaa loivaa tietä kelkoilla alas. Pihasta tuli jalkoihimme kiehnäämään täysin musta kissa.
Kohta olisivat ajatuksemme mustaa valkoisella. Juoni polun kaltainen tarina, narratiivi metsän läpi, johon mahtuisi myös sanojen leikkiä ja vauhtia.
Tulimme kaduille, suojatien eteen. Autot väistyivät ja kuljimme hetken puistossa palautuen luontopolkumme annista. Sininen hetki oli laskeutumassa. Artikkelin yhteiskirjoittamisen prosessi oli lähtenyt käyntiin.
