Mitä merkitystä on tietyn ryhmän luontosuhteen erityisyydellä tai omalaatuisuudella? Miten sitä voitaisiin sanoittaa, miten tukea tai suojella? Onko se jotain, joka yhdistää ihmisiä? Onko se luontainen tarve kuulua johonkin tiettyyn paikalliseen luontoon? Vaiko arvomaailma, josta kaikki kumpuaa? Mikä on tunnistettavaa, mikä piilossa olevaa? Mitä ovat sen fyysiset ilmentyvät ja siihen liittyvät arvot?
Värikkäiden lehtipuiden ensimmäisinä päivinä, lokakuun kolmantena, istuin Kansallismuseon ateljeessa Arvokas luonto – arvot ja luontoon liittyvä elävä perintö -seminaarissa. Aloituspuheenvuoroissa kerrattiin museoviraston aineettoman kulttuuriperinnön sivuilta löytyviä perusasioita. Seminaarin oli järjestänyt elävän perinnön luontorinki ja siksi aihe kohdentuikin luontoon ja siihen liittyviin arvoihin.
Suomi hyväksyi Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta vuonna 2013. Sopimuksen toteuttamisesta Suomessa vastaa museovirasto. Sopimuksen henki edellyttää, että yhteisöillä on keskeinen rooli aineetonta kulttuuriperintöä tunnistettaessa ja määriteltäessä. Tarkoituksena on tukea yhteisöjen edellytyksiä harjoittaa ja siirtää elävää aineetonta kulttuuriperintöään sukupolvelta toiselle.
Kertaus teki hyvää. Aamupäivän aikana paneuduttiin aineettoman kulttuuriperinnön keskeiseen olemukseen. Sen merkitykset vaihtelevat ja muuttuvat määrittelijän mukaan. Sitä voi määrittää vain se, jolle se on elävää.
Kun aineettoman kulttuuriperinnön kohteita valitaan, niiden oletetaan olevan yhteisöllisiä tai niiden arvostuksen toivotaan lähtevän yhteisöstä. Aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisessa niiden halutaan säilyvän elävinä, ei jähmettyvän tiettyyn pysyvään tilaan. Niiden harjoittamiselle ja siirtämiseen seuraaville sukupolville pyritään luomaan mahdollisuuksia. Ne saavat muuttua ja muovautua, ja siksi kannataakin tarkastella millaisia ovat prosessit, jotka tukevat ja takaavat aineettoman perinnön säilymisen ja sen pohtimisen, mitä niistä kannattaa säilyttää.
Tähän paneutui Katriina Siivonen Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta. Hän korosti alustuksessaan, että prosessissa keskeisten suojeltavien ominaisuuksien tulisi tukea tavoitteellisesti kestävää kehitystä. Näin suojelun prosessin kohteena tulisi olla tarkastelussa olevan luontosuhteen tiettyjen ominaisuuksien tai piirteiden pitkäkestoisuus. Aineettoman kulttuuriperintöjen kohdallakin tulisi miettiä niiden ekologista kestävyyttä, sitä miten ne vaikuttavat luontoon.
“Luonto on toimija, kumppani”
Iltapäivän paneelin ytimessä oli luonnon merkitys, sen, mikä luontosuhteessa on tärkeää kullekin osanottajalle. Kuten Siivonen oli jo todennut aiemmin, kun etsitään suojeltavia aineettoman kulttuuriperinnön kohteita ja niiden suojeltavia piirteitä, kyse on yksilön ja yhteisön sisäisten jännitteiden ja tasapainon löytymisestä. Paneelissa keskustelu kulki osuvasti tarkentuen esimerkiksi perinteisiin elinkeinoihin panelistien henkilökohtaisen historian tai alkuperäiskansan näkökulmasta. Paneelin vetäjänä Siivonen haki puheenvuoroista tietyn ryhmän tai joidenkin ihmisten luontosuhteen suojeltavien piirteiden ominaisuuksia.
Miten lumitalvien väheneminen muuttaa luontosuhdetta? Perinteinen tieto, joka liittyy lumeen ja jäähän muuttuu nopeasti. Voidaan pohtia, miten silloin muuttuu pohjoinen identiteetti tai kenen päivittäisestä leivästä tai luontosuhteesta on kyse. Paneeli päättyi yhteen yleisön kommenteista, joka koski valtaa. Jollain on enemmän valtaa määrittää kenen luontosuhde on tärkeä.
