Vietimme lokakuun ensimmäistä viikonloppua Holman saaressa Kustavin Lypyrtissä hankekokouksen merkeissä. Virallista ohjelmaa ja ryppyotsaista työntekoa tärkeämmässä asemassa oli tällä kertaa ryhmähengen nostattaminen ja vapaa ideointi merellisissä maisemissa ja tunnelmissa. Kalliolla istuskelun, saunomisen ja tähtitaivaan ihailun lomassa meren pauhatessa ympärillä syntyi uusia kokemuksia ja ajatuksia siitä, miten meren mukana/kanssa eletään, mitä meri meille antaa ja kuinka sitä voidaan lähestyä myös tutkimuksellisesti. Meren kanssa samaan tahtiin hengittäminen ja hengityksen mukana tulevien ajatusten nousukiitoon päästäminen on hankkeemme perusajatuksen kannalta olennainen menetelmä, jonka avulla pohtia merta koskevaa kokemuksellista ja paikallista tietoa. Koska taustamme ja aiemmat merelliset kokemuksemme ovat erilaisia, yhdessä koettu merikokemus kirvoitti tahoillamme erilaisia ajatuksia siitä, miten merisuhteemme rakentuu ja millaisia elementtejä se sisältää. Pohdimme seuraavassa tahoillamme tätä.
Jaana (osa 1): Olin kaksitoistavuotias, kun perheemme osti kesämökkitontin Lokalahdelta. Isä oli opettanut minut uimaan ja sukeltamaan, ja jyrkältä rantakallioltamme se sujuikin hyvin – pää edellä suoraan veteen. Sujahdus veteen on ollut koko ikäni huippukokemuksia. Uidessa laskeuduin pinnan alle ja pysähdyin tuntemaan painottomuutta. Tein soutumatkoja kauas tutkien rantoja ja kaislikkoja, laskin verkkoja ja istuin rantakivellä kylki kyljessä koirani kanssa katsoen laajalle merenlahdelle.
Olen asunut lähes aina merenrantakaupungissa tai saaressa. Angelniemellä Kemiön saaressa asuessani ylitin meren joka päivä lossilla työmatkallani kouluun, ja Hangossa kävelyretkemme suuntautuivat usein hiekkarannoille, josta näkyi aava meri.
Kaikkein läheisimmäksi asuinpaikaksi, ainakin aikuisiällä, on tullut Holman saari Kustavin Lypertön kylässä. Kutsunkin itseäni turkulais-lypertöläiseksi. Olen tehnyt Lypyrtistä kyläkirjan ja kyläkirjan kirjoittamisen, sen suullisen historian tuottamisen, prosessista väitöskirjan. Mielipaikkojani ovatkin saaristolaissanonnan mukaisesti styrbord, paabord ja skrivbord. Lypyrtti on entinen luotsikylä vesiväylä Ströömin varrella ja Holmankin taloista kaksi on ollut luotsien käytössä. Sen korkeimmalta kohdalta avautuu näkymä usealle eri väylälle, jotka yhdistyvät Ströömillä. Kylässä sen merellinen historia näkyy monin tavoin, renkaina ja vedenkorkeusmerkkeinä kallioissa, monisatavuotiaina saaristolaistiloina ja kesäasumuksina. Holman saari on noin eekkerin kokoinen, mistä se luultavasti on saanut nimensäkin, Eckerholma. Saarella löytyy kaikilla tuulilla suojaisa paikka, pilvien liikkeitä on helppo seurata joka suuntaan ja merta on joka puolella.
Savitri: In Canada, my favourite places have been by the North American Great Lakes. Lake Ontario was one of the places I frequented with my aunt and cousins
and friends. So naturally, when I came here to Finland, one of the first places I found myself was at Ruissalo, where I could see the vast expanse of the sea from mainland Turku. The weekend at Holma was different, because for the first time, I was experiencing cottage life on an island! I had heard so much about Finnish cottage life and have visited friends’ cottages; buildings that reminded me of ranch houses in the United States. However, the whole experience allowed me to experience the culture of cottages here that felt more authentic and more reflective of the wider population. First, we (Kirsi) drove approximately one hour from Turku to the charming small municipality of Kustavi, with a population of about 900. We can see the landscape changing as we moved west and slightly north from Turku, moving from a larger city landscape and being greeted by the colourful autumn leaves and farms as we moved closer towards Holma. I was intrigued to learn that sugar beet is one of the crops that we passed that is now being cultivated, in an effort to enhance food security here. We went a bit further from Kustavi, to a pier from where we were warmly greeted by our hosts, Jaana and Teemu. They arrived in a most beautiful historical sailboat, where we were ferried to Holma in about ten minutes. Whilst there, we passed some green netted areas, which Jaana pointed out as being salmon farming areas.
Whilst on Holma, we had periods of being in nature and being indoors in the beautiful cottages and saunas that Teemu’s family had constructed through the ages and that Jaana and Teemu keep in pristine condition. I suspect that I was the only one who was having a first cottage experience and am grateful for the patience and kindness of everyone there. Some of the highlights of the experience were the tours of the islands, as Jaana and Teemu took us to the neighbouring island where we saw some beautiful architecture of renowned Finnish architect Lars Sonck. Whilst visiting the most beautiful Sarvilinna, I could not help reflecting on how this building from 1922 has endured the changes of seasons and retained its core function and purpose. So many lessons of resilience all around, or examples of ‘sisu’. It was quite evident that this trait was missing when I tried a version of ice swimming at Holma. We all went together to the sauna, and then dipped in the sea. Following Jaana’s, Teemu’s and Nina’s brave examples, I decided to go into the cold water after the sauna. It felt cold at first, then refreshing. Exhilarated by the fact that I could remain in the cold water, I decided to dive under the water. It was great, except that when I emerged, I felt an immense painful pressure on my brains, a massive headache. The others there said it is probably because I had dived under, which they do not usually do. This provided one of my enduring lessons from the weekend. The sea can be very life affirming and sustaining with giving us fish and allowing us various forms of recreation, but it can also be harsh and punitive if we interact with it whilst not understanding it and our interactions with it fully! Another lesson on resilience for me!
