Toukokuussa 2020 pidin osana SeaHer-hankettamme – ja kokeilujani kehittää kirjoittamista myös aineistonhankintamenetelmänä – kolme luovan kirjoittamisen meriaiheista työpajaa netissä. Tilanne oli outo ja uusi: luovalle kirjoittamiselle ominaiset vetäjän kirjoittamaan innostavat tehtävät ja yhteen kokoontuvien kirjoittajien tuki toisilleen leijailivat nyt nettivälitteisenä. Kirjoittamisen into kuitenkin kokosi ihmisiä työpajoihin, joita pidinkin useita vuosina 2020–2022 eri ryhmissä ja eri paikkakunnilla, niin etänä kuin kasvokkain. Työpajoissa kirjoitettuja tekstejä lähetettiin esimerkiksi John Nurmisen Muistojen meri -kokoelmaan vuonna 2020. Lisäksi pyysin työpajoissa osallistujia kirjoittamaan tekstejä, joita julkaisisin hankkeemme sivuilla.
Pajoissa syntyy usein alkuja tai avaintekstejä, joita voi myöhemmin täydentää tai muokata haluamallaan tavalla. Lopuksi lähetin pajoihin osallistuneille kirjoittajille kutsun tulla kasvokkain lukemaan ja kommentoimaan pajoissa syntyneitä tekstejä ja kirjoittamaan joitain lisää. Runebergin päivänä 2022 tapasimme Turussa ajatuksena tämä kokoelma. Osa teksteistä on pajoissa syntyneitä, osa niiden pohjalta muokattuja ja osa tekstejä, jotka ovat jo jonkin aikaa odottaneet julkaisua.
Toivon näiden tekstien välittävän lukijalle jotain ihmisen ja meren välisistä moninaisista suhteista. Mielestäni nämä erityyliset ja moninäkökulmaiset kirjoitukset ovat onnistuneet yhdessä tuomaan kirjoittamalla näkyväksi jotain, jota monesti kuvataan mahdottomaksi sanoittaa. Suurkiitos tekstien kirjoittajille!
Kirjoittajien nimiä en ole maininnut, vaikka sain siihen luvankin. Haluan jättää tämän tekemättä, jotta tekstejä voi käyttää myös tutkimuksen osana, jossa muut kirjoittajat pysyvät nimettöminä. Ja antaa idean alun laajemmalle antologialle, jonne halutessa voisi nimettömänä kuka tahansa lisätä tekstejään – yhdistävänä aiheena meri, tai vesi, yhtenä kirjoittajana. Sulkeissa olevat otsikot olen antanut työnimiksi teksteille, joilla ei ollut otsikkoa.
Turussa 15.6.2022,
Jaana Kouri
tutkija ja sanataideohjaaja
Sisällys
Suuri pulssi
Tyttö ja meri
Synteesi
Illansuussa joensuulla
Sinulle meri!
Troolari
(Kirje merelle)
(Kymmenen avainsanan lista)
Lautalla
Kirje itselle – Vastaus edelliselle
In the summertime
Minun mereni, laiturini – muiden rannat
Aalto
Meriaikaa
Minne menisit nyt käymään?
Suuri Pulssi
”Sissoo”, tuhahti sinisimpukka ja sulkeutui kuoreensa kiukkuisesti napsahtaen. ”Turhaa tohinaa ja perusteetonta pulinaa, taas kerran”, se manaili ja kiinnittyi uppiniskaisena pohjakiveensä entistä lujemmin. Riutta hiljeni. Särmäneulat tarttuivat toisiaan hännästä ja liukuivat hitaasti hämärään. Viisitoista vuodenkiertoa oli kulunut ja toivo alkoi hiipua.
Apatia valtasi riutan eliöstön.
Edellisellä kerralla Suurta Pulssia oli osattu odottaa. Se saapui säännöllisen epäsäännöllisin välein ja sen tuloon luotettiin. Nyt kaikki oli selittämättömästi muuttunut. Taivaan merkit eivät pitäneet paikkaansa. Merivirrat kulkivat outoja reittejä ja niiden lämpötilat vaihtelivat yllättäen. Jotkut eliöt olivat lähteneet etsimään turvallisempaa ympäristöä ja sitten kadonneet lopullisesti. Jäljelle jääneet tarkkailivat huolestuneina ehtyviä happivarastojaan. Vesirutto levisi salakavalasti kaikkialle. Huhuttiin suuresta tuhosta.
Kuudestoista kevät alkoi lähestyä. Jääkansi ritisi ja paukkui ja liukui suurina lauttoina ulapalle. Haahkaemot saapuivat parvina suojaisalle lahdelle ja ryhtyivät rakentamaan untuvaisia pesiä kallioille ja poukamiin. Tiirat kirkuivat ja syöksähtelivät tavoittamaan suomuisia saaliitaan. Riutta oli jälleen vapaa talven vallasta.
Sitten alkoi kuulua kummia. Mulkosilmäiset massiaiset, jotka väsymättä päivystivät öisin vesipatsaassa, kuulivat siitä ensimmäisinä.
Kaukana suurissa salmissa oli tapahtumassa jotakin. Läntiset tuulet olivat voimistuneet navakoiksi ja vesimassat olivat lähteneet liikkeelle. Oli jopa joitakin vahvistamattomia havaintoja turskaparvista. Nytkö se tapahtuu? Voimmeko sittenkin pelastua?
Kohina voimistui riutalla. Kivinilkat ja kolmipiikit säntäilivät haurukasvustojen seassa ja kuuluttivat ilosanomaa kaikille. Siirat ja kotilot ryhtyivät kiivaasti verkostoitumaan äyriäisten kanssa saadakseen lisää tietoa. Hapsikat, vidat ja ärviät muodostivat huimasti kieppuvia pyörteitä, joihin tempautui mukaan tanssivia vesiperhosia. Hauraat katkat heiluttelivat kiihkeästi läpikuultavia raajojaan ja kuiskailivat – suolaa, suolaa, suolaa!
Suuri Pulssi virtasi viimeinkin voimalla murtovesialtaaseen happirikkaana ja suloisen suolaisena. Riutta heräsi eloon. Pian meriajokkaiden niityt levisivät kauniina, kirkkaanvihreinä mattoina pitkin hiekkapohjaa. Merineulat uiskentelivat kaislikossa ja sommittelivat kepeästi keinuvia juhlaviirejä pitkin rantoja. Merihevoset kiskoivat yötä päivää suolavaunuja syvänteisiin. Vastatulleet kampelat pöllyttivät hiekkapilviä ja pienet ahvenet kiskoivat leikkisästi Ahtia parrasta. Suolakiteet kimalsivat kirkkaina alkukesän auringossa. Pelastus oli tullut viime hetkessä ja alkoi juhlan aika.
Tyttö ja meri
Lukukausi oli juuri päättynyt, pitkä kesä oli edessä. Yhtenä iltana vanhemmat pyysivät tytön ja hänen vuotta nuoremman veljensä juhlallisesti olohuoneeseen, sillä heillä oli tärkeää kerrottavaa. Isä oli saanut komennuksen Perämeren vartioasemalle Röyttään ja lapset pääsisivät sinne hänen kanssaan, sillä äidin kesäloma ei ollut vielä alkanut. Hän tulisi sinne myöhemmin.
Tyttö oli ilosta suunniltaan. Hän oli kasvanut ja leikkinyt suurten jokien varsilla ja hän tiesi, että Suomen suurin kotijoki laski Perämereen. Hän rakasti satuja ja erityisesti meriaiheiset kertomukset kiehtoivat häntä: Pieni merenneito, Mestaritontun seikkailut ja Päivikki, merenkuninkaan satu, Sinbad Merenkulkija, Robinson Crusoe… Hän oli unelmoinut merestä jo kauan, sananakin se oli niin kaunis. Hän alkoi heti samana iltana pakata pientä sinistä kassiaan. Mukaan tuli Orriporrin talo, kummitädiltä saatu rakas satukirja, kankainen Ulla-nukke, värikynät ja paperia, sillä tyttö oli kova piirtämään. Äiti puolestaan laittoi lapsille laukkuun mahdollisimman vähän vaatteita. Hän oli sitä mieltä, että vaikka vappuna sataisi rakeita, kesätamineiden piti riittää.
Vihdoin koitti päivä, jolloin lapset nousivat mustanpuhuvaan höyryjunaan. Äiti saattoi heidät Koivun asemalle, jossa isä odotti heitä autolla työtoverinsa kanssa. Saareen oli silta ja tie, vaikka suurin osa kuljetuksista tapahtui veneillä tai laivoilla. Sinne kulki myös tavarajuna, sillä siellä oli saha ja muuta teollisuutta. Satamassa odotti isän polkupyörä. Sen takatelineelle sidottiin lasten vähäiset tavarat. Punertava tie kiemurteli mäkisenä, iltapäivän aurinko paistoi heleästi ja kukat kukkivat tien molemmin puolin. Tyttö käveli isän pyörän perässä kuunnellen miesten juttuja, pikkuveli kyseli väliin omiaan ja nauraa hörähteli. Oli hilpeää ja turvallista, kaikki kesän ihmeet ja seikkailut ja varsinkin meri odottivat heitä. Jo nyt tuoksui erilaiselta!
Perillä paikat katsastettiin nopeasti, siskonpeti laitettiin valmiiksi lattialle isän suureen työ- ja olohuoneeseen, iltapalaksi oli kaakaota ja pumpernikkeliä. Sen jälkeen oli vielä hetki aikaa ennen nukkumaanmenoa. Isä ja aseman merivartijat istuivat puutarhapöydän ääressä ja pikkuveli heidän kanssaan. Vieressä oli kryytimaa, jossa hehkuivat eriväriset krassit ja orvokit, salaatteja ja vihanneksia tarvittiin aseman ruokahuoltoon. Kimalaiset surisivat, joka puolella oli pihkalle tuoksuvia puupinoja. Vartioasema oli kaksikerroksinen, valkea ja kaunis rakennus. Tyttö kipitti nopeasti rantaan ja siinä se huokui, liikahteli levottomasti ja tuoksui erilaiselta kuin kotiseudun kirkkaat vedet. Tyttö tuijotti merta ja rekisteröi sen alituisen väreilyn ja leikin. Välillä jokin pitempi laine ojensi harmaata tassuaan kauemmas hiekalle ja tytöstä näytti kuin se olisi tervehtinyt häntä. Hieman ujostellen tyttö vastasi hyvää iltaa meri.
Ensimmäinen yö oli levoton, tytön oli melkein mahdoton saada unen päästä kiinni. Onneksi isä heräsi varhain töihinsä. Vartioaseman emäntä huolehti heidän ravitsemuksestaan. Tyypillinen aamupala oli teetä ja näkkileipää. Suuresta ruokakomerosta tyttö kävi veljensä kanssa pihistämässä ruskeita, tuoksuvia pumpernikkeleitä, joita he nakertelivat retkillään. He tutustuivat nopeasti pikkuisen merenrantakylän muihin lapsiin ja harmaiden tuultenpieksämien talojen pihoihin. Pikkuveli oli yltiösosiaalinen ja löysi heti useita kavereita. Tyttö leikki useimmiten lettipäisen Maijan kanssa; he rakentelivat leikkikoteja kallionkoloihin tai juttelivat lukemistaan kirjoista ja lehdistä. Joskus he piirsivät. Maija oli hieman vanhempi – peräti 9-vuotias – ja osasi piirtää kasvoja hyvin. Tyttö piirsi sivukuvia, hänen hahmonsa olivat yksijalkaisia, mutta korkokengät niillä oli ja pönkkähameet. Niiden vyötärö oli kapea ja rinnat terävät. Useimmiten tyttö oli kuitenkin yksin. Hän rohkaistui päivä päivältä ulottamaan tutkimusmatkansa yhä pitemmälle. Rannan heinikot, matalat ja korkeat kasvit tulivat tutuiksi, kiviä hän rakasti erityisesti. Aamun ensimmäisiä toimia oli juosta katsomaan merta, millä tuulella se olisi. Monesti vesi oli laskenut niin, että merenpohjan kivet näkyivät punertavina ja valkoisina, mustiakin oli joukossa. Sellaisina aamuina meri tuoksui voimakkaasti. Simpukoilta, levältä ja joltain salaperäiseltä. Se liplatti vihreänä. Iltapäivisin, kun tuuli oli noussut, tyttö meni usein uimaan. Rannan hiekka oli sekoitus pehmeää ja karkeaa, se tuntui jalkapohjissa mukavalta. Vaikka tuuli tuntui kylmältä, meri oli lämmin. Tyttö kahlasi ensin pitkälle veteen, heittäytyi sitten aaltojen kuljetettavaksi ja löysi itsensä joka kerta rantaviivalta. Se oli hauska leikki, jota hän jaksoi vaikka kuinka pitkään. Kukaan ei vahtinut häntä ja niin hän oppi rohkeaksi ja varovaiseksi yhtä aikaa.
Joinain päivinä isä otti lapset mukaan työmatkoilleen. He ajoivat harmailla vartioveneillä, joiden nimet olivat Rauta-Ville tai Nappari. Kuljettajana oli joku aseman merivartija. Joskus meri pärskyi mustana ja hyytävänä. Silloin tyttöä pikkuisen pelotti, mutta onneksi isä oli turvallisesti vieressä. Emännöitsijä oli lainannut omien lastensa villapaidat ja sadetakit, joten tyttöä ja pikkuveljeä ei palellut. Kauniilla säällä merivartijat kävivät luodoilla ja pienillä saarilla tarkistamassa salakuljettajien jälkiä. Siihen aikaan jobbaus rehotti vielä voimakkaasti, pirtusotakaan ei tainnut olla täysin päättynyt. Röyttän satama oli kielletty paikka, sinne ei saanut mennä kuin aikuisen kanssa. Merivartijat seurasivat sataman tapahtumia valppaasti. Tyttö näki joskus popliinitakkisia kauniita naisia, jotka nousivat laivoihin. Hän ihmetteli isän välttelevää vastausta, kun hän kysyi Keitä nuo tädit ovat? – Kuusiluoto oli mieluisa paikka. Siellä oli suuri merivartioasema, jossa asui useita perheitä. Oli hauska tutustua aseman lapsiin. Kerran he hautasivat yhdessä kuolleen linnun ja lauloivat hartaasti Ystävä sä lapsien sen muistolle. Iltapäiväkahvilla miehet joivat tuoksuvaa kahviplöröä, nauroivat makeasti ja aurinko paistoi mukana. Lapset söivät mehevää pannukakkua höysteenä mansikkahilloa ja kermavaahtoa. Koskaan sen jälkeen tyttö ei nähnyt niin suuria ja makeita vadelmia, pitkän kesän ja valon kypsyttämiä. Kuusiluodon vadelmia he saivat syödä vapaasti ja niitä oli paljon kotiinkin vietäviksi.