Seminaarin päättivät työryhmät. Itse osallistuin lapsiin liittyvän elävän perinnön säilymisen, suojelemisen ja siirtämisen pienryhmään. Tein aikamatkan lapsuuteeni. Mietimme, mitä muistoja meillä oli luontoon liittyvistä elävistä perinnöistä, joista on tullut osa elämäämme. Omakohtaistia muistoja ja niiden yhtäläisyyksiä pohtimalla – tekeekö yhtäläisyys niistä muuten yhteisöllisiä – saimme lopuksi listattua tekijöitä, jotka edistävät tai estävät elävän perinnön siirtymistä lapsille. Elämyksellisyys, osallistavuus, hetkien ja paikkojen tärkeys. Avoin keskustelukulttuuri, sovittelun henki, omakohtaiset kokemukset. Tämä kaikki oli mukana muutama viikko sitten Ilmastolakko-mielenosoituksessa eduskuntatalon portailla.
Mitä haluamme siirtää, suojella ja välittää tuleville sukupolville, ja miten?
Jotkin vastaukset ovat yksinkertaisia: Pitää antaa lasten itse tuoda esiin omaa asiantuntijuuttaan. Pitää mahdollistaa lasten kosketus ja vuorovaikutus “luontoon”, olkoon se vaikka yksi puu, yksi lumihiutale.
Kesäkuun alussa osallistuin kahteen kansainväliseen konferenssiin. Toinen oli 9.-12. kesäkuuta 14th Nordic Environmental Social Science (NESS) Conference: Social Science in Our Time Luulajassa, Pohjois-Ruotsissa. Olimme yhdessä ilmastonmuutosta koskevan hankkeemme ihmisten kanssa ilmoittautuneet sinne ja meistä yhtä lukuunottamatta kaikki lähtivät myös paikan päälle.
Toiseen, oman tieteenalani uskontotieteen, International Society for the Study of Religion, Society, Nature and Culture (ISSRNC) -yhteisön Religion, Water and Climate Change: Changing Cultures and Landscapes -konferenssiin olin lähdössä itsekseni. Se järjestettiin Corkissa, Irlannissa 13.-16. kesäkuuta. Koska konferenssit olivat ajallisesti näin peräkkäin, olin suunnitellut siirtyväni Luulajasta suoraan Corkiin.
Konfrenssimatkat ovat kokoontumisia ja matkoja niihin ja takaisin. Ne ovat irtiottoja arjesta ja samalla työmatkoja, työtä ja matkalla olemista, erilaisten tilanteiden, ajatusten, oivallusten ja tietenkin, ihmisten kohtaamista. Omassa blogissani https://jkouri2013.wordpress.com/olen käsitellyt konferenssimatkaa tunneautoetnografian harjoituksena, reittinä, jota tunteet ohjaavat. Tässä paneudun kahteen toiseen mahdolliseen kirjoittamisen reittiin, matkanteon ja tieteellisen ajattelun ohjaamaan konferenssimatkan raportin kirjalliseen esitykseen. Etnografia muistuttaa matkantekoa niin paljon, että matkantekemisen pohtiminen tukee myös tutkimuksen tekemisen pohtimista. Metaforat ovatkin keinoja syventyä asioiden olemukseen, siihen mitä vertauskuvalla ja asialla itsessään on yhteistä.
Passi ja hammasharja – Matkat alkavat jo ennen lähtöä
Tein kaikki mahdolliset matkajärjestelyt ajoissa: tilasin juna- ja lentoliput, rekisteröidyin konferensseihin, varasin majoitukset ja katsoin valmiiksi matkaosuuksien bussit, joita ei voinut tilata etukäteen. Lentäminen huolestutti ja päätinkin neuvotella itseni kanssa: jos vain pystyin matkustamaan maata tai vettä pitkin ajan puitteissa, tekisin niin. Lentomatkoja tulisi joka tapauksessa.
Luulajan konferenssi oli minulle ensimmäinen NESS-konferenssi. Sen keskeinen teema, Social Science in Our Time, oli yhteiskuntatieteellisesti painottunut, mutta oli avoin myös muiden tieteenalojen ympäristöstä kiinnostuneille tutkijoille. Konseptit kesän konferensseissa olivat erilaiset. Suunnittelimme hankkeessa kirjoittavamme yhteisartikkelin, jonka pohjana olisi NESS:ssa esittämämme ensimmäinen versio. Kun tiivistelmän hyväksymisilmoitus oli tullut, kirjoitimme noin 15 sivun paperin. Tässä artikkelissa aioimme työstää hankkeemme environmental heritage, ympäristöperintö, -peruskäsitettä analyyttisena työvälineenä eritieteenalojen ja viiteryhmien väliseen tutkimukseen, sisällöntuottamiseen ja viestintään. Itse esityksemme oli siis vahvasti yhteisöllinen jo tekotavastaan lähtien. Se oli myös hankkeemme ensimmäinen englanniksi kirjoitettu yhteisartikkeli. Olimme jo jonkin verran harjaantuneet yhteistyöhön kirjoittamisen saralla toimittamassamme artikkelikokoomateoksessa, jonka saimme lähtemään kustantajalle ennen tämän paperin työstämistä.
Luulajaan lähdin junalla Turusta. Ensimmäinen etappi oli Kemi. Saapuisin sinne seuraavana aamuna. Junassa tein facebook-päivityksen:
”Olen ollut paljon matkalla, junissa, lentokoneissa, asemilla, ”ei-missään paikoissa”. Monesti ajattelen niihin uponneen paljon aikaa, turhaan ollen jossain välimailla. Matkallaolo on matkantekoa, matkaan syventymistä, matkan oivaltamista. Suunnittelet, järjestät aikatauluja ja sitten olet jossain jonne olet itsesi lähettänyt. Lähdin eilen Luulajaan NESS:in konferenssiin. Yöjunalla Kemiin. Sitä odotin jo pakatessani. Pieni huone, yksin, hiljaa. Turussa helle. Säätiedoitukset näyttivät sadetta ja ukkosta Tornion alueelle. Pyöräilin asemalle lentolaukku pyöränkorissa. Tasapainoilua, painon kanssa.
Junassa sain olla yksin hytissä. Pienessä tilassa kaikki: wc, josta suihkuhuone seinää siirtämällä, juomapullo tyynyllä, sänky ja monta pistorasiaa. Tulin osaksi kaiken mahdollistavaa elektronista minitilaa. Katsoin yöhön asti laatubrittisarjaa läppäriltä, latasin uutta ipadiani vihdoin käyttöön ja seurasin paikkaani kartalla kännykästä. Ohjelmoin herätyksen junan automaatista. Jokunen puhelu muistutti mitä on jossain muualla.
Aamulla söin eväät ja huomasin pakanneeni mukaani hyvin sopimattomia vaatteita, mutta ehkä tarpeeksi viikkoa varten. Voiko laukun sisältö ennustaa matkasta? Silloin mulle tulisi tästä viikosta asiallista, jotain juhlavaa, paljon hamekelejä ja vähänviileitä ilmoja. Aamulla suihku – onneksi kattosuihkusta ei tullut kylmää kyytiä. Hytti liian ahdas joogaan – sen luovutin. Matka näyttäytyy jo muuna kuin sen rakensin. Vielä en ole jaksanut paneutua papereihin, vain olla, seurata metsän vilinää ikkunasta.
Kemi. Lämmintä, autereista. Löysin lepokolon rautatieasemalta, jossa pehmeät värit, mieltä tyynyttävät puurakenteet, jotain, joka ei ole muutoksessa. Nämä tilat eivät ole ”ei- missään”, vaan kaikesta liikkeestä huolimatta ovat paikallaan, niin kuin minättömyys kulkijan mielessä. En etsi itseäni, en paikkoja, en mennyttä aikaa. Vain tätä päivää ja siinä olevaa. Tämä on grafiaa, kirjoittamista, kaivertamista, jäljen ja linjan piirtämistä, nämä kirjaimet siis. Nekin ilmaan haihtuvia ilman paperia, kuin juna, jolla ei ole raiteita. Siksi junassa saa lohdutuksen: olet menossa jonnekin.”
Kemin kauniilta rautatieasemalta kävelin bussiasemalle. Sen katoksen alla odotin bussia, kun rankkasade iski. Pisarat pomppivat asfaltista kymmenisen senttiä ylöspäin. Onneksi olin ottanut sateenvarjon mukaan, vaikkakin kastuin vain odottaessani vuoroa astua pikkubussiin sisään. Lipun sain ostettua rautatieasemalla istuessani matkahuollon sivuilta nettilippuna. Siellä seurasin kahta englantia puhuvaa vanhempaa miestä. Toinen oli kysynyt minulta bussin lähtöaikaa ja paikkaa. Sanoin, että seuraisi minua linja- autoasemalle. Kumpikin miehistä näytti siltä, että saattaisivat olla matkalla samaan konferenssiin. Bussissa kuuntelin toisen puheita matkoista Aasiaan. Jo matkalla tulee aavistuksia siitä, mitä se saattaisi tuoda tullessaan. Tutustuisinko näihin herroihin paremminkin? Mitä keskusteluja kävisimme? Tosin toisen puhuma saksalaissävytteinen englanti ei houkuttanut smalltalkkiin, varsinkin, kun nautin siitä, että olin mennyt istumaan itsekseni ja sain hetken syödä jo kotona valmistamani eväsvoileivät. Tornioon saapuessamme sade oli lakannut. Kävelin matkakeskukseen sisälle ja ymmärsin olevani Suomen ja Ruotsin rajalla. Täällä ei kuitenkaan passia varmaankaan kysyttäisi. PASSIA!
Veri pysähtyi sekunniksi koko kehossani, olin painava kuin kivi. Olin unohtanut kokonaan passin.Sen mukaan ottaminen ei edes ollut käynyt mielessäni. Vaikka olin lentämässä myöhemmin Irlantiin. En ehtinyt tuossa hetkessä miettiä todellisia syitä, selityksiä toki tuli mieleeni, ainakin muille kerrottaviksi. Kellotaulu osoitti, että koska olimme siirtyneet Ruotsin tuntia aikaisempaan aikaan, minulla olisi noin tunti odotusaikaa ennen bussin lähtöä Luulajaan. Ja kolme päivää aikaa keskiviikkoon, jolloin lentoni lähtisi Tukholman Arlandasta Irlantiin. Ryhdyin kiireesti soittamaan lapsilleni, saisivatko he jotenkin järjestettyä passin minulle. Kirjoitin facebookiin kyselyn, josko joku voisi kuljettaa ” asiapapereitani” Turusta Helsinkiin ennen keskiviikkoa. Noin tunnin kuluessa oli selvinnyt, että yksi perheen tytöistä olisi juuri tuona keskiviikkona lentämässä työmatkalle Arlandaan noin kaksi tuntia ennen lentoni lähtöä ja poikani ehtisi kuljettaa passin hänen Turussa asuvalle työkaverilleen, joka veisi sen hänelle Helsinkiin jo tiistaiksi. (Lisäksi olin saanut jo kolleegani Turusta facebookin kautta lupautumaan passin kuskaajaksi. Hänen nopeasta vastauksestaan ja avunannontarjouksesta olen hyvin kiitollinen!)
Maanantai
Päätin unohtaa passiongelmani, luottaa suunnitelmani sen saamiseksi onnistumiseen ja keskittyä konferenssissa olemiseen. Konferenssin yhtenä majoitusvaihtoehtona oli Elite – vanha Luulajan kaupunginhotelli. Se oli varmaankin yksi tyylikkäimmistä hotelleista, joissa olen yöpynyt. Vanha kivirakennus, joka sisustuksessa oli käytetty puuta ja huoneissa oli jopa kylpyammeet. Ikkunastani näkyi merenlahti. Kolleegani tapasin läheisessä pubissa, jossa lämmittelimme konferenssin alkua varten.
Konferenssi rakentui keynoteista ja paristakymmenestä työryhmästä, joihin oli etukäteen lähetetty noin 15-20 sivun tekstit. Ensimmäisen keynoten piti tieteenhistorioitsija Sverker Sörlin aiheenaan Environing the Planet: Historicizing Global Environmental Governance and the new Human-Earth Relationship. Hänen luentonsa oli katsaustyyppinen kertomus ihmisen ja luonnon suhteista länsimaisessa julkisessa ja tieteellisessä keskustelussa ja sopikin sikäli hyvin johdatukseksi konferenssiin teemaan.
Työryhmien toimintaidea oli, että samaan työryhmään osallistujat istuivat koko konferenssin ajan samassa työryhmässä antaen palautetta ja keskutellen toistensa papereista. Jokaiseen paperiin oli myös valmistettu alustus ja lyhyt diskuntantin puheenvuoro, opponointi. Tällaiseen seminaarityyppiseen työskentelyyn olin jo tottunut, ja pidin sitä hyödyllisenä. Oman työryhmämme aiheena oli Making sense of multiple understandings, joka resonoi hyvin hankkeemme tavoitteisiin kierrättää erilaisia tiedonlajeja, mitä käsittelimmekin omassa paperissamme.
Työryhmässämme oli useita papereita, jotka käsittelivät esimerkiksi joko australialaisten aborginaalien tai saamelaisten oikeuksia tai sitä, miten niitä ei oltu huomioitu nykyisissä kaivoshankkeissa. Olin Turun yliopistossa järjestänyt jokunen vuosi sitten saamelaisuuteen ja sen historiaan perehtyvän kulttuurien tutkimuksen erikoiskurssin, joten minulla oli jonkinlaista taustatietoa ja siten mahdollisuutta myös osallistua keskusteluun, huomioiden kuitenkin, että olin uskontotieteilijänä yhteiskuntatieteellispainotteisessa konferenssissa. Välillä tuntuikin, että mielessä pyörivät ajatukset, jotka olisivat voineet tarttua muistiin vaikkapa lasten opetusohjelmasta, mutta rohkenin esittää joitain näkökulmia papereiden käsittelyssä. Ja niin kuin aina erilaisten (tutkimus)tekstien käsittelyssä, asian tarjoilu tekstin rakenteessa, sen otsikoinnissa tai erilaisten tekstilajien hyödyntämisessä inspiroi minua esittämään ehdotuksiani. Monitieteellisessä ryhmässä oma asiantuntemuksen erityisyys korostuu, vaikkakin sen pätevyyttä ja sopivuutta joutuu pohtimaan mielessään ahkerammin kuin oman tieteenalan tekijöiden joukossa. Tämä tietenkin korostui myös siksi, että olen hyvin kriittinen omia ajatuksiani kohtaan – olenhan tottunut tekemään autoetnografiaa eli ’kansan kuvausta’ ottaen omat kokemukseni tutkimuksen kohteeksi.
Esitin paperin yhdessä kolleegani Kirsi Sonck-Raution kanssa ja koko paperimme kirjoittajajoukko oli vastaamassa kysymyksiin ja täydentämässä esitystämme. Saimme myös hyödyllistä, konkreettisesti tekstiin osoitettua palautetta sen päälinjan, teoreettisen viitekehyksen esittämisen vahvistamisesta ja siitä, mitä kokonaisuudesta voisi karsia ja mihin keskittyä. Sovimmekin jatkavamme paperin työstämistä loppukesästä ja sen jälkeen paperissa olleiden mahdollisten keissiartikkelien ja menetelmiin keskittyvän yhteisartikkelien suunnittelemista. Tämä konferenssikonsepti oli ainakin hankkeissa työskenteleville hyvä työmuoto: asiassa edettiin yhteistyössä, joka hioi myös jokaisen osuutta tai osallistumista askel askeleelta.
Tiistai
Keskittymiseni konferenssin muihin keynoteihin jäi vähäiseksi, yhden huonosti nukutun ja siksi aamuvarhaisen kävelyretken väsyttämänä sekä oman ja työryhmän muiden papereiden lukemisen takia. Niitä oli kuitenkin helppo ja mielenkiintoista kuunnella erilaisesta tieteentaustastani huolimatta. Seurasinkin enemmän ajatuksenjuoksujani, jotka yhdistivät ja erottivat erilaisia lähestymistapoja ja itse aiheita ja päätelmiä, jotka kertoivat ilmastonmuutoksen vakavuudesta ja siitä, mitä ja miten kaikkea se koskettaa.
Illalla lähdin Åbo Akademin Havet-profilaation yhteisillallisen jälkeen yöjunalla kohti Tukholmaa ja Arlandaa. Junassa jälleen päivitin facebookia:
”Lähdin Luulajasta junalla tunti sitten ympäristökonferenssista kohti Irlannin uskontotieteellistä konferenssia. Junakäytävän toisella puolella penkissä aasialaistaustainen mies lukee kirjaa God, marriage, family, ja hänen takanaan nuori vaaleaihoinen mies lukee kirjaa Homo Deus. Äkkiäpä ympäristö vaihtoi teemaa. No mitä itse luen näiden teemojen välissä? The anthropologist as writer -kirjaa.”
Juna ja kirjoittaminen sopivat yhteen. Kirjoittaminen on matkallaoloa ja matkapäiväkirjan kirjoittaminen on todella luontevaa. Siinä aistiminen ja havaitseminen on jatkuvaa muutenkin, oman matkan edistymisen ja perille pääsemisen takia. Kun matka on ennalta suunniteltu ja liput tilattu, on mentävä niiden mukaan ja etsittävä oikeat junat, laiturit, paikat, ja oltava oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ennalta hahmoteltuja linjoja pitkin. Kun taas matkustaa suunnittelematta antaen flown viedä, pitää olla tarkkana tarttumaan tilaisuuksiin ja sopeutumaan siihen mitä on. Luulajan yöjunassa ei ollut makuuvaunuissa paikkoja vapaana ja istumapaikat olivat hyvin kankeita, kuten minäkin. Hankalassa asennossa nukkuminen helpottui hiukan kun tuuvasin kassin tyynyksi.
Keskiviikko
Vaihdoin junan Uppsalassa bussiin, säästin tunnin aikaa, kun en mennyt Tukholmaan saakka ja saavuin Arlandaan pari tuntia ennen tytärtämme, joka lähes vauhdissa antoi passin käteeni. Joskus esineen, kuten nyt passini sai oman oleellisen merkityksensä matkanteossani. Järjestin myös sen reittiä luokseni, tarkistin sen sijaintia kassissani useaan kertaan ja haukkosin henkeäni siitä, että olimme yhteistyössä perheeni kanssa saanut sen palaamaan lähelleni lyhyessä ajassa. Onnella ja sattumalla oli näkyvä ja huomionarvoinen osuutensa matkani onnistumisessa.
Saavuin sateiseen Corkiin illalla. Etsin paikallisbussin ja löysin Victoria Lodgeen, konferenssivieraiden majoituspaikkaan. Avatessani oveani huoneeseeni tuli naapurihuoneesta kollega esittäytymään ja sovimmekin heti lähtevämme seuraavana päivänä ennen konferenssiohjelman alkamista läheisen
Kensalen pikkukaupunkiin katsomaan merta, kuten tavoitteemme oli. Olin heti saanut kontaktin, kuten ystäviä nykyään nimitetään.
Torstai
Aina kun mahdollista, teen konferensseissa karkumatkan tutustuakseni lähiympäristöön, tajutakseni minne olen tullut, missä olen. Bussimatkan päässä Corkista oleva Kensale oli nyt hyvä kohde. Ihan Atlantin rantaan emme lyhyessä ajassa ehtineet, mutta saimme haistella suolaista ilmaa ja löysimme paikallisen ”maailman lopun” ja kuulimme suklaakaupan myyjältä tarinan onnettomasta rakkaustarinasta, jonka seurauksena ”valkoinen nainen” näyttäytyy raunioilla. Söimme fish&shipsejä ja ihastelimme Irlannin monisävyistä runsasta vihreyttä. Myös kampusalue oli saanut palkinnon ympäristömyönteisyydestään. Alue oli kuin keidas kaupungin keskellä. Sen sivussa kulki joki, jonka ylitse suuret, vanhat puut kurottivat.
Perjantai
Konferenssin keynotesta kaksi oli norjalaisten tutkijoiden pitämää ja ne käsittelivät jälleen saamelaisen kulttuurin ja ihmisten oikeuksia, niiden yhteyttä muihin ympäristöprotestiliikkeisiin, kuten Standing Rockiin (Siv Ellen Kraft Norjasta) tai saamelaisten käsitykseen maisemasta ja sen huomioimista päätöksenteossa (Marianne Elisabeth Lien). Kolmas keynote käsitteli Bathin kaupungin Unescon maailmanperintökohteen, kylpylän käytön muuttumista ajan kulussa (Marion Bowman) roomalaisajasta näihin päiviin asti. Työryhmiä oli useita, jotka kaikki keskittyivät ilmastonmuutokseen, siihen reagoimiseen erilaisella tavalla tutkimuksessa, tutkijoiden omakohtaista, koettua tehtävää ilmastonmuutoksessa tai tutkimuskohteittemme näkökulmasta. Esitelmät olivat työryhmissä hyvin tapauspainotteisia. Kahden keynotepuhujan lisäksi konferenssissa oli yksi skandinaavinen esitys; monitieteellinen hanke esitteli sekulaarien ihmisten luontosuhteen olemusta.
Lauantai
Itse olin ainut suomalainen ja pidin esityksen ympäristöperinnöstä erityisesti itämerensuomalaisten suullisen tradition ja historian näkökulmasta. Esitysten kirjavuutta kuvaa se, että omassa työryhmässäni oli esitys Aristoteleen vesikäsityksistä, erään amerikkalisen seurakunnan ympäristötoiminnasta ja nuoren opiskelijan filosofismoraalinen esitys tutkimuksen eettisestä kiireellisyydestä ilmastonmuutoksen takia. Keskustelua kuitenkin syntyi tapausten erilaisuudesta huolimatta – työryhmän teemakin hyvin laaja: veden ottaminen uudeksi perustaksi (tarkemmin määrittelemättä mihin).
Esitysten sisältö oli hyvin selvä: Ilmastonmuutos on hyvin, jopa liian pitkällä. Lukuisat esitykset antoivat kuvan kuitenkin ihmisten aktivoitumisesta muutoksen takia. Suuri osa konferenssin osallistujista oli amerikkalaisia tutkijoita, joita työllistivät tutkimusaiheet, jotka liittyivät esimerkiksi ilmastonmuutoksen tuomiin vedenpinnan muutoksiin tai veden pilaantumiseen ja niiden aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin, joita eri kirkkokunnat pyrkivät toiminnassaan ottamaan huomioon.
Osallistuin myös työryhmään, jonka aiheena oli tieteen ja taiteen keinojen yhdistäminen. Siinä esiintyi ensiksi kaksi tutkijaa, Ian Briggs ja Erin Kavanagh, joista toinen kertoi runoelmaa selkieistä , myyttisistä hyljeihmisistä – runojen lukemiseen osallistui koko yleisö – ja toinen puhui tieteellistä pohdiskeluaan kerrotusta aiheesta. Eri tiedonlajit, kokemuksellinen, poeettinen ja tieteellinen, täydensivät kauniisti ja pätevästi toisiaan. Innostuin asiasta siinä määrin, että Erin sanoi kutsuvansa minut seminaariin, joka heillä oli suunnitteilla.
Sunnuntai
Lähtöpäivänä kävin vielä kuuntelemassa yhden esityksen, kävin tutustumassa paikalliseen kirkkoon ja sen pihalla olevaan labyrinttiin (tästä tarkemmin alussa mainitussa blogissani) ja iltapäivällä lensin Manchesterin kautta Tukholmaan ja Helsinkiin. Tai niin oli matkasuunnitelmassani. Manchesterissä olimme jo koneessa, kun kapteeni ilmoitti, että koneeseen oli tullut boardingissä henkilö, joka ei kuulunut sinne. Hänen poistamisensa jälkeen kapteeni halusi selvittää oliko koneen ”turvallisuustaso” ennallaan. Myöhästyin Tukholman laskusta neljä tuntia eikä lentoa Helsinkiin enää illalla ollut. Nukuin Arlandassa penkillä ja lensin aamulla Helsinkiin ja sieltä matkustin bussilla kotiin. Kahden konferenssin mittainen turnausväsymys oli melkoinen. Siitä selvittyäni alkoivat pikkuhiljaa konferenssin aikaiset aatokset palata mieleeni hiljaisina hetkinä aiheina, jotka ehkä kantavat omia tutkimustekstiin saakka päätyviä oivalluksia, niin tutkimustekstin kirjoittamisesta tai ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista.
Mitä merkitystä on tietyn ryhmän luontosuhteen erityisyydellä tai omalaatuisuudella? Miten sitä voitaisiin sanoittaa, miten tukea tai suojella? Onko se jotain, joka yhdistää ihmisiä? Onko se luontainen tarve kuulua johonkin tiettyyn paikalliseen luontoon? Vaiko arvomaailma, josta kaikki kumpuaa? Mikä on tunnistettavaa, mikä piilossa olevaa? Mitä ovat sen fyysiset ilmentyvät ja siihen liittyvät arvot?