Another memorable moment at Holma was the team meeting. There we discussed the ‘SeaHer’ project and brainstormed various ideas for moving forward with the project. I could not help reflecting on teamwork in this relaxed environment vs prior meetings in the office. One thing was evident; everyone was more relaxed and the ideas flowed more easily. It was the flipside of the sea hitting my head hard for not doing my research as to how to do ice swimming before trying it. In this case, the sea was providing a nurturing environment for ideas to flow effortlessly for the ‘SeaHer project’. Nurturing and welcoming like Teemu and Jaana!
Otto: Matka Holmaan herätti minussa useita merelliseen ympäristöön liittyviä kysymyksiä ja tuntemuksia mutta myös oivalluksia. Olen itse pitänyt aina kaikista vesistöistä eniten merestä, mikä liittyy ehkä meren olemukseen ja omiin kokemuksiin merellisestä ympäristöstä. Lapsuuteni merimaisema oli Kristiinankaupungin saaristo, mikä heijasti osaltaan myös erilaista merimaisemaa, kuin nykyisen kotikaupunkini Turun saaristo. Merkittävin ero mielestäni on se, että Kristiinankaupungissa lähisaarten lomasta pilkistää ulappa. Turussa aavaa merta ihastellakseen täytyy matkata ohi lukuisten saarten.
Venematka Holman saarelle oli jo siinä mielessä merkityksellinen, että Lypyrtin saarten välistä pilkisti ulappa, mikä sai muistot kiitämään lapsuuteen. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen merkittävä tuntemus matkalla ja se sai myös ajattelemaan, miten vahvasti sidomme muistojamme ympäristöön, vaikka kyseessä ei ole edes maantieteellisesti sama paikka, johon muistot liittyvät. Näky saarten välistä pilkistävästä ulapasta avasi mielikuvien maailmaan lapsuudesta, edesmenneestä äidistä, rantakallion levien seassa piilottelevista ahvenista, lasipullojaffasta ja monesta muusta kauan sitten kadonneesta asiasta ja merenrannalla vietetystä hetkestä. On toki aika kliseistä, että aavan meren tuijottaminen saa minut muistojen valtaan. Historiallisesti aava meri on toiminut ihmisen itsereflektion paikkana konkreettisesti 1700-luvulta saakka. Esimerkiksi saksalaisen taidemaalarin Caspar David Friedrichin (1774-1840) useissa maalauksissa toistuu teema, jossa meren rannalla oleskelevan ihmisen pienuutta rinnastetaan hänen edessään levittäytyvään aavaan mereen. Meri alkoikin muuttaa tuolloin muotoaan länsimaisessa kulttuurissa pelottavasta entiteetistä kohti ajatonta ja ääretöntä mysteeriä, jonka aaltojen alla saattoi piillä avaimet maapallon muinaisten arvoitusten selvittämiseen. Sigmund Freud käytti “merellistä tunnetta” metaforana ihmisen äärettömyyden kokemukselle vielä 1900-luvun alussa. Toki tällaisia ihmisen itsereflektion paikkoja löytyy myös muualta luonnosta, kuten korkeiden vuorten huippujen päältä. Itse asiassa Kolin kalliot Pohjois-Karjalassa taisivat ajaa tämän asian suomalaisen taiteen kultakauden taiteilijoille.
Mitä tulee itse Holman saareen, siellä oleskelu viritti myös muistoja ja ajatuksia. Lapsuudessa yksi jännittävimmistä asioista oli käynti pienillä saarilla, joissa ei ole ihmisasutusta. Jos minun pitäisi nimetä, mitä “seikkailu” tarkoittaa, käyttäisin ehkä juuri tällaista tuntemattomille saarille rantautumista ja niiden tutkimista esimerkkinä. Saariseikkailuiden jännitystä ovat kohdallani ehkä inspiroineet Tove Janssonin tarina Hattivattien saaresta sekä lapsuudessa mielikuvitukseni lumonnut kertomus Tyynellä valtamerellä sijaitsevan Kookossaaren merirosvoaarteen mysteeristä. Holman saari ei toki ole merirosvojen aarresaari tai ihmisille entuudestaan tuntematon paikka, mutta saarelle nousu kuitenkin herätti nämä vanhat muistot seikkailuista. Saarelle rantautuminen tuntuu muutenkin jo itsessään seikkailulta. Sen voi tulkita matkaksi johonkin toiseen maahan, joka on lähellä, mutta veden erottamana sisämaasta. Saari on kuitenkin aina jollain tavalla suoran ihmisvaikutuksen ulottumattomissa ja tavallaan enemmän puhtaasti luonnonympäristöä. Näin se myös omalla tavallaan pilkkaa länsimaisessa kulttuurissa vallinnutta käsitystä luonnon ja ihmisen vastakkaisuudesta. Saari on kuin mikroskooppinen maailma, jossa ihmisen ja luonnon vuorovaikutus tulee konkreettisesti näkyväksi. Jotta elämä saarella voi pysyä seesteisenä, on ihmisen tajuttava, ettei se ole luonnosta irrallinen olento, vaan osa sitä.