Anneli Pajunen & Esa Itkonen
Tampereen yliopisto | Turun yliopisto
Nykyisen käsityksen mukaan kielenmuutos on arvovapaa ilmiö. Tästä on aiemmin oltu eri mieltä. Valistusajalle ominaisen kehitysoptimismin mukaisesti 1700-luvun lopulla kielten katsottiin muuttuessaan edistyvän. Sitten vuosina 1810-1870 (ja etenkin Saksassa) kielten menneisyys ajateltiin luonteeltaan kaksijakoiseksi: oletettua esihistoriaa oli hallinnut (’synteettinen’) kasvu (Aufbau), kun taas tunnettua historiaa hallitsee (’analyyttinen’) rappio (Verfall). Arvovapaa käsitys omaksuttiin yleisesti vuoden 1870 jälkeen (ks. Itkonen 2025). Tärkeä poikkeus oli Jespersen (1922), joka taas kerran samaisti kielenmuutoksen ja edistyksen (progress): ’täydellinen’ kieli ei olekaan sanskrit vaan nykyenglanti.
Esitelmässämme osoitamme, että vanhentuneeksi luultu kysymyksen asettelu on tullut uudelleen ajankohtaiseksi, kylläkin uusin painotuksin. Luku- ja kirjoitustaidon heikkenemiseen on Suomessa jo pitkään kiinnitetty huomiota, äidinkielisten kielen-hallinnassa on selvä laskusuunta siten, että kieltä heikosti hallitsevien määrä kasvaa yli odotuksenmukaisen. Yleiskielessä on meneillään useita muutoksia, jotka toisaalta heikentävät kielentämisen täsmällisyyttä ja toisaalta ilmaisun tiivistämisen mahdollisuuksia. Kyse on laaja-alaisesta ilmiöstä, joka koskee syntaksin, sananjohdon ja sanaston hallintaa; ks. Pajunen & Honko (toim., 2021). Miten siihen pitäisi suhtautua? Avaamme keskustelun.
Lähteet
Itkonen, Esa. 2025. Arvovapaus vs. arvosidonnaisuus kielessä, kielitieteessä, kielitieteen historiassa ja kielitieteen historiografiassa: esimerkkitapauksena diakroninen kielitiede Saksassa 1800-luvulla. Sananjalka 67, 258-287.
Jespersen, Otto. 1922. Language: its nature, development and origin. London: Allen & Unwin.
Pajunen, Anneli & Mari Honko (toim.) 2021. Suomen kielen hallinta ja sen kehitys. Peruskoululaiset ja nuoret aikuiset. Helsinki: SKS.