Äidin kesäloma alkoi aikanaan ja tahti muuttui. Tytön koko kesän vapaana liehuneet hiukset sidottiin taas tiukasti niin, ettei kulmakarvoja voinut pitkään aikaan liikuttaa. Hän pyysi äitiä kanssaan meren rannalle – olisi niin paljon näytettävää. Hän ei voinut millään ymmärtää äidin reaktiota: Sehän on niin pelottava ja vaarallinen, lähdetään äkkiä pois.Tyttö ymmärsi hämärästi, että äiti ei tainnutkaan puhua merestä, vaan omasta ahdistuksestaan ja alakulostaan. Vielä silloin tyttö ei osannut lohduttaa äitiään muuten kuin sanomalla, että hänen mielestään meri oli kaunis.
Koulun alkaessa tyttö oli ruskea kuin papu, karaistunut ja entisestään laihtunut. Hän ikävöi lopun ikäänsä Röyttän kesää, sen maisemia ja ihmisiä, mutta ennen kaikkea tutustumistaan mereen. Toista kesää ei tullut, sillä isä siirtyi toisiin tehtäviin. Parasta kesässä oli se, että hän tutustui isäänsä. Isä rakasti historiaa, luki paljon ja osasi kertoa kiinnostavasti saaren vaiheista. He juttelivat paljon keskenään. Vielä vuotta aikaisemmin tyttö oli arka ja pelokas, mutta vapaa kesä satujen saarella kasvatti hänestä yksinäisyydessä viihtyvän kulkijan. Hänestä tuntui, että meri ymmärsi häntä ja hän merta. Että se oli vuoropuhelua ja yhteisen rytmin löytymistä, mutta sen edellytyksenä oli oma rauha. Se oli molemminpuolista kuuntelua, tytön ja meren. Hänestä tuli sen kesän aikana paljon rohkeampi kuin ennen. Hän tuli sen myötä itselleen näkyväksi. Isän kaunis ja hyväksyvä katse vahvisti sen. Siitä kesästä on jäljellä yksi ainoa valokuva. Siinä neljä lasta seisoo kesätuulessa, aurinko saa silmät sikkaralle. Tytön hiukset liehuvat kasvojen ympärillä ja hän katsoo iloisesti ystäväänsä Maijaa, joka nauraa takaisin. Sen kuvan otti isä.
Synteesi
Tyttö kipitti meren rantaan
hiukset tuulessa liehuen.
Hän kohotti kätensä torveksi
suun eteen ja huusi HOHOI!
Vesi oli lähes äänetön,
se loiskui hiljaa kiviä vasten,
mutta tytöstä tuntui,
että meri kuuli hänet.
Ja kun joku oikeasti kuulee,
tämä myös ymmärtää.
Meri opetti lapsen uimaan:
ensin pitää kahlata veteen
ja mainingit työntävät kyllä
hellästi takaisin.
Hän liplatti aaltoina rantaviivalla,
kuuli satuja kaukaisista maista,
vaikkei vielä kaikkia ymmärtänytkään.
Hänen oli vain hyvä olla.
Illansuussa joensuulla
Lempeä läntinen taivas on vaiti.
Itämeri, rauhan meri,
70-luvulla laulettiin.
Meri sytyttää ikävän
rannoista riippuviin
– oi jospa!
Maa antaa
turvapaikan meille
ikuisille pakolaisille.
Valo vajoaa hiljaa
saaren taa, pallo pyörii,
elämä ikävöi.
Elollisen sakea suru
hämmentää ajan,
sumentaa saaren ääriviivat.
Merestä tulleet
riippuvat rannoista,
muuttuvat maaksi.
Mutta meri on
eri maata, jonne
suuntaa korkeaotsainen laiva.
Ja aina
rannasta rantaan
on eri matka.
Vasta kun ollaan poissa,
nähdään.
Sinulle meri!
Meri olet se, jonka luokse menen, kun suru ei mahdu sisääni. Olet se, jolle kerron lemmenvuodatukseni. Saat minut elämään. Liikkeesi, äänesi, värisi ja tuoksusi ovat maagista voimaa, joka tunkeutuu läpi nuhjuisen kuihtuneen ihoni ja saa minut unohtamaan todellisuuden. Kohtaloni kirjoituksen. Avaat uusia laajennuksia kovettuneihin suoniini. Verisuonieni seinämistä irtoavat sammalmaiset kovettumat. Sydämeni lämpenee, sykkii uutta verta. Ahmii hapekasta sinertävää nestettä virtoihinsa. Energiajuoman tavoin sytytät sieluni sytytystulpat kipinöimään.
Miksi en pysty vastustamaan sinua? Olet herrani, jonka edessä pienenen. Vaikenen ja piilotan sanani. Voin istua kalliolla ja katsella kuohujasi tuntikausia. Jokainen hetki on erilainen. Sinun värisi, liikkeesi, tuoksusi, suuntasi ja merkityksesi muuttuvat. Katson kun laine hivelee kallion pintaa jättäen sen uomiin märän jäljen poistuakseen takaisin omiensa joukkoon. Mutta kun yksi lähtee nousee tilalle jo toinen muhkeampi ja kovaäänisempi aalto. Itse vaahtopää, joka voimalla rantautuessaan nuolaisee kallion pintaa tuoden mieleen kevytkenkäisen ilottaren punattujen ylähuulten kielinuolaisun. Ylähuulen nopean kostean lipaisun, joka viestittää viehkeästi merimiehille, että kauppa on auki.
Meri, miksi olet joskus niin julma? Poseidonin voimalla imaisit laivasta kesken elämän setäni. Hän jäi isojen aaltojesi pöyhittäväksi. Ehkä joutui lopulta haikalojen coctailkutsun tarjoiluvadin antimeksi. Sinun miekkasi iski myös merimiesserkkuuni, joka ruhjoutui pelastusveneen alle kiinnityksen lauetessa vahingossa laivan tarkastuskierroksella. Vene tipahti kuin veltto känniläinen lattialle murskaten painollaan allensa sinut. Tai poikani, joka oli sielultaan merimies ja sai Siperian viimoissa ikuisen kivun kroppaansa ja menetti unirytminsä seilattuaan toistakymmentä vuotta yö-törneissään. Monet yöt hermoilin ja nukuin huolestuneen äidin unta, kun tiesin laivan kannella seisovan vahdissa konekiväärimiehen piikkilankaesteiden takana vesisuihkuineen laivan seilatessa vaarallisilla merirosvoalueilla. Mitä tapahtui sinulle lasteni isän veli? Hukuit joen virtaan juuri ennen häitäsi. Sinä meri. Näytit voimasi ja julmuutesi. Otit läheisiäni. Kerroit heille, kuka on herra ja kuka on alamainen. Sinun feministisyytesi pukeutui maskuliiniseen olemukseen kuin Dumasin muskettisoturi, joka D’Artagnan lailla halusi itsepäisesti miekkansa avulla saada itselleen soturin aseman ja voiton. Kun astuu valtakuntaasi, astuu arvaamattomalle maaperälle.
Meri, olet ihmeellinen. Olet tunteiden sytyttäjä, varustamoiden rahasampo, seikkailijoiden Linnanmäki, roskakuskien kaatopaikka. Sinun ääresi kokoontuvat perheet uimarannoille. Sinut löytävät turistit aurinkorasvapurkkeineen ja tankabikineineen, kalamiehet mato-onkineen. Jos puhuisit, niin mitä sanoisit heille? Koskaan emme kysy sinulta, miten sinä haluaisit elää kanssamme. Mitä vastaisit meille, jotka olemme rosvonneet identiteettisi ja keksineet olemassaolollesi erilaisia mainoslauseita, kuten ”löydä persoonasi meren äärellä” tai ”lähde mukaamme matkalle niin saat unohtumattomia muistoja”!
Mitä jos jonain päivänä pöyheät hiuksesi ja suloiset kameenväriset kasvosi olisivat muuttuneet asfaltiksi? Mustaksi pikimatoksi, jossa lukisi ”siitäs sait”! Yritä nyt uida ja kalastaa. Vieläkö palvot minua, kun olen muuttanut muotoani? Kerron sinulle. Sinä pakotit minut tekemään tämän. Unohtamaan itseni. En tiedä enää kuka olen. Olen kivettynyt. En enää kuohu eikä sieluni sisäinen elämä lähetä ravitsevaa planktonia. Enää ei merihevoset ratsastele sisälläni eikä koralliriutat viehätyksellään kutsu luoksensa. Puhun sinulle. Ymmärrätkö, että et ymmärtänyt miten tässä käy? Kun ajattelee vain itseään, sammuu yhteinen tähti, jonka loiste ylläpitää maailman yhteistä sydäntä. Kaikki loppuu. Pimenee kuin huone, josta sammutetaan valot nukkumaan mennessä.
Mitä opit vai opitko mitään? Mitä sanot ja kerrot niille, jotka jäävät ilman minun riemujani? Kadutko vai yritätkö löytää alkemiasi avulla ikuisen elämän itsellesi? Millaisen perimätiedon jätät itsestäsi? Pian kosminen lepotilasi räjähtää. Murskautuu. Mistä löydät elämänhenkäyksen ja uuden vitaalienergiasi? Äidin rinnan, joka pullottavana ja vaaleanpunaisen pehmeänä lähettää sinulle ravitsevan rintamaidon yrttistä tuoksua. Pyydän sinua rukoilemaan. Polvistumaan luontoäidin helmoihin ja pyytämään armoa. Tunnustamaan virheelliset tekosi ja ahneutesi. Pyytämään neuvoa, miten oppisit kysymään mereltä, mikä on oikein. Mitä kestät merenneitoni kaunoinen? Miten pidän sinua hyvänä ja autan säilyttämään kauneutesi? Miten pyyhin surun kyyneleet silmistäsi? Miten kasvatan itseni ulos itsekkyydestäni ja halustani hallita sinua, rakas meri? Auta siinä minua. Anna anteeksi minulle tyhmyyteni ja ahneuteni. Opeta minua kasvamaan ihmiseksi, joka kuuntelee enemmän ja opettelee ymmärtämään elämän sykettä ja sen rajallisuutta. Siunaa Tyyntä merta, Atlantin valtamerta, Intian valtamerta sekä Pohjoista, että Eteläistä valtamerta. Anna heille heidän jokapäiväinen oikeutensa elää Kuun ja Auringon vuorovesivaihteluissa. Siunaa koralliriuttoja, sienieläinyhteisöjä, levämetsiä, meriruohoniittyjä, vedenalaisia vuoria, mangrovemetsiä ja murtovesialueita. Amen.
Troolari
Tänään minä kerron teille tarinan rakkaudesta; yksipuolisesta, sokeasta ja silmittömästä. Sanotaan, että elämä kulkee seitsemän vuoden jaksoissa. Sen mittainen oli tämäkin tarina. Ja kuten elämässä yleensä, moni kiihkeänä alkanut suhde voi päättyä pettymykseen ja menetykseen. Semminkin kun sattuu päätäpahkaa hankkimaan troolarin ja ryhtyy puheväleihin miesten kanssa, jotka viettävät aikaansa rannoilla ja satamissa esittämässä ehtoja, jotka pätevät vain miesten dieselinkatkuisessa todellisuudessa. Aamu oli kaunis, niin kaunis kuin vain kesäinen aamu voi olla. Meri oli peilityyni, mitä nyt leikkisä läntinen tuulenvire aika ajoin rypytteli sen pintaa ja pyrähti sitten kaislikkoa kahisuttamaan. Troolari seisoi laiturin kupeessa pyöreäperäisenä ja pätevän näköisenä. Sydämeni hypähti ylimääräisen voltin ja ryhtyi sitten sykkimään keskimoottorin tahtiin. Tiedättehän sen kumean jyskytyksen, joka kantautuu rannalle, kun kalastajat aamuisin lähtevät toiveikkaina apajilleen. Jos minä tietäisin, miten nuotteja kirjoitetaan viivastolle, minä säveltäisin tuohon kiehtovaan tahtiin sykkivän rumpusoolon ja kirjoittaisin siihen säestykseksi ankkuripelin kilinän triangelilla soitettuna.
Troolari oli yksin minun. Ensimmäinen ja viimeinen ja ainoa alus, jonka kapteeni minä olen ollut. Alus, jossa vallasta ja vastuusta ei neuvoteltu. Olin hankkinut sen omilla rahoillani, laillisesti, mutta ehkä hieman kyseenalaisin keinoin, joilla en tahdo teitä juuri nyt hämmentää. Minun yksin oli kaiken voittava kiihko ja vimmainen intohimo, mutta myös taustalla häivähtävä pelko ja epävarmuus. Lähdin neitsytmatkalle yksin, koska en ollut selittelytuulella.
Satama-altaan reunalla vetelehtivät miehet seurasivat syrjäsilmin lähtövalmistelujani. Käynnistin moottorin, keräsin köydet siisteihin nippuihin, nostin lepuuttajat ylös ja heilautin kättäni epäileväisen puheensorinan lisääntyessä. He olivat hyväntahtoiseen, mutta hieman alentuvaan sävyyn neuvoneet minua olemaan ostamatta juuri tätä alusta. Heidän perustelunsa vain eivät sattuneet kiinnostamaan minua. Minä olin päätökseni tehnyt. Ohjaushytissä tuoksui terva ja kapyysista kuului vaimeaa kilinää rungon tärinän myötä. Olin ottanut mukaan rommipullon, josta nauttisin ankkuriryypyn illan tullen, mutta ilmeisesti olin kiinnittänyt lähtökiireessä ostokseni huolimattomasti. Suuntasin sataman suulta ulapalle ja lempeät mainingit alkoivat tanssittaa alustani hitaassa valssissa.
Lämmin onnen ja kiitollisuuden tunne täytti mieleni. Olin siellä, minne olin aina tiennyt kuuluvani. Tämä loputon, välkkyvä ja kimaltava aava, tämä aaltojen leikki ja kuohuva väylä, tätä minun kuuluu kulkea. Kupliva ilo kutitti kurkkuani ja koska ketään ei ollut kuulemassa, aloitin hilpeän rallin ja kääntelin ruoria varmoin käsin. Taivaankansi muodosti täydellisen ympyrän, joka hentona viivana erottui horisontissa. Mittasin harpillani maileja sinne, tänne ja tuonne ja lähdin seuraamaan sydämeni ääntä. Alustani saattanut tiira kääntyi takaisin ja olin oman onneni varassa.
Seitsemän pitkää vuotta minä tein joka kevät riemukkaan lähdön ja palasin syksyisin yhä haikeampana takaisin kotisatamaan. Troolarini kuljetti minua uskollisesti uusiin satamiin ja vuosien mittaan minä opin tuntemaan ne kaikki. Tulin tietämään kenen kanssa voi huoletta nauttia satunnaisen ryypyn ja kenen kanssa joutui väistämättä vääntämään kättä. Totuin nauttimaan yksin vaatimattomat ateriani messissä ja nukahtamaan, kun laineet liplattivat korvissani ja kapea makuusijani keinahteli kevyesti leevartin puolella. Miehet rannalla eivät juurikaan enää kiinnittäneet huomiota lähtöihini ja rantautumisiini, vaan jatkoivat väsymätöntä maailman parannustaan minusta välittämättä. Saatoin jopa aistia hienoista hyväksymistä, tosin vastahakoista. Sekään ei suuremmin minua kiinnostanut.
Seitsemäntenä keväänä merilinnut saapuivat vasta myöhään, meri oikutteli, vesi nousi ja laski mielivaltaisesti ja itätuuli vihmoi ilkeästi vettä viikkokausia. Mieleni oli kovin levoton ja tein lokikirjaani outoja merkintöjä. Unessani näin kuutamoisen meren ja tunsin suuren yksinäisyyden painon. Tiesin, että tarina oli lopussa ja että yksipuolinen rakkauteni ei enää ollut riittävä tae kaiken jatkumisesta. Troolari kynti merta ikävästi kallellaan ja moottori savutti. Pultit ja mutterit löystyivät lisääntyneessä tärinässä ja kaikki muuttui epävarmaksi. Minua pelotti. Viimeisenä kesänä minä käännyin legiltä takaisin. Pidin huolta, että kiinnityin kotisatamaan koiravahdin aikaan välttääkseni tietäväisen nyökyttelyn ja vahingonilon. Myönnän, että tunsin helpotusta, kun päätin luopua troolarista. Petoksen sinetiksi myin sen kauas merestä, kesyille sisävesille. Otin tosin selvää, että siitä huolehditaan hyvin ja että sitä kohdellaan kunnioittavasti. Aina keväällä tulen kuitenkin levottomaksi ja istun kalliolla, jotta näkisin ensimmäisenä jäitten lähdön. Henki on nähtävästi vielä vahva, mutta liha heikko, enkä minä koskaan enää hanki venettä.
Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Kuulin kerrottavan, että sen mainitun sisäjärven rannalla asuu mies, joka menetti poikansa yllättäen kuolemalle ja tarvitsi lohtua suureen suruunsa. Troolari on nykyisin hänen ja hän saanut siitä huolehtiessaan ja sitä korjatessaan lievitystä suruunsa. Hyvä niin.
En oikein tiedä, miksi kerroin teille tämän tarinan. Ehkä siksi, että keräisitte kaiken rohkeutenne ja toteuttaisitte unelmanne, vaikka ne eivät järjen valoa sietäisikään. Minulle jäi käteen kellastunut merikartta ja ruostunut harppi, mutta mittaamaton määrä muistojen kultaa ja monta pussillista uusien unelmien siemeniä. Ehkä istutan ne tänä keväänä, jos polveni lakkaa kiukuttelemasta ja saan hankittua uudet silmälasit, joilla näen kirkkaasti ja selvästi.
(Kirje merelle)
Meri, sinulla on viehkeä naisen olemus, osaat liikehtiä ja käyttää uomaasi kuin nainen, notkahdella suunnasta toiseen, huokailla ja voihkia
Sinulla on miehen luonne, olet ylväs ja mahtava ja voimasi näyttävä
Sinusta löytyy myös lapsen mieli, liplatat ja säteilet kuin pikkuinen kiharapäinen vauva uusissa nettialennusmyynnistä ostetuissa rattaissaan.
Muistutat perhettä, joka kerääntyy yhteen ja sulautuu samaksi omaa sukukuntaa edustavaksi toisistaan erottamattomaksi laumaksi
Olet kuin yhteiskunta, yhtä haavoittuva ja ulkopuolista häirintää karsastava
Ja en voi jättää sitäkään sinulle kertomatta, että muistutat yhteenkietoutunutta teinipariskuntaa, joka ei toivo elämältään muuta kuin rakkaussuhteensa ikuista jatkuvuutta ja kukoistusta
Joskus taas huokailet kun juuri eläkkeelle siirtynyt työtehtävänsä loppuun saattanut suomalainen urho , joka kaipaa jo ympärilleen hiljaista pysähtynyttä rauhaa
Ja lopuksi, yön syvinä hetkinä haluaisit palavasti olla kuoleman polulle lähtöä odottava vanhus , joka jättää jälkipolvillensa perinnöksi hiljaisen rakastavan kaipauksensa eronhetkellään
Sinä meri muistutat meitä, siksi sinä ja me olemme toisillemme tärkeitä.
(Kymmenen avainsanan lista)
La Famme Exceptionel kiirehtii. Mutta minne? Enhän ole meri, joka liikkuu iäti. En ole tuuli, joka henkäyksillään muovaa merta liikkeeseen. En ole aurinko, joka energiallaan ravitsee maapalloa ja maalaa meren eri sinivihreillä väreillä saaden sen kimmeltelemään timanttiliikkeen ikkunaan somistukseksi laitettujen kaulakorujen tavoin.
Olen La Famme Tranquille, joka liikkuu kun kuulee sisäisen kutsun.
La Famme, jonka voimat välillä ehtyvät ja tarvitsevat lisäravinteita.
La Famme, joka tarvitsee auringonsäteitä sielunsa sytyttämiseen.
Katson peiliin, kuulen meren pauhinan. Kiitos luonto, että annat minulle mahdollisuuden valita. Oivaltaa, että pieni kasvaa suureksi, kun sille antaa rauhan.
Lautalla
Meri piirtää ääriviivat
saariston riekaleille,
rispaantuneelle rannalle,
repaleiselle olennolle rannalla.
Merestä olet tullut ja sille kuulut – vain sumu,
meren oikukas vieras,
karkaa kaikilta aina!
On repeydyttävä, jotta syntyisi
saaria saarten jälkeen.
Kalalokki purjehtii
jäälautalla mukanaan
vääntynyt metalliputki,
käytetty kasvomaski
ja tyhjä oluttölkki
kohti joensuuta
pää pystyssä;
ihmisten lautta väistää,
kun editse lipuu lokin lautta.
Lokki osaa purjehtimisen taidon
ja muun tarpeellisen.
Kuka pärjää jäälautalla?
Siltä lintu nousee
tietäen tien!
Lokilla on muukalaisen kieli.
Ihminen lausuu turvasatama,
käy lausumaansa
sanaisaan satamaan,
pesii turvallisuuden illuusioon,
jota lokki ei tarvitse
purjehtiessaan ylväänä merelle,
puhuessaan
meren kanssa
yhtä kieltä,
vaan ihminen jää rantaan
matkatavaroinaan
unensa ja unelmansa,
kun lasten äänet kuin lokkien…
Kirje itselle…
Kuvittelitko saadessasi, ostaessasi ja periessäsi mökin ja rannan, mitä siitä seuraa – et voinut kuvitella kaikkea. Otit vastaan kiitollisuudella vapaat päivät, joutilaisuuden terassilla, saunaoluen nautinnon ja mereen pulahtamisen virkistyksen. Otit haltuusi äidin parsapenkin ja isän kalanperkuupaikan, saunoit heidän rakentamassaan saunassa, ihailit heidän kukkapenkkejään, puutarhatyökalujaan ja rannan siisteyttä.
Sait myös kaiken omistamisen ilon tuoman vastuun. Sait luvan pitää hormit auki, tilata nuohoojan, ostaa polttopuita, vetää veneen rannalle talveksi, katsoa, että laituri pysyy paikoillaan myrskyissä.. sinun piti muistaa lukita ovet, sammuttaa tulet, tuoda työkalut vajaan, vilkuttaa merelle kun lähdet ja haravoida ranta itse.
Sait kaiken ilon ja sait kaiken työn. Jaksoit aikasi. Löysit kumppanin, jonka kanssa jaoitte nautinnot ja velvollisuudet. Osasitte olla yhdessä. Osasitte tehdä yhteistyötä. Rakentaa lisää. Kaiken pohjana oli välillä sana kunnossapito. Nautitte uinnista ja kalastuksesta, kuvasitte lokkeja, tikkoja, telkkiä ja tiaisia. Istuitte kuisteilla tuulessa ja tyynessä, varjossa ja auringossa
Katoitte pöytään lounaan toisillenne ja vieraille, nautitte lasten tulosta ja lasten kanssa olosta. Odotitte jaksavanne kauan ja kaiken.
Aika kuluikin hyvin. Parhaat hetket merta katsellen, meren tuoksua haistaen, meren ja tuulen iholla, aallot venettä keinuttamassa. Rantahiekan lämpö.
Aloit ymmärtää, että kaikkea ei voi saada. Ei voi jaksaa tehdä itse, kunnossapito hyytyy, paikat rapistuvat. Tajusit, että täytyy löytyä uusia ihmisiä, jotka ymmärtävät mitä tehdä. Seuraava sukupolvi. Arvoitusta silti aina, miten kaikki jatkuu. Osaaminen, vastuu ja halu….
…vastaus edelliselle
“Kuvittelet olleesi oikeassa ja osittain olit. Meren tila on huolesi, mutta kytkit siihen osittain ympäristöä. Kalliolla oli lipputanko – olisiko se vielä, rannassa oli laituri – vieläkö se pysyisi? Levää ei ollut paljon, mutta koska sitä olisi niin paljon, että rantaa ei voi käyttää virkistykseen ja harrastuksiin? Et voinut tietää, mitä tulee, ei kukaan tiedä. Ennusteita tehdään eri instituutioissa. Oikeat ennusteet syntyvät tilastoista, mittaamisesta, oletuksista, ihmiseen uskomisesta ja järjen käytöstä tunteen sijaan. Kaikki voi silti mennä pieleen. Pieleen meno voi toisaalta parantaa jotain asiaa, joka muuttuu.”
Kevään 2020 koronaepidemia on muuttanut niin paljon, että emme voineet vielä maaliskuussa kuvitella. Jos ajattelen merta, se vain huokaa ja kääntää kylkeä, se ei lopu, se ei ala. Se on. Pandemia-aika ehkä vähensi meren kuormittumista, kun ihmiset eivät liikkuneet eivätkä tavanneet toisiaan.
Silti tuntuu, että vesi nousee ja laskee nopeammin ja enemmän kuin ennen, pellolla oleva tie jää välillä veden alle. Tuulet ovat puuskittaisia, kovia välillä. Pihalle putoaa oksia, suuria männyn oksia. Meri nousee rantakaivoon asti. Lunta tulee paljon, se muuttuu liukkaiksi jäätiköiksi, ja kun jäät sulavat, vedet virtaavat pitkin polkuja ja vievät hiekat mennessään.
On tekemistä edelleen, on oppimista niillä, jotka jatkavat. Maailmassa on varmasti erilaisia muutoksia kuin osaamme kuvitella. Meren suuruus kiehtoo loputtomasti. Nyt istun kaupungissa ja näen joen, joka kuljettaa vettä mereen….
In the summertime
Kesä alkoi olla lopuillaan. Maarianhaminan ja Tukholman väliä kulkeva höyrylaiva puksutti aaltoja pitkin. Sen kannelle oli kokoontunut työvuoron päätyttyä pieni joukko kesätyöntekijöitä, pääasiassa opiskelijoita. He katselivat tummaa vettä hiljaisina ja haikeina. Oli tehty ahkerasti töitä, ystävystytty ja vapaa-ajalla vähän juhlittukin. Joka keskiviikkoilta, kun rantauduttiin Maarianhaminaan, lähdettiin juoksujalkaa Miramariin tai Socikseen tanssimaan ja pitämään hauskaa. Miramarissa oli erinomainen orkesteri, joka soitti illan mittaan monta kertaa Mungo Jerryn ratkiriemukkaan hitin In the Summertime yleisön pyynnöstä. Hän muisti, miten kosketinsoittajan sormet lensivät villisti ilmassa, basisti pyöräytti suurta soitintaan, banjo ja kitara helisivät ja laulajat kajauttelivat moniäänisesti. Orkesteri oli tehnyt lisäksi koreografian, jota oli hauska katsoa. Se oli tehnyt Mungo Jerryn kappaleesta oman sovituksen, joka oli lähes yhtä lennokas kuin alkuperäinenkin. Lattia oli täynnä iloisia ja päivettyneitä nuoria.
Kannella seisoskeleva porukka pieneni vähitellen. Osa meni messiin iltapalalle. Kylmäköt kattoivat joka ilta herkkuja kylmäkaappiin. Köyhät opiskelijat eivät aluksi uskoneet silmiään nähdessään monenlaisia juustoja, hedelmiä, jogurtteja, itsetehtyjä sämpylöitä ja herkullisia salaatteja. Niitä sai syödä vapaasti ja viedä hyttiin, jos mieli teki. Joka kesä moni lihoi muutaman kilon, mutta nuorena se ei haitannut. Päällystön messi oli vielä hienompi. Siellä oli jopa tarjoiluhenkilökuntaa, joka toteutti syöjien pienimmänkin toiveen.
Elokuinen ilta oli lämmin ja tyyni. Taivaanrannalla salamoi – elosalamoita, tiesi joku. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia, lukenut niistä vain. Näky oli mahtava. Tiheästi välkkyvät taivaanvalot halkoivat horisonttia, mutta jyrinää ei kuulunut. Tähtiäkin näkyi jo, mutta ei kuuta.
Suomen viimeisin höyrylaiva s/s Coccolita oli maannut Pietarsaaren satamassa monta vuotta lähes uponneena. Laivan konemies kertoi, että sillä oli ollut kunniakas historia Ariadne-nimisenä, mutta jostain syystä se oli päätynyt hylkytilaan. Pietarsaaresta se hinattiin Turkuun, josta siitä oli tarkoitus kunnostaa kesälaiva. Se oli todella huonokuntoinen ja likainen. Kesätyöntekijät – pääasiassa tytöt – määrättiin siivoamaan henkilökunnan hytit, keittiö ja kaikki cafeterian tilat. Se oli kova urakka. Kaapit vilisivät rottia ja hiiriä, joita metsästettiin vielä myöhemmin kesällä. Lysolin haju tuli tutuksi, mutta muutaman viikon jälkeen paikat saatiin kuin saatiinkin kuntoon ja laivaliikenne alkoi. Matkustajia riitti. Hän työskenteli laivan cafeteriassa annostelijana, mikä oli ehkä hänen elämänsä hienoin titteli. Kun laiva lähti liikkeelle ja jonoja alkoi muodostua, vastaavalle hoitajalle iski joka kerta paniikki ja hänen vatsaansa väänsi. Hän lähti ulos kannelle rauhoittumaan ja takaisin tuli vasta, kun laiva saapui perille. Kassanlaskun ja tilaukset hän kyllä hoiti. Kannella soitti piskuinen orkesteri, johon kuului haitari ja rummut. Vastaava hoitaja sanoi rakastavansa erityisesti haitarimusiikkia ja niin hän vietti koko kesän kannella iloista menoa kuunnellen ja katsellen. Hänen oli turvallista olla, sillä kesätytöt opettelivat kassan käytön, vaikkei se varsinaisesti heidän tehtäviinsä kuulunutkaan. He oppivat annostelemaan ja tuntemaan erilaisia alkoholijuomia; siinäkin he kehittyivät varsin taitaviksi. Vastaava neuvoi heitä kaatamaan vajaita mittoja varsinkin, jos asiakas oli humalassa. Siihen kesätytöt eivät kuitenkaan suostuneet.
Hän muistaa yhä laivan aikataulut. Sunnuntai-iltana saavuttiin Skeppsbrolle klo 22, jolloin Gamla Stanin krouvit vain odottivat heitä. Paras paikka oli Magnus Ladulås, jossa esiintyi usein eteläamerikkalaisia muusikoita. He soittivat ja lauloivat kuin enkelit. Ilmapiiri oli rento, oluttuopitkin olivat suurempia kuin Suomessa. Vaikka sali oli täpötäynnä, pöytiin mahtui aina. Usein syntyi hienoja keskusteluita uteliaitten ruotsalaisten kanssa. Kuullessaan, että hän opiskeli kirjallisuutta, kyseltiin varsinkin suomalaisista naiskirjailijoista. Onnellisia hetkiä olivat ne, jolloin hän sai kertoa rakastamistaan runoilijoista tai kirjailijoista: Eeva Kilvestä, Eila Kivikk’ahosta, Anu Kaipaisesta ja monesta muusta. Kerran hän yllätti pöytäseurueen lausumalla Kantelettaresta runon Jos mun tuttuni tulisi. Seurue kuunteli hiljaa ja totesi, että suomen kieli kuulosti kauniilta ja eksoottiselta. Kiitokseksi tarjottiin vielä yhdet! Ruotsalaisten kanssa keskusteltiin myös siitä, miten hienoa oli, että meri yhdisti eikä vain erottanut.
Maanantaina oli lähes koko päivä vapaata, sillä vasta illalla klo 19 laiva käänsi keulansa kohti Maarianhaminaa. Silloin tutustuttiin Tukholmaan. Gamla Stanista tuli erityisen rakas kahviloineen, gallerioineen, museoineen ja pikku putiikkeineen. Kohokohtana usein oli käynti Moderna Museetissa. Sen museokaupasta hän löysi tärkeän kirjan Strindbergs Stockholm och skärgård. Sitä selaillessaan hän pystyi palauttamaan mieleensä kaupungin tunnelmia, tuoksuja ja ruotsalaista kodikkuutta. Kahviloiden runsaat katkarapuvoileivät, joiden päällä oli tilliä ja sitruunaa, maistuivat taivaallisilta. Sellaisia hän ei ollut ennen syönyt. Prinsessakakku vei kielen mennessään, samoin sydämenmalliset vaniljaleivokset.
Kaukana pohjoisessa häntä odotettiin kesäksi töihin. Äiti oli kauhuissaan kuullessaan tyttärensä aikeista lähteä merelle: Mie en kehtaa kertoa kenellekään, että minun tyttäreni rupeaa laivatytöksi. Onneksi tytön päätös piti ja pian myös äiti rauhoittui saadessaan paketteja, joissa oli suklaata, lakritsia, likööriä ym. Isä sai partavettä ja tupakkakartonkeja. Laivakesiä hänelle kertyi kaikkiaan neljä. Kolme muuta hän työskenteli aurinkokannen kioskissa isossa valkeassa Nordiassa, Skandian sisarlaivassa. Niitäkin kesiä hän muistaa lämpimästi. Kerran laivan siivooja hypähti hänen kaulaansa sanoen, että nyt vasta kausi alkaa, kun kesätytöt tulevat.
Ensimmäinen kesä Coccolitassa oli ainutlaatuisen ihana. Ennen työvuoron alkua hän varsinkin alkukesällä pysähtyi reelingillä, kuunteli lokkien kirkunaa, haisteli mereisiä tuulia ja oli niin onnellinen kuin nuori ihminen vain voi olla. Kesän mittaan ystävyydet syventyivät. Viimeisenä keskiviikkona orkesteri soitti paremmin kuin koskaan aikaisemmin. He tiesivät, ettemme enää koskaan tulisi viettämään vapaailtojamme Miramarissa. He soittivat meille kiitokseksi vielä yhden kerran Mungo Jerryn kappaleen. Laivatytöt ja –pojat hoilasivat yhteen ääneen orkesterin kanssa: Sing along with us / dee-dee-dee, dee-dee / dah-dah-dah, dah-dah, / yeah we’re hap-happy / dah – dah – dah… Alright!
Turun Sanomat julkaisi kesän lopussa valokuvan viimeisen höyrylaivan saapumisesta satamaan. Rannalla seisoi muutama surullinen hahmo. Vastaanottajia ei kuvassa näy.
Minun mereni, laiturini – muiden rannat
Suomi
Laiturini on isompi kuin Turun ylioppilaskylän yksiöt. Laiturille mennään siltaa pitkin, sillalla on kaisloja, silta sortuu myrskyssä, sortuu uudelleen ja putoaa mereen. Mies on huolissaan, meitä harmittaa – korjataan silta taas, talven pimeydessä. Kaislat ovat jääneet syksyllä tähän – tuoksu on syksyn kuolleiden lehtien tuoksu. Me korjaamme laiturin. Mies haalareissa,. Laituri on minun, mutta jaetut kokemukset ovat meidän.
Otamme aurinkoa laiturilla, kalastamme, lähdemme veneellä laskemaan verkkoa. Nyt on korona-aika ja se muuttaa tekemisiä – se jättää ihmisen laiturille ihmettelemään. Ei voi lähteä, ei voi nähdä muita, ei voi matkustaa.
On silti laituri, jonka harmaat laudat on uusittava, ponttonit korjattava, on ostettava betonia ja sakkeleita, paksua kettinkiä – odotettava uusia kesiä. Tänä kesänä ei laiturilla ole koiraa.
Meitä on kaksi, pärjäämme kyllä. Laituri kestää. Vanhat menivät, vanhat laiturit. Ne elävät vanhoissa valokuvissa. Ne on purettu, poistettu, kierrätetty.
Täällä minä katselin merta jo lapsena. Luin kirjoja, pesin mattoja, kirjoitin. Olin minä.
Tanska
Lentokone laskeutuu, olen saarilla, olen tullut konferenssiin, joka liittyy työhöni. Maisema on karu. Kaupunki Torshavn on pieni, talot ovat pieniä. Meri ympäröi kaiken. Voi tulla laivalla tai lentokoneella. Tämä on ihan muuta kuin omat rannat Suomessa.
Ranska
Työmatka, Välimeri. Niin vihreää rantaa en ole ennen nähnyt. Tännekin tulen lentokoneella, käymään tehtaassa. Käymme rannan ravintolassa syömässä kalakeittoa. Kala on siinä päineen, kokonaisena. Kaupungin talot ovat sinisiä, kuljemme pitkin kivettyjä rantoja, aurinko paistaa.
Tanska
Täällä vietin yhtenä kesänä loman miehen kanssa, jonka olin keväällä tavannut. Vuokramökissä kahden. Pitkiä kävelyjä, loputonta hiekkaa pitkin ison meren rantaa, uintia suurissa aalloissa, meren kohina, meduusat, linnut, aurinko ja rannan tuulisuojat. Alku pitkälle suhteelle, joka jatkuu.
Suomi
Olen 10-vuotias. On heinäkuu, isän kesäloma. Olemme kalastajaperheen luona. Leikkikaveri puhuu ruotsia, siskoni ja minä suomea. Harmaat pyöreät kalliot, aava meri. Vesi on puhdasta. Pohja näkyy, vaikka vettä on tosi paljon. Pääsemme pilkkimään turskaa kalastajan kanssa. Illalla ajetaan veneellä pitkä matka, kalamajalle saareen. Nukutaan meren ympäröiminä. Aamulla lähdetään syville vesille ja opitaan pilkkimään turskaa pitkillä siimoilla. Kaloja tulee, ne ovat isoja, outoja. – Palataan kalastajan taloon Karlbyn kylään. Toista vastaavaa kokemusta ei tule. Edes vuosikymmeninä. Muut turskat ovat tulleet eteen ravintoloissa tai pakastealtaissa ja kalatoreilla.
Aalto
Kun aurinko tanssittaa rannan vettä,
seinät välkkyvät lämmintä iltaa,
ja kun vesi suutelee rannan kiviä kuiskailevia,
askel askelelta, aalto aallolta
tästä piirtyy oma maisemani
– ehkä siksi, että siinä on veneitä,
ehkä siksi, että tuolla on laivoja –
niin, roska roskalta, jonka poimin,
siitä tulee maisemani rakas ja kevyt.
Tai ei: roska kyllä on kevyt vaan askel raskas,
sitä painaa sovinnon välttämättömyys,
kaiken rauhan vaikeus.
Puhdasta Maata ei ole, silti
on, parhaasta päästä, hyötyjätettä
ja viisautta.
Kun vanha tuttu
haltia kehtosi ääreltä
koskettaa sinua hellästi olalle,
jätät runonuottasi ja sanaverkkosi
ja nouset haltian laivaan
toivoen: ehkä siitä, mikä jää,
joku joskus
kasvattaa pihapuun.
Meriaikaa
Kadonnutta aikaa en vanhoista päiväkirjoistani löydä. Sen sijaan ne sisältävät paljon huvittavia, hävettäviä ja murehduttaviakin muistoja, joista osa liittyy mereen ja laivoihin.
Haave merestä ja merityöstä syttyi 17-vuotiaan mielessä, kun hän kesällä 1975 aina ruokatunnilla käveli kesätyöpaikaltaan Helsingin Salmisaaresta Kaapelitehtaan rahtikirjakonttorista siltaa pitkin Lauttasaareen ostamaan kivijalkamyymälästä syötävää (joka vei voiton tehtaan ruokalan vetisistä ja kitkeristä perunoista ja soosista). Tyttö katseli laineita, laitureita, laivankylkiä ja kaukaisuutta: kun vain pääsisi tästä kivikaupungista merelle!
Kolmen vuoden kuluttua unelma toteutui, kun Eevi mönstrattiin vikaeeraajaksi M/S Ilmattaren isoon pentteriin pesemään kansainvälisten risteilyvieraiden astioita.
Tuona kesänä 1978 M/S Ilmatar teki viikoittain risteilyjä tiistaisin ja perjantaisin Helsingistä Leningradiin ja maanantaisin Helsingistä Tallinnaan. Oli kulunut kolme vuotta Helsingin ETYK-päätösasiakirjan allekirjoittamisesta. Neuvostoliitto ei pelottanut, vaan päinvastoin houkutteli nuorta venäjän ja ranskan opiskelijaa salaperäisyydellään.
___
Perjantaina 9.6.1978
Matkustajalaiva Ilmattarella odottelen hytissäni työvuoron alkua. Huomenna saavumme Leningradiin. Sain tänään töitä, kahden viikon pestin isopentterissä, raskasta hommaa heti alkuun, kuulemma. Vähän painaa, kun en ole vielä kärryillä näistä systeemeistä. En edes tiedä, sinutellaanko vanhempia työtovereita.
Maanantaina 12.6.1978
Viime lauantai-iltana Leningradin kansainvälisellä merimiesklubilla Meikku ja minä tapasimme irlantilaisen merikapteenin kavereineen. Sunnuntaina etsiskelimme satamasta heidän purjelaivaansa, mutta loppujen lopuksi saimme kiellon tavata heitä. Kummallakin päivävapaalla tallailimme Nevski prospektia, ajelimme metrolla ja johdinautolla, kiistelimme kaupoissa. Ihmeellistä.
Lauantaisen Merimiesklubi-illan jatkoilla Ilmattaren korsteenikannella lauloimme Saarenmaan valssia, Uralin pihlajaa ja muuta sellaista; meitä oli kymmenkunta, enimmäkseen kesäväkeä. Minulle kirkastui todellinen merimies, Petri – sama, joka osaa niin verrattomasti mytätä Suomen lipun puulaatikkoon, kun laivan lähtiessä laskemme sen.
Ehkä olen ihastunut tähän laivaan. Joka tapauksessa laivaan ja mereen ja tähän elämään. Tänään pistäydyttiin Helsingissä. Nyt ollaan jo matkalla Tallinnaan.
Sunnuntaina 18.6.1978
Hyttikaverini Siili opiskelee Taideteollisessa. Kirjoitamme molemmat parastaikaa päiväkirjaa: ”Rakas päiväkirja! Tänään on ollut työläs päivä. Messissä oli ruokana nakkeja ja perunamuusia. Menen naimisiin. Minusta tulee rouva Ferraro.”
Eilen Merimiesklubilla tapasin syyrialaisen Aminin ja latvialaisen Gennadin. Puhuin sekaisin venäjää ja saksaa. Amin on perämies saksalaisessa rahtilaivassa. Gennadi on Merimiesklubin työntekijöitä. Tanssin Aminin kanssa. Genan kanssa juttelin musiikista ja kirjallisuudesta. Jossain vaiheessa Amin ja minä aloimme huomaamatta sinutella. Genan kanssa pysyin tiukasti teitittelyssä.
Tiistaina 27.6.1978
Kauhealla rytinällä saavuimme Helsinkiin ja kiinnityimme laituriin. Töijaamisen vastakohtana lähtiessä lekotetaan trossit. — Jospa ne pasiseerit olisivat jo päässeet maihin, niin että voisin lähteä luovimaan kaupungille.
Keskiviikkona 28.6.1978
Käytiin taksilla mönstraamassa työnvälityksessä, ja mukaan lähtenyt mukava siivooja selvitteli mulle työasioita, Unioniin liittymistä ja muuta. Tämä kesä on alusta asti siniseksi tehty. Se väri on minulle uusi ja vieras.
Jos voisin olla merimies. Mihinkään en ole kiinnittynyt, en teatteriin, yliopistoon, mereen. Merestä ja laivasta muistan aina sinut, sanoin Petrille, joka vaihtoi rahtilaivaan Välimerelle.
Perjantaina 30.6.1978
Työkaverit ovat hyvillään seilaamiseni jatkumisesta. Ilmeisesti en sitten voi vaihtaa laivaa tänä kesänä, sen olen velkaa emolle ja muille asioitteni järjestelemisestä.
Eilen olivat ensimmäiset hyttijuominkini ja messitanssiaiseni ilman Petriä, ja olo oli murheellinen. Mutta tärkein on järjestyksessä: seilaaminen jatkuu.
Sunnuntaina 9.7.1978
Kävimme päivävapaalla Merimiesklubin oppaan johdolla tutustumassa neuvostoliittolaiseen Baltica-laivaan, joka on lähdössä Maailman nuorison 11. festivaaleille Havannaan. Laivan ilmassa oli jännitystä ja byssassa lahmeaa proviantin hajua.
Pehmeä ja töykeä on Leningrad. Kuinka minä voin niin ihailla sitä paikkaa!
Tiistaina 11.7.1978
Viime yönä oli hysteerinen meno Pertsan kämpillä, tanssittiin miesten kongilla ”Pettäjän tietä” ja Pertsa osoitti meille rakkauttaan. Hän on helsinkiläinen ja persoonallisuus. Mitäs täällä on muun väliä, kunhan töissä pitää pintansa, juo hyvin eikä ajattele. Syöksyy päivästä toiseen. Täällä on hyviä tyyppejä, kaiken maailman taiteilijoita ja hamppareita, niin kuin keittiöpiika huusi. Ja savolaisia.
Maanantaina 24.7.1978
Olemme saapumaisillamme Tallinnaan. Kuuntelen Jacques Breliä sähkömieheltä lainaamallani mankalla. Olen yksin. Roikuin pitkään pää venttiilissä. Kuinka kiitollinen olenkaan, että saan olla merellä.
Sunnuntaina 6.8.1978
Miten paljon kertoo vanhan leningradilaisnaisen käsi, joka ojentaa sinulle tynnyristä ison mukillisen kaljaa. Ruskea, suonikas, leveä käsi varoittaa ja suojelee. Se kertoo, että selviydytään, on selviydytty ennenkin.
Maanantaina 7.8.1978
Viime yönä, kun työnsin pääni ventttiilistä, satamasta iski raaka tuulinen ilma, mutta kaikki oli ihanaa ja turvallista: vierellämme keinui suuri, valaistu Italia-laiva, kajasteli punkkaan asti.
Pari yötä sitten heräsin siihen, että alaston moottorimies yritti kiivetä punkkaani. Sai korvatillikan ja sättimiset ja luikki pois.
Sunnuntaina 13.8.1978 (Leningrad)
Kun katson venttiilistä ulos, näen aina yhtä kiintoisan näyn: merimiehiä työnsä ääressä. Ja kun proopuskapojan sarkatakin ja koppalakin siluetti piirtyy harmaata, levotonta vettä tai silkkistä kuutaivasta vasten, on vähällä, ettei kestä.
Nyt venttiilissä vilahtelee neuvostosotilashenkilöitä. Laivaelämä on siitä mukavaa, että aamulla Tallinnassa voi ensimmäisenä nähdä laivankylkeä, nostokurkea, proopuskapojan selän auringossa.
Moottorit käynnistettiin, ja sataman kovaäänisistä kajahtaa tuttu ”Vapaa Venäjä”! Proopuskapoikien ujosta kädenheilautuksesta arvaan: tytöt ovat kannella.
___
Pari vuotta myöhemmin kesällä 1980 Eevi pääsi messitytöksi rahtilaiva M/S Arkadialle, joka toi hiiltä Gdańskista ja Gdyniasta Inkooseen. Saman vuoden elokuussa Solidaarisuusliike perustettiin ja Euroopan historia saapui uudelle merkkipaalulle. Arkadiallakaan ei silloin aavistettu, millaisen murroksen alkua oltiin sivusta seuraamassa.
Keskiviikkona 2.7.1980
Totisesti väsyttää. Olen nukkunut hiton huonosti ja ahdistuneena monta yötä. Pitihän tämä rahtilaivakin sitten kokea. Ei vaan tunnu miltään, ei ainakaan hyvältä. Synkeää. Ei sellaisia vitutuksia kuin Ilmattarella muttei myöskään sellaisia nautintoja. Ei sellaisia ihmisiä – eikä kaupunkeja. Yksitoikkoista. Kun pääsisi vähän ahdistuksestaan ja alkaisi ajatella. Taidan lähteä kannelle.
Keskiviikkona 9.7.1980
Olemme redillä Suomenlahdella. Eilen Suomen päässä ex-stuju ja toka perämies saivat lähtöpassit. Syy: viime reissulla he jäivät ahteriin eli unohtuivat Puolaan. Ikävä painoi päätäni ja painaa vieläkin. Nyt ei ole mitään kiinnostavaa – paitsi yksi tai kaksi hyvää tyyppiä, joiden laivassaolosta olen onnellinen. Niin kuin Krista-kokki, jonka kanssa on ollut kivaa ja vaivatonta kulkea kaupungilla ja kuppiloissa.
Tänään oli huimat pelastusveneharjoitukset. Kapusimme köysitikkaita jyrkkää laivan kuvetta pelastusveneeseen niin kuin monessa painajaisunessani. Jännityksen kruunasi uintini Itämeressä, syvänsininen upottavan kirkas kokemus, vierelläni turvana mustakylkinen hiililaiva, ja jätkät töllöttivät täkillä.
Lauantaina 12.7.1980
Olisi hyvää aikaa ajatella asioita, kun pystyisi ja osaisi. Tänä iltana ohjelmassa tukanpesu ja nukkumaanmeno. Hahaa. Suuret merinautinnot. On hiilipölyä ja muuta saastaa, joka ahdistaa hengitystäni.
Torstaina 17.7.1980
Gdyniassa oltiin, tapasin Roxanan baarissa krakovalaisen merimiehen, jolla oli karkeat otteet. Lähti saatillekin, mutta pääsin sukkelasti eroon otettuani vastaan lippusen, johon hän oli raapustanut nimensä ja osoitteensa.
Torstaina 24.7.1980
Tapahtui kuin sadussa, vaikka arvelin, ettei minulle voisi koskaan niin tapahtua. Hessuahan minä olen alusta pitäen katsellut ja manaillut, että miksei hän voisi rakastaa minua. Ja nyt hän rakastaa, ainakin suhteellisesti.
Bob Marley on tehnyt uuden älppärin.
Niin, eilen illalla se siis tapahtui: empimisten jälkeen läksin Inkoon kapakkaan ryyppäämään tyttöjen kanssa, ja Hessu tuli hakemaan tanssiin. Siellä soi Donna Summer, Gibson Brothers ja muita rakkaita.
Moottorioppilas on vinoillut minulle koko päivän, ja Hessukin on saanut kuulla.
Tänään stuju tuli taputtamaan minua keittiössä sanoen: voi sua, pitääkö sua täällä kukaan hyvänä. Kun olin hiljaa, Krista tokaisi, että ei kai se sitä sulle kerro.
Perjantaina 25.7.1980
Heinäkuu, kesän kaunein ja kuumin viikonloppu, tyyni meri, punainen aurinko ja keltainen täysikuu, ja Hessu-poika, tässä se mitä olen kesältäni hakenut, sekä lisäksi Krista-ystävä ja hänen kasettinsa, rakkaita, tuhisevia lauluja ja tansseja, Abbaa sun muuta.
Kävin brygällä jututtamassa kipparia, kipinää ja kolmosta, enkä tiedä teinkö hirveän kardinaalimöhläyksen sinutellessani kipparia.
Sunnnuntaina 27.7.1980
Onhan se tietysti niin, ettei voi herättää tunteita, joita ei ole olemassa. Minulla ei ole rakkautta antaa Hessulle, en minä osaa, en tiedä tarvitsenkokaan ketään sillä lailla. Ja etiäisen olen saanut, että tällaisena haaleana teenä tämä pysyy. Hessu oli eilen vahdissa koko yön. Nukuin hyvin.
Rakkaus ja avioliitto ovat tietysti ihmeellinen asia. Mutta niin ovat myös Fellini, Visconti, García Márquez ja Bob Marley, Etelä-Amerikka ja Afrikka.
Krista lähtee tämän reissun jälkeen lomalle. Kiva että hän ehti nähdä tätä Hessun ja mun romanssia. Pojat tietävät, eukot eivät eikä stuju.
Porukkaa oli eilen Gdańskissa kapakassa, harmittaa vähän kun en lähtenyt, olisin voinut tanssia.
On sellainen olo, että on ihan sama, olenko hiililaivassa vai jossain muualla ja missä olen myöhemmin, tai on kai sillä väliä.
Keskiviikkona 30.7.1980
Melkein haikein mielin jätän tämän heinäkuun. Se on ollut minulle kaunis.
Tällä hetkellä tässä laivassa ja porukassa on kiva olla, nuoret pojat – opis, pikku moottorimies, junkki ja muut – ovat mukavia.
Tämä laiva ja hytti ja nämä satamat ovat saaneet kodin tuntua, ja seurustelumme on jo julkinen, luonnollinen asia.
Perjantaina 1.8.1980
Gdynia. Herrajumala millainen hermojenkoetuspäivä. Akkojen kanssa ostoksilla valuuttakaupassa. Sitä virhettä en tee enää koskaan. Hessu on yövahtina. Minä aion nukkua. En lähde minnekään Gdańskin-retkelle, eikä kapakkakaan houkuttele noiden akkojen lörpötysten takia.
Torstaina 7.8.1980
Inkoossa ollaan. Hessu sanoi, että Arkadian porukalle voisi teettää mustat t-paidat, joiden selkäpuolella olisi valkoiset nälkähenkselit (kuten yhtiön kiulujen korsteeneissa) ja etupuolella uppoavan kipon kuva ja teksti Laihian Koli ja Koksi Oy.
Lauantaina 16.8.1980
Semmoinen karvas pala tuli tiettäväksi, että saattaa olla mun viimeinen reissu, siellä on jo pikku-Jatta tulossa takaisin töihin.
Maanantaina 18.8.1980
Redillä elevaattorikaijan edustalla. Gdańskiin ei päästetä, Puolassa on satamamiesten lakko.
Kippari kielsin pyykinpesun. Pitäisikö lakata käyttämästä alushousuja. Ei jaksa antautua edes tupakanpolttoon, lukemisesta tai kirjoittamisesta puhumattakaan. Mikähän tässä energian vie, en tiedä.
Keskiviikkona 20.8.1980
Puhtaat tyynyliinat ja pussilakanat lopussa, ja kuulemma jäljellä vain yksi kondomi koko laivalla.
Torstaina 21.8.1980
Hernesoppaa ja pannukakkua. Vesi ransuunille, maito kortille tänä aamuna, dominokeksit lopussa. Sopotin laulufestivaalit peruutettiin lakon takia.
Silti mukava kun on oltu redillä vaan, on poissa se ainainen hösääminen uloslähtöjen ja sisääntulojen kanssa ja Inkoon sataman ärsyttävyydet.
Lauantaina 23.8.1980
Eilen loppuivat appelsiinit, tänään puhtaat pyyheliinat.
Maanantaina 25.8.1980
Omenat ransuunille.
Se Sopotin Festiwal Piosenki järjestettiin kumminkin. Marion Rung voitti ne.
Pesen salaa sangossa saippualla pikkupyykkiä.
Tänään on pelastusveneharjoitukset.
Soitin äidille eilen illalla. Hesarissa oli mainittu, että Arkadia on redillä ja odottaa lastia.
Kai me täältä rediltä tämän viikon aikana lähdetään. Tuliaisten ostelu edessä, mikäli se käy päinsä.
Perjantaina 29.8.1980
Viimeiset omenat syöty, piimä loppu. Vesi on pahasti ransuunilla (viime yöksi pantiin vesistoppi, nyt vettä saa vain byssaan) – tai ainakin se vähän hermostuttaa minua samoin kuin Hessun viisaudenhampaan kasvukivut. Annan Hessulle antibioottejani. Eipä tuo paljon valita.
Pääasia on, ettei minun vielä tänään tarvitse ottaa ulosmaksua, vaan todennäköisesti saan olla laivassa ainakin viikonlopun yli.
Näin tänään elävän torakan pentterissäni. Litistin sen anturani alle.
Maanantaina 1.9.1980
Gdańskissa, eilen päästiin vihdoin kaijaan. Yhdeksän boforin syksy ja vesisade. Ruoan jälkeen pitäisi lähteä Hessun kanssa kaupungille. Kun muistaisin huomenna soittaa äidille. Emme voi lastata näin kovassa myrskyssä.
Tiistaina 2.9.1980
Viimeinen uloslähtöni, Gdańskin satama oli aurinkoinen ja katselin merihenkilöitä sillä tavalla, että he jäävät kauniisti elämään sydämeeni. On lapsellinen, vähän typerä olo. Kuuntelen vanhaa kasettia.
Eilen Hessu, pari muuta kaveria ja mä tehtiin epäonnistunut mutta vaikuttava ja kaunis retki Gdyniaan. Ajeltiin lossilla, junalla ja taksilla.
Hessun merimieshuumoria: ”Jumalauta-saatana mä isken teitä nokkaan. Hakekaas maitolaatikko alle että mä yletyn.”
Tekee mieli tupakkaa. Saas nähdä koska päästään Suomessa kaijaan.
––––
Seuraavana vuonna mereen hurahtanut kieltenopiskelija pääsi kärsimättömän odottelun jälkeen kesätöihin legendaariselle GTS Finnjetille. Valmistuessaan vuonna 1977 kaasuturbiinialus Finnjet oli maailman suurin ja nopein autolautta. Matka Helsingin Katajanokalta Travemündeen, Saksaan taittui vajaassa vuorokaudessa.
Keskiviikkona 10.6.1981
Olen Finnjetillä. Varttitunnin päästä alkaa työt Sky-baarissa astioiden kerääjänä. Tietysti jännittää. Kuulemma (taas vaihteeksi) yksi rankimmista hommista. Olen varmaankin vain tämän reissun. Hessu jäi kotiinsa Keravalle: ”Viimeinkin pääs muija töihin.”
Kuulutukset matkustajille kantautuvat tänne hyttiin vienosti. Nämä Jetin punkat ovat kyllä tunnetusti hyvät nukkua. Hyttikaverini on keski-ikäinen, ei tupakoi. Noin vuosi sitten olin myös Finnjetillä, silloin palasin Hampurin-reissultani ja kadehdin merimiehiä, itse matkustaja. Hassua kun ei taas tiedä mistään mitään, ja hässäkkä kai odottaa. Kun nyt osaisin olla, antaa tämän soljua.
Torstaina 11.6.1981
Kun saisi nukuttua alkavana yönä. Viime yönä nukuin huonosti (naapurikin kuorsasi) enkä päivävapaallakaan saanut kunnolla unta. Ollaan jo taas Hesaan menossa. Taas kerran näin Travemündestä Hampurin suuntaan lähtevän puistotien pään, tällä kertaa sateen valamana.
Naapurini on muuten harvinaisen fiksu. Leski. Jalkoja särkee ja turvottaa, tänä iltana sai töissä tosiaan hypätä. Luonnollisestikaan ei täällä ole yhtään kiintoisaa asiaa saatavien rahojen lisäksi. Onneksi olen tuon Saksan pään nähnyt, niin ettei ole tuskaisaa pysyä laivassa. En tosiaankaan tiedä, jäädäkö vai lähteä huomenna (mikäli jatkoaikaa tarjotaan). Hankkisin varsin hyvin (mikäli saisin tehdä ilman lomia), ja sillä rahalla olisi hyvää käyttöä elokuussa. Konflikti on (tarpeeton). Saa nähdä.
Perjantaina 12.6.1981
Lähden nostelemaan Jetistä toivoen pääseväni mukavampaan laivaan. Luotan onneeni. Jalat ihan tohjona, saanut juosta pirusti koko aamun. Viime yönä nukuin yllättävän hyvin. Saksaa on tullut jonkin verran puhuttua. Joskus kuudelta lienemme Helsingissä. Sitten Hessulle soittamaan. Hän ei takuulla pidä tästä, etten jää Jettiin. Vähän hullua se tietysti onkin. Mutta olkoon. Toivon hullusti pääseväni mukavampaan laivaan. Olen poikki. Meri, Itämeri jymisee ulkopuolella. Täytyy olla pitkällään, kun ei kärsi kävellä turvonneilla jaloillaan. Ei todellakaan ole mitään asiaa. Millaista elämää! Tällaista he, työtätekevät, elävät vuodesta toiseen. Siinä sitä onkin.
Sunnuntaina 14.6.1981
Hessun luona Keravalla taas turvallisesti. Toistaiseksi olen ollut tyytyväinen, etten jäänyt Jettiin. Tuntui hyvältä tulla Hessun kainaloon Jetin raa’asta ilmapiiristä.
Tiistaina 16.6.1981
Saa nähdä, selviydynkö tulevasta viikosta. Olen Jetillä jälleen, tunnelma on mitä painajaismaisin. Ei muuten niin, mutta hyttikaverini on joku sairas. Ja minusta tuntuu, että hyttisiivooja kuuluu alimpaan kastiin – jotenkin entiset työtoverit Sky-baarista kävelevät läpi minua huomaamatta. Olisinpa päässyt sen Vuokon kanssa asumaan. Näin sen vilaukselta, äsken en löytänyt byssästä. Melkein itkettää, ja on ikävä Hessun luo. Ei tunnu olevan täällä yhtään kiinnekohtaa, ihmistä, johon voisi luottaa. En tiedä, onko sekään entinen kahvinkeittäjä enää laivassa. En tiedä, ilkeääkö mennä henkilökunnan diskoon ja missä se edes on. On hirveän raskas olo. Silloin eka kerralla ei ollut niin tämmöinen olo: kuin olisi paiskattu ihmissyöjien keskelle. Hyppisin riemusta, jos tämä olisi vain yhden matkan vikaeeraus. Viikko hylkiönä, potkittuna. Siellä Sky-baarissa tunsi itsensä vielä ihmiseksi. Olen joutunut hullujen, sairaiden joukkoon. Millaistahan olisi, jos olisi tällä lailla vieraassa maassa, jonka kieltä ei kunnolla osaisi, eikä olisi rahaa eikä oikeutta mihinkään ja kaikki luotettavat ihmiset kaukana. Oli hyvä, että edellisellä reissulla mulle kerrottiin Jetin ilmapiiristä. Tämä on tosi painajaismaista: mistä löydän sen kahvinkeittäjän! Silloin edellisellä reissulla en uskonut (tai huomannut) tätä painajaismaisuutta. Millainen onnenpesä olikaan Arkadia (Hessun tavoittamisen jälkeen) tähän verrattuna. Kai mun täytyy nyt vaan keskittyä pitämään poissa tätä kauheaa tunnetta, joka minua puristaa.
Keskiviikkona 17.6.1981
Hessu nousee tänään Arkadia-laivaan. Kello on yhdeksän aamulla, yksi epätoivoinen yö on takanapäin. Ulkona on hiukan kirkastunut. Enpä usko, että jään tänne viikkoa pitemmäksi ajaksi. Ilmapiiri täällä on todella uskomaton.
Oli ihanaa viime kesänä, kun oli Krista-ihminen auttamassa. Yleensä on aina ollut joku Krista, nyt ei ole ketään.
Aavistan, että rahtilaivassa (Arkadiassakin) miesten työnteko ja keskinäiset suhteet ovat rankkoja sillä lailla kuin minusta nyt rankalle tuntuu.
––– Onneksi löysin Mirkun, sen kahvinkeittäjätytön! Arvasin heti oikein (se ei ollut vaikeaa), että hänellä on pikku poikaystävä olemassa – niin kuin minullakin!
Tämä paatti muuten rullaa hiukan, uskomatonta.
Olen ajatellut, että olen vain sovitun viikon hommissa, ja jos en pääse rahtilaivaan tänä kesänä, niin menenpähän kotiin Järvenkorvaan Tyyne-tädin seuraksi. Tietysti olisi hyvä saada se puoli vuotta merityötä täyteen tänä kesänä, varmuuden vuoksi.
Työ ei ole tänään juuri rasittanut (paitsi aamuimuroinnit) eikä juuri tuonut tyydytystäkään. Vipinää on kuitenkin luvassa Saksan päästä. Mitään ei pysty tekemään, ei ole halua ruveta räpeltämään postikortteja ihmisille. Kyllä täytyy taas sanoa, että meitä on moneksi, kun ajattelee tuota hyttikaveria. Kulu nopeasti, viikko!
Torstaina 18.6.1981
Tänään lupasin, että olen kaksi viikkoa töissä. (Kämppis tuli hyttiin, rauha meni. Tajunnanturrutusmusiikki sujahti päälle.) Kai tässä kestää sen kaksi viikkoa.
Mirkku, se (vasta 20-vuotias) kahvinkeittäjä, sanoi eilen illalla, että kyllähän nuori ihminen pärjää puolitoista kuukautta missä vaan. Minusta kylläkin tuntuu, että olen tulossa vanhaksi, mutta nythän onkin kyseessä vain kaksi viikkoa. Ja kyllähän siinä jotenkin hermo lepää, kun pääsee hyttipuolelle matkustajien pariin. Työ onkin rentoutusta, muu ahdistusta. Hilja sanoi tänään, että tämä C-hyttiosasto on lepo-osasto – ja sen myönnän todeksi.
Perjantaina 19.6.1981, juhannusaatto
On ollut vähän kirkkaampi päivä. Olen ollut Sinin, merimiesten tyttären, apuna hänen hyttejään laittelemassa. Olen myös tutustunut toiseen (17-kesäiseen) siivoojattareen, Tiinaan. Tänä iltana olisi tarkoitus tutustua henkilökunnan diskoon, saa sitten nähdä, tuleeko siitä mitään.
Sini on hupaisa tyyppi – oikea meren ja laivojen ja matruusinelämän rakastaja, jolle miespuoliset työkaverit ovat ”meidän poikia”.
Tänään ehdottivat, että 29. päivänä lähtisin kahden viikon lomalle ja sen jälkeen tulisin vielä kahdeksi viikoksi töihin. Miettimisaikaa on maanantaihin. Täällä on yksi nainen, joka oli Ilmattarella, muisti minut. Näin myöhemmin ajatellen tuo aika Ilmattarella tuntuu melkein epätodelliselta, oli se niin mielikuvituksellista. Ah, Leningrad – pölyinen, kuulas, keltaisen harmaa helmi!
Aloitin eilen kirjettä Hessulle.
Maanantaina on kai laivan huoltopäivä, niin että ehtii toimitella joitain asioita.
Mutta mitä minä tekisin niinä kahtena lomaviikkona, kun kotona Järvenkorvassa on Tyyne-täti?
On taas sellainen ilkeä olo näiden päiväkirjojen kanssa niin kuin Ilmattarella, että mihin ne pistäisi piiloon.
Täytyy varmaan ulostautua Saksan päässä vähän jaloittelemaan.
Kovaa vauhtia me mennään, rahtilaivojen ohi. Se minua tässä kiehtoo, että jos nyt kestäisin olla täällä, olisin ensi kesänä jo listalla myllyssä. Saa nyt nähdä.
Lauantaina 20.6.1981, juhannuspäivä
Jetti rullaa kummasti, on hyvin maalauksellista ulkona: mustaa, sadetta, tuulta. Pitäisi mennä nukkumaan, jos jaksaisi (tai saisi unen päästä).
Viime yönä en nukkunut silmällistäkään, vaan olin yhden varastomies Karrin luona – hän pyydysti minut henkilökunnan diskosta. Lupasi soittaa tänä iltana, mutta eihän sellaisiin sovi uskoa. Juteltiin metafyysisiä asioita koko yö, hän pussasi ainoastaan saattaessaan mua häkkiin. Mä luulen, että hän on naimisissa. Yllättävä kokemus sikäli, että Karri oli fiksumpi kuin miltä vaikutti. Hän on höpsö ja uneksija, mutta ei se mitään. Meillä oli rattoisa yö!
Sunnuntaina 21.6.1981
Huomiseen mennessä on ratkaistava, otanko viikon päästä ulosmaksun vai en. Eilinen oli lopuksikin melkoinen mylläkkäpäivä – vaihdoin hyttiä. Kämppis rupesi haastamaaan riitaa niin kovasti, että läksin. Asun nyt naapurikämpässä yhden kallan ihmisen kanssa, joka vaikuttaa ihan mukavalta. Karrille (vaikken ole varma ovesta) sujautin hyttiin lapun, ettei soita. Näin häntä C-kongilla aamulla, tervehdimme. En uskaltanut jäädä juttelemaan, eikä hän huutanut perään. En tiedä, saanko tyttöjä kanssani diskoon pälyilemään tänä iltana.
Maanantaina 22.6.1981
Kylläpä odotin tiiviisti diskossa Karria eilen kahden tuoremehun ääressä, ja odotukseni palkittiin, kun hän tuli sitten hakemaan tanssiin. Oli saanut lappuni, joka kuulemma oli ollut aiheellinen. Mentiin Karrille heti kohta, ja hän tarjosi katkarapuja valkoviinin kanssa. Juteltiin kaikennäköistä. Niin kuin olin arvellutkin, hän on naimisissa ja tyttövauvan isä.
Tänään tullaan Hesaan eikä lähdetä kuin huomeniltana, huoltopäivä.
Tiistaina 23.6.1981
Huoltopäivä, hässäkkäpäivä, vaikka vähätöinen, on illassa. Näin Karrin, jo työkuteissa, äkkipäätä. On tietysti mukava, kun on ihminen, jota voi seurailla ja ajatella. Niinhän ne ämmät puhuivat diskossa, että vaikea on saada miehiltä ruumiillista, vielä vaikeampi henkistä lämpöä.
Luultavasti torstaina joudun taas vaihtamaan käbiiniä.
Viime yönä nukuin kellon mukaan pitkälti, mutta uni ei tainnut olla kovinkaan korkealaatuista. En taida mennä huomenillalla diskoon. Tänä iltana aion mennä saunaan. Ostin Kansankulttuurista tänään Picasson taidekirjan ja Tolstoin Anna Kareninan. Se Joycen Odysseus on liian paksua laivalukemista.
Keskiviikkona 24.6.1981
Tänään vaihdettiin Sinin kanssa hommia, on saanut liikuntaa. Ihan mukavasti on mennyt, tahti on hyvä, olen aika virkeä ja riittävästi nukkunut. Ei varmaankaan pitäisi lähteä diskoteekkiin iltasella eikä edes brygää ihailemaan, vaan mennä hyvissä ajoin nukkumaan.
Töissä matkustajahyttien pölyävät petivaatteet ärsyttävät minua kuivaan yskään asti. Kurkku on kipeä. Tarvitsisin appelsiinikuurin. Kävin sairaanhoitajalta Strepsilsiä. Kohta alkaa pyyheliinakierros. En viitsisi mennä maihin, Sini tosin pyytelee kovin.
Se Anna Karenina on ihan sopivan keposta laivalukemista.
Ikävä kun se diskohomma on niin myöhään. Vaikka eipä sinne muuten ihmiset töiltään ehtisikään. Paleltaa. Kun saisi nukuttua pari tuntia ennen diskoonmenoa! Mutta näissä asumisoloissa se toive on turha.
Perjantaina 26.6.1981
Olen jo taas vaihtanut käbiiniä. Asun messiemäntä Anun kanssa.
Tähän mennessä olen viihtynyt mukavasti uudessa työpisteessäni, paremmin kuin entisessä, tämä tarjoaa enemmän haasteita, ja työtä on enemmän, niin että rentoutustakin on enemmän, sillä työ on täällä rentoutusta. Riksaa on tullut alun toistakymppiä päivässä. Olisi se työ aika onnetonta, jos ei osaisi saksaa.
Niin kuin etiäinen ilmoitti, Pekka ei ollut keskiviikkona diskossa. Käytiin Sinin kanssa brygällä. Se oli fantastista, pimeää, vain tietokoneiden valot hehkuivat.
Lauantaina 27.6.1981
Ihanaa, pois täältä, lomalle! Mietin tänään, että jos ottaisikin jo ulosmaksun, mutta en kehdannut. Täytyy sitten olla palaamatta lomalta, jos tuntuu ihan kauhealta.
Tänään olikin todella huisketta töissä, varsinkin pyyheliinakierroksella. Kyllä tässä kunnon yöuni ja terveet elämäntavat ovat yhtä tarpeen kuin opiskellessakin. Sen olen oppinut, että koetan salata olevani opiskelija ja kesäseiluri. Huomenna käväisen kai sentään diskossa.
Sunnuntaina 28.6.1981
Eipä tunnu pyhäiseltä. Arkadiassa sunnuntait sentään erottuivat. Tänään söimme munia ja pekonia. En muista, minä viikonpäivänä söimme niitä Arkadiassa. Valmistaudun kirjoittamaan läjän postikortteja. Tänne on tullut pari likkaa (toinen opiskelee taidekoulussa), jotka eivät puhu merimiesten raakaa kieltä vaan minulle tutumpaa. Kiva kun ovat täällä.
Maanantaia 29.6.1981
Odottelen töiden päättymistä – enää loppuryntäys – ja Helsinkiä ja puhelimeen pääsyä, täytyy heti soittaa Irinkalle. Huomenna soitan Marttilalle, että koska Arkadia tulee. Olisi mukava päästä pian Hessun läheisyyteen.
En jaksanut, viitsinyt lähteä eilen diskoon. Oli niin mukava maata puhtaana ja uupuneena omassa punkassa ja odotella unta. Kuukauden päästä tämä häslinki on jo ohi.
Olen ihan mustelmilla, kolhinut itseäni töissä.
Melkoisen pitkältä ajalta on tämä kaksiviikkoinen tuntunut.
Mutta eletty se on, ja tässä olen.
Torstaina 2.7.1981
Olen Pirkkalassa Irinkan luona. Irinka on töissä. Lähden kohta vastaan, ja käyn soittamassa matkalla Arkadiaan, joka toivon mukaan on jo lähtenyt Puolasta.
Perjantaina 3.7.1981
Tavoitin Hessun – radiopuhelimen tuttu särinä! Ovat aamuyöstä lähteneet ulos, tulevat (toivottavasti) huomenna puoleltapäivin Inkooseen.
Lähden täältä huomenna hyvissä ajoin Helsinkiin päin.
Kiva päästä Hessun syliin. Sitä ymmärtää taas näitä ”aitoja” asioita, kun elää ”tavallista” elämää. Paskat. Kiva kuitenkin (luultavasti).
Lauantaina 18.7.1981, loman jälkeen Finnjetillä
Kävin eilen diskossa puhumassa Mirkun kanssa entisistä ja nykyisistä poikaystävistä. Muutoin oli tylsää. Mirkku ja Sini lähtevät tänään lomalle. Voi olla, että Sini pääsee Finnlinesin rahtilaivalle eikä palaa. Mirkun kanssa vaihdettiin osoitteita.
Jotenkin hirveän nopeasti ja ennen muuta sekavasti sujunut tämä kesä. Enpä todellakaan ole pahoillani elokuun tulosta! Se tuntuu sadulta, että Irinka ja minä pääsemme Interraililla Pariisiin.
Tänään saunaan. Toivottavasti saan taaskin saunoa yksin. Minun pääni ei kestä yhtä tuplapaukkuakaan.
Maanantaina 19.7.1981
Huomenna seisontapäivä Helsingissä. Käyn silloin kaupungilla.
Näin Karrin aamulla C-kannen juoma-automaateilla. Hän ei huomannut. Jännä, että se sama vaihtoporukka, joka oli viime jaksoni jälkimmäisellä viikolla, on nyt suunnilleen täällä. Mutta kenen kanssa sitä pääsee ylihuomenna diskoon!
Aika kurjia unia olen katsellut – äidistä ja äidin kuolemasta, mistäs muusta! Hyvähän tuo on, että edes unessa vähän purkautuvat nuo viimekeväiset asiat.
Voi kun Hessu antaisi kuulua itsestään!
Aika tyyni meri. Itämeri, tuttu vesi. Nähnenkö koskaan valtamerta?
Tiistaina 21.7.1981
Olen juossut Helsingissä ja saanut kai joitain asioita hoidettuakin. Ainakin kuulin veljeni paheksuvia lausuntoja Interrailista.
Tylsät pelastusveneharjoitukset ovat onneksi ohi. Tai mitäpä onnea siihen sisältyy. Nämä seisontapäivät eivät ole hauskoja.
Keskiviikkona 22.7.1981
Voi tätä lepo-osastolaisoloa! C-kannella ei todellakaan rasitu, mutta sen verran on liikettä, että ruokahalu on. Tänä iltana olisi mentävä diskoon. Pääsisi vaikka tuon kämppiksen vanavedessä. En tiedä, viitsinkö käydä maissa. Ehtiihän ne tuliaiset ostaa myöhemmin.
Mun työpariani närästää kauheasti mun olemassaoloni, hän ei enää tervehdi minua.
Pahaa kahvia täällä saa, erilailla pahaa kuin Arkadialla.
Torstaina 23.7.1981
Eilen diskossa oli niitä iltoja, joita on meikäläiselle varattuna yksi viittä vuotta kohti. Sain olla tavoiteltu ja valita kahdesta komeasta. Karri voitti kilvan.
Tuo ilta kruunasi Jetti-oleiluni. Henkilökunnan diskosta siirryttiin matkustajista tyhjenneeseen tanssisalonkiin, jossa pojat jammailivat bändin kanssa.
Luojan kiitos, olen työssä lepo-osastolla! Millainen eilispäivä, ilta, yö!
Perjantaina 24.7.1981
Suloisen, lämpimän onnellisissa ajatuksissa olen purjehtinut näitä päiviä. Saattaahan olla, että vedän tänä iltana diskosta vesiperän, silti aion sinne mennä. Aikaa on niin vähän. Taidan ostaa Saksasta viinipullon ja nautiskella sitä illan oloon. Toivottavasti kämppis pitää seuraa.
Irinka soitti eilen illalla taas; on jotenkin ylimaallista, kun tässä kummallisessa häkissä saa kuulla hänen äänensä ja sanoa, että kohta lähdetään ulos.
Nämä muutamat päivät ovat kullanneet kesäni säihkyväksi ja kalliiksi. Näitä tunteita, salaperäistä onnea, olen kokenut jo monena seikkailukesänäni mutta mielelläni nautiskelen niistä nytkin tietäen, että ne ovat hetkelliset.
Lauantaina 25.7.1981
Kävin pesulassa vaihtamassa itselleni puhtaan kaavun, joka jäänee viimeiseksi työmekokseni tältä erää. Hassua, että nyt on ollut niin lustia tässä paikassa, jossa ennen tuntui ylivoimaiselta säilyä hengissä. Mutta nyt onkin köykäinen työ ja ihmismäinen kämppis. Olin eilen diskossa vähän aikaa, Karria ei näkynyt, siellä oli kamalan tylsää, menin pois. Juotiin kämppis-Virtaskan kanssa pullo viiniä ja puhuttiin menneistä.
Sunnuntaina 26.7.1981
Meri käy. Ihanaa, rajua, harmaata, aina aallon noustessa vihreänä kuultavaa. Keinuukin vähän. Olen uuvuksissa ja kaihomielinen. Nukuin huonohkosti, olen kiihdyksissä, polttanut tupakkaa, lankaantunut ajatuksissani – Karriin lähinnä. Näin häntä tänään, kun kävin kaupassamme ostamassa ulosvietävät. Onneksi pääsen pois täältä yhteiseltä alueeltamme!
Olenpahan kyllä ollut täällä kuin herran kukkarossa: ihanin laivatyö, ylipäänsä kesätyö, mitä olen tehnyt, saa tehdä yksinään, itsenäisesti, mitä nyt vähän piristykseksi vääntää saksaa matkustajien kanssa. Ja täällä kämpässä meillä on omalaatuinen kiihkeä tunnelma, niin kuin elettäisiin viimeistä päivää. Kai se on diskossa käväistävä tänä iltana, varsinkin jos saa kämppiksestä seuraa.
Maanantaina 27.7.1981
Eilinen disko oli peruutettu, pojat tekivät ylitöitä jonkin proviantin kanssa.
Tiistaina 28.7.1981
Olen ahminut suklaata. Taitaa loppua kesken, mutta loppukoon. En osta lisääkään, vaikka Karrin kauppa on juuri auki. Täytyy kuitata loppu tupakalla ja kiisseleillä. Nukuin ihanan sikeästi viime yön. Hukkasin toisen korvatulppani. Tyhjiä hyttejä C-kannella, eikä Auvo ole määrännyt lisätöitä. Jotenkin on saatava aika kulumaan. Tänä iltana täytyy tietenkin mennä diskoon, kiusaantumaan viimeiseksi illaksi. Suvainneeko Karri-poika edes ilmaantua sinne.
Solveig – vanhaa Arkadian porukkaa ja nyt töissä Jetillä – houkuttelee Hessua ja minua käymään Suomenlinnaan. Hän elää hyvin tunteellisesti tätä romanssiamme. Onhan se kiva, että joku elää. Minua puistattaa.
Interrail-matkan lopulla Pariisissa perjantaina 28.8.1981
Tänä iltana sanon näkemiin Pariisille. Junat vie Irinkan ja minut nopeasti Hampuriin, ja on hyvä, että Jetti odottaa meitä huomenillalla Traven päässä. Elinvoimainen olentoni on hengittänyt väkevästi tämän kuukauden. Minulla on ollut onni elää Pariisissa, minun elimistöni on saanut toimia Pariisin tavoin, olen elänyt, ruumiini on tyytyväinen, olen elänyt taas kerran yhden elämän, Pariisin-viikon pituisen, ja tänä iltana minua taas kerran odottaa kuolema. En pelkää sitä, se on luonnollinen ja minulle tuttu. Se kulkee lävitseni ja muuttaa uneksi verisuoneni, metroreittini. En soimaa mitään, olen tyytyväinen, että olen saanut elää.
Itämerellä Finnjetissä sunnuntaina 30.8.1981
Miten paljon ilmaa, taivasta, tuulta ja vettä, miten vapaa aurinko! En pelkää enkä väistä kylmää tuulta, me tulemme toimeen.Miten avarat alkuvoimat Pariisin kirjavuuden jälkeen! Projekteja ei valitettavasti ole saapuvilla, kaikin puolin on miehitys heikko. Olemme myöhässä, vasta yöllä tulemme Suomeen. Karu, kylmä, rakas Itämeri! Kylmät ja hiljaiset katajat, kivet, kotipolut! Rakas nurmikko, pehmeä pihamaa. Syksyssä sinut löydän, suloinen, hiljainen kotini.
______
Vuonna 1983 oli Eevin viimeinen merityökesä. Kesäkuun alun viisi päivää hän työskenteli pentterityttönä M/S Silvia Reginassa, mistä hän kirjoitti päiväkirjaansa heti jälkeenpäin odotellessaan sukulaisten luona seuraavaa pestiä.
Vantaalla perjantaina 10.6.1983
On tuttu, epätoivoinen kesäkuu. Eilen olisi ollut jokin paikka, mutta olin juuri kerinnyt lähteä kaupungille. Tänään olisi päässyt Viking Sagalle. En mennyt.
Luen Travenin Puuvillanpoimijoita. Se auttaa näkemään, että siitäkin voisi kirjoittaa romaanin, miten on oppinut panemaan brikat pesukoneeseen, pesemään koneen, viemään kipot ja kapot kallaan tai byssaan, siivoamaan kerrosten välit liikkuvassa hississä, suihkuttamaan lattiat…
Olihan se tarina, ruusu elämässä, pyörtäne, aarrekätkö, nukkeullakko, joskin painajaismainen, sekin Silvia Reginan reissu; siinä oli aloitus ja lopetus ja tapahtumat, jotka lisäksi yhdistyivät moniin hetkiin menneessä. Oli hidasliikkeinen, vaalea Emmi, joka saattoi olla enemmän kiinnostunut naisista (sanoi, ettei ainakaan suomalainen mies ole hänelle), ja oli kookas, tumma Ritva, joka puhui hupaisasti turkulaisittain ja tuntui olevan huumorintajuinen. Oli ”viettelysten vaunut”, joilla tuotiin salista aamiaisastioita. Oli Alma Tallgren, mökin tyttö, pienenä talon tyttärelle kasvinkumppaniksi annettu, joka muisti kärsimänsä loukkaukset ja vaikeudet: että joku laivan ”laitosmies” (M/S Silvia Reginalla tosiaan sanottiin tunkkia laitosmieheksi) oli huudellut hänelle rivoja henkilökunnan diskossa, ynnä muuta.
Valehtelin Almalle onnistuneesti pitäen hänet viimeiseen asti siinä uskossa, että jään hänen työparikseen, ja vaikka olin jo alussa varma, etten jää Silvia Reginalle, uskottelin muuta – näin sain kunnollisen, pitkän tähtäyksen kohtelun ja neuvonnan työhöni. Ja luulen, että taas muutaman vuoden osaan pestä tiskikoneen.
Jänniä sellaiset viidakkosuhteet, jotka perustuvat suoraan nautinnonhaluun toisen kustannuksella. Esimerkiksi Emmin ja Ritvan suhde. Emmi ei pitänyt Ritvasta mutta oli lupautunut lähtemään hänen kanssaan metrolla Itäkeskukseen, Citymarketiin, esittelemään Helsingin-tuntemustaan. Ja sitten kun Ritva oli topakkana (sitä topakkuutta hidas Emmi juuri inhosi) oli käynyt suihkussa, laittautunut valmiiksi ja tuli anorakki päällä messiin kysyen, että joko lähdetään, Emmi vastasi, että ei ennen kuin kahden tunnin päästä, hän laittautuu ensin kuntoon – halusi nolata Ritvan. Mutta mä onnistuin tulemaan reippaaksi ja ronskiksi, niin kuin jo Ilmattarella, ja luulen, että nämä kolme työtoveriani pitivät minusta.
Silvia Reginalla oli yksi Ilmattaren aikainen punatukkainen tarjoilijatar. Tarjoilijoita kaikki haukkuvat, he saavat painaa kyyneleet silmissä työtaakkansa alla. Tarjoilijat tekeytyvät omaksi, muita paremmaksi luokakseen mutta ovat kyllä hirveän paineen alaisia.
Viimeisenä lauantaiaamuna menin neljän jälkeen töiden päätyttyä kannelle katsomaan merta. Meri on tajunnantila. Sillä kertaa se oli maitoa ja terästä, sinistä ja harmaata.
Kotona Järvenkorvassa sunnuntaina 3.7.1981
Että aika voikin kulua joutuin ja olla niin suloista! Ihanat kaksi kesäkuun viimeistä viikkoa sain olla Finnjetillä miehistön siivoojana, olla Jannen kanssa, olla Kepan ja Eveliinan kanssa, olla laivan kanssa… Ja miten paljon olisikaan kirjoittamista, miten suloisilla väreillä maalailemista! Hiljalleen aloittelen tässä kertomistani, toivottavasti se ei tänä kesänä enää katkea yhtä pitkäksi aikaa.
Harakankelloja tummansinisessä venäläisessä pikkumaljakossa kirjoituslipaston ylätasolla ruusunenäliinan päällä; on kummallista, että tässä ankarien vuodenaikojen huoneessani on kerrankin jotain keveää, arkaa… Pidän heinäkuusta enemmän kuin touko- tai kesäkuusta, heinäkuu on varma, kypsä kesä, ei niin satuttava ja aran suomalainen kuin kesäkuu.
Täällä Järvenkorvassa on niin erilainen aika – kai joka paikalla on oma aikansa. Ei täällä ole sellaista kiirettä kuin kaupungissa, vaan on väljempää. Ei myöskään ole sellaista kiihkeää, kuluttavaa aikaa kuin Finnjetillä. Täällä voin rauhassa olla ruma ja räpsähtänyt – minähän en ole aina kaunis – eikä täällä tarvitse suhtautua ympäristöönsä mitenkään erityisesti, vaan olen yhtä ympäristön kanssa, yhtä hiljainen ja murheellinen.
Järvenkorvassa maanantaina 4.7.1983
Tuli Finnlinesilta palkkakin tänään, ihan kotikylän postiin, hirmu näppärästi.
Ei Finnjet kulkisi ilman rakkautta. Vaikka kuinka henkilökunta – joistakin yöksi suppuun menevistä harakankelloista minulle tulevat mieleen Pariisin kahvilat, jotka ovat samanvärisiä kuin ne, samalla lailla viehättäviä, eivät puhtaita ja jaloja vaan kokeneita – sanoisi, että on Jetillä vain loman tai rahan takia, vaikka he eivät tule ajatelleeksi rakkautta, niin kuitenkin rakkauden voimalla Jetti kulkee. Ihmiset eivät tajua rakkautta, mutta se on keskuudessamme.
Selkeämmäksi, suoraviivaisemmaksi on tullut ”elämänkuvani” sitten nuoruuden päivien. Ei enää Janne tai Jetti tai Pariisi ole niin kuuma ja tahmea ja sekava kuin ennen, vaan viileästi nautin erikoisesta elämästäni, monista rooleistani, menemisistäni.
Jettiin liittyy niin paljon ihmeellisiä asioita. Ihmeellisyys ei ole lainkaan kärsinyt nykyisestä selkeydestäni, päinvastoin tuntuu, että monet pienimmätkin asiat ovat vielä ihmeellisempiä kuin ennen.
Ihmeellisiä olivat ne aamusiivouksetkin: miesten saunan, vaatehuoneen ja punttisalin sekä miehistön päivähuoneen ja diskon siivous. Kuin saunatonttu kyyristelin aamukuudelta saunan lämmössä lauteiden alla hiukan huonovointisena, lonkeron pistävä jälkimaku suussa, jos oli ollut diskoilta. Ja sitten nuuhkin autuaana työvaatehuoneen hajua, oranssien haalarien hajua, joka on makea, koneitten ja meri-ilman aikaansaama, tahmeahko ja kummallinen – kotoinen haju merelliseksi, samanlainen kuin Arkadialla miehistön suojissa. Punttisalin lattiaa pyyhkiessäni aivan hekumoin, kun sain sen niin siistiksi verrattuna siihen, millaiseksi työkaveri sen aina jätti. Päivähuoneen pingispöytää pyyhkiessä tuli mieleen Arkadian päivähuoneen pingispöydän pyyhkiminen kolipölystä. Siihen Jetin päivähuoneeseen Janne vei minut ”opettaakseen pingistä” juhannusaattona, kun oli ylimääräinen disko ja mulla Eveliinan kanssa konginpuunausjopi illalla puolikahdeksasta kahteentoista, minkä jälkeen mentiin diskoon.
Aika hyvin pääsin tunkeutumaan myös keulavaraston hyeenan, Lailan, maailmaan, kun kävin siivoamassa hänen nuollussa hytissään, jonne tuntui aina kantautuvan roskia pölynimurin mukana. Kun näin hänen hytistä poistuessaan kokeilevan neuroottisesti monta kertaa, tuliko ovi lukkoon.
Lailan mielistelevät kertomiset Genevessä olevasta pojastaan ja tämän perheen ihanasta talosta (koska opiskelen ranskaa)… ja seuraavana hetkenä pidäteltynäkin silmitön, melkein vapisuttava raivo, jos menen pyytämään häneltä keltaisia lattiamattoja varastosta: ei niitä oo, hän sanoo ja vihaa minua.
Nuo kaksoisluonteiset – Finnjetin Laila, Reginan Alma, Ilmattaren Saimi – ovat yhtenä hetkenä helliä, seuraavana sairaalloisesti vimmastuneita, kenties tahtomattaankin.
Minä rakastan Finnjetiä niin kauan kuin täkkärit töijaa ja lekottaa rossit, niin kauan kuin on miehiä ja köysiä, jotka rutisten kulkevat. Ne täkkärit oransseissa haalareissaan siinä keulapakalla ovat niin suurenmoisia, että itkettää katsoa sitä. He ovat kaipuuta, vakavuutta, kauneutta, raakaa työtä.
Meri vie surumme, Jetin henkilökunnan surut, niin että ihminen jaksaa olla töissä. Meri sitä kantaa, suruamme. Senkö takia Itämeri on niin raskaan tuntuinen, raskaan näköinen?
Mutta juhannusaattona kun tultiin Helsinkiin, olin ylpeä Suomesta, Helsingistä, Suomenlahden saaristosta, juhannuksesta ja tietenkin Jetistä, oli aurinkoa, juhlan tuntua… Kaijassa kun oltiin, näkyi venttiilistä Finnjet-catering-kontteja, Finnjet-pikkutraktoreita ja muuta satamakamaa ja radiosta soi Suvivirsi ja minä olin hytissä. Se oli uskomatonta.
Jetti purjehtii ja kääntyy saarten lomassa ottaakseen suunnan Travemündeen päin kuin jokin hirmu suuri otus jossakin pikkuruisessa leikkimaisemassa.
Järvenkorvassa 5.7.1983
Kotijärven rannassa katselen vastarannan kuusten syviä, teräviä latvoja ja ajattelen, että lähden pian taas Finnjetille töihin. Ja kuuset ja Finnjetin henki(lökunta) ovat samanmieliset, ne ovat samaa asiaa: kuusten latvat ja Finnjetillä työnteko.
Koiranputkista tulee mieleen Jetin henkilökunnan disko. (Voi miten se onkaan kodikas ja impressionistisesti maalauksellinen Silvia Reginan vastaavaan verrattuna.) Mutta ylivuotinen, maata kohti rusentunut koiranputki on kurja, ja sellainenkin voi henkilökunnan disko olla. Mutta uusi, kukkiva putki on huumaavan, melkein tukahduttavan tuoksuinen!
Juhannusaattoiltana Jetillä Eveliina ja minä teipattiin seinään ilmoituksia, että käytävä vahattu, kierrä muuta tietä. Siinä hommassa kaksi maailmaa lähestyivät: paperini ja kynäpenaalini yliopistomaailma sekä harjan ja luutun laiva.
Pojat puhuivat juhannusaattona, että kun onnistuu mukauttamaan oman tärinänsä laivan tärinään, menee hyvin. Silloin herkästi särkyvät Finlandia-vodkapullotkaan eivät helise keisseissään vaan ainoastaan hölskyvät.
Finnjetillä jonakin heinäkuun päivänä 1983 Ranskan kansallispäivän jälkeen
Pitäisi ehtiä vielä vähän köllötellä eli ”kölliä” ennen kuin lähtee diskoon. Kepa on ”ukkoi kattomassa”, miestään ja sukulaispoikia, jotka ovat matkalla mukana.
Jannella on tunnearvokkaiden farkkujen persaus rikki, Kepa on luvannut paikata sen.
Vedessä ”lilluu” voit tai kaljat, kun jää on sulanut.
Jalka ”nuljuu” kapeakorkoisessa kengässä ja voi helposti ”länksähtää”.
Tässä hytissä asuu Reiskan mukaan kaksi ”lätyskää”, siis Kepa ja mä. Tällä lailla sanavarasto rikastuu.
Kepalla ja mulla on hytissämme paljon unileluja (mutta vähän unta). Yhden nallen nimi on Reiska (samanlainen vino ilme molemmilla), ja bambin nimi on Janne (samanlainen pitkäraajaisuus ja pyöreäpyllyisyys).
Tänään tuli matkustajien mukana kuuman, tukahduttavan ilman tuulahdus kuin Italiasta.
En tahdo muistaa päivien kulkua, joka pian vie minut pois Finnjetiltä, monen draaman ja romanssin suurenmoiselta lavastukselta, laivastukselta.
Kepan kanssa ollaan paikattu Jannen farkkuja urakalla, niin että hän voi laittaa ne tänä iltana klubille, työläisten diskoon.
En tiedä, tämä on juhlaa, tämä aika – le temps – Finnjetillä. Kepan, Jannen ja koko orkesterin, kantturanrämienkin, kanssa. Kaikki on parhain päin.
Ja venttiilin alla ehdoton meri, kuolema, jos sinne heittyisi, ja täällä tämän ihmeellisen lelun sinisten terässeinien sisäpuolella mukava elämä, värikkäitä vaatteita, hyvää ruokaa ja juomaa ja, mikä hulluinta, rakkaus.
Minne menisit nyt käymään?
Sileät kalliot, koppelon äänähtely, haukipaikat, kyykäärmeiden reviirit, veneen satamapaikka, rakkolevät, kesäpilvet, äänettömyys, ajattomuus, lakkasuot, tiirojen pesät, nuotiotuli