Mitä merkitystä on tietyn ryhmän luontosuhteen erityisyydellä tai omalaatuisuudella? Miten sitä voitaisiin sanoittaa, miten tukea tai suojella? Onko se jotain, joka yhdistää ihmisiä? Onko se luontainen tarve kuulua johonkin tiettyyn paikalliseen luontoon? Vaiko arvomaailma, josta kaikki kumpuaa? Mikä on tunnistettavaa, mikä piilossa olevaa? Mitä ovat sen fyysiset ilmentyvät ja siihen liittyvät arvot?
Värikkäiden lehtipuiden ensimmäisinä päivinä, lokakuun kolmantena, istuin Kansallismuseon ateljeessa Arvokas luonto – arvot ja luontoon liittyvä elävä perintö -seminaarissa. Aloituspuheenvuoroissa kerrattiin museoviraston aineettoman kulttuuriperinnön sivuilta löytyviä perusasioita. Seminaarin oli järjestänyt elävän perinnön luontorinki ja siksi aihe kohdentuikin luontoon ja siihen liittyviin arvoihin.
Suomi hyväksyi Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta vuonna 2013. Sopimuksen toteuttamisesta Suomessa vastaa museovirasto. Sopimuksen henki edellyttää, että yhteisöillä on keskeinen rooli aineetonta kulttuuriperintöä tunnistettaessa ja määriteltäessä. Tarkoituksena on tukea yhteisöjen edellytyksiä harjoittaa ja siirtää elävää aineetonta kulttuuriperintöään sukupolvelta toiselle.
Kertaus teki hyvää. Aamupäivän aikana paneuduttiin aineettoman kulttuuriperinnön keskeiseen olemukseen. Sen merkitykset vaihtelevat ja muuttuvat määrittelijän mukaan. Sitä voi määrittää vain se, jolle se on elävää.
Kun aineettoman kulttuuriperinnön kohteita valitaan, niiden oletetaan olevan yhteisöllisiä tai niiden arvostuksen toivotaan lähtevän yhteisöstä. Aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisessa niiden halutaan säilyvän elävinä, ei jähmettyvän tiettyyn pysyvään tilaan. Niiden harjoittamiselle ja siirtämiseen seuraaville sukupolville pyritään luomaan mahdollisuuksia. Ne saavat muuttua ja muovautua, ja siksi kannataakin tarkastella millaisia ovat prosessit, jotka tukevat ja takaavat aineettoman perinnön säilymisen ja sen pohtimisen, mitä niistä kannattaa säilyttää.
Tähän paneutui Katriina Siivonen Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta. Hän korosti alustuksessaan, että prosessissa keskeisten suojeltavien ominaisuuksien tulisi tukea tavoitteellisesti kestävää kehitystä. Näin suojelun prosessin kohteena tulisi olla tarkastelussa olevan luontosuhteen tiettyjen ominaisuuksien tai piirteiden pitkäkestoisuus. Aineettoman kulttuuriperintöjen kohdallakin tulisi miettiä niiden ekologista kestävyyttä, sitä miten ne vaikuttavat luontoon.
“Luonto on toimija, kumppani”
Iltapäivän paneelin ytimessä oli luonnon merkitys, sen, mikä luontosuhteessa on tärkeää kullekin osanottajalle. Kuten Siivonen oli jo todennut aiemmin, kun etsitään suojeltavia aineettoman kulttuuriperinnön kohteita ja niiden suojeltavia piirteitä, kyse on yksilön ja yhteisön sisäisten jännitteiden ja tasapainon löytymisestä. Paneelissa keskustelu kulki osuvasti tarkentuen esimerkiksi perinteisiin elinkeinoihin panelistien henkilökohtaisen historian tai alkuperäiskansan näkökulmasta. Paneelin vetäjänä Siivonen haki puheenvuoroista tietyn ryhmän tai joidenkin ihmisten luontosuhteen suojeltavien piirteiden ominaisuuksia.
Miten lumitalvien väheneminen muuttaa luontosuhdetta? Perinteinen tieto, joka liittyy lumeen ja jäähän muuttuu nopeasti. Voidaan pohtia, miten silloin muuttuu pohjoinen identiteetti tai kenen päivittäisestä leivästä tai luontosuhteesta on kyse. Paneeli päättyi yhteen yleisön kommenteista, joka koski valtaa. Jollain on enemmän valtaa määrittää kenen luontosuhde on tärkeä.
Seminaarin päättivät työryhmät. Itse osallistuin lapsiin liittyvän elävän perinnön säilymisen, suojelemisen ja siirtämisen pienryhmään. Tein aikamatkan lapsuuteeni. Mietimme, mitä muistoja meillä oli luontoon liittyvistä elävistä perinnöistä, joista on tullut osa elämäämme. Omakohtaistia muistoja ja niiden yhtäläisyyksiä pohtimalla – tekeekö yhtäläisyys niistä muuten yhteisöllisiä – saimme lopuksi listattua tekijöitä, jotka edistävät tai estävät elävän perinnön siirtymistä lapsille. Elämyksellisyys, osallistavuus, hetkien ja paikkojen tärkeys. Avoin keskustelukulttuuri, sovittelun henki, omakohtaiset kokemukset. Tämä kaikki oli mukana muutama viikko sitten Ilmastolakko-mielenosoituksessa eduskuntatalon portailla.
Mitä haluamme siirtää, suojella ja välittää tuleville sukupolville, ja miten?
Jotkin vastaukset ovat yksinkertaisia: Pitää antaa lasten itse tuoda esiin omaa asiantuntijuuttaan. Pitää mahdollistaa lasten kosketus ja vuorovaikutus “luontoon”, olkoon se vaikka yksi puu, yksi lumihiutale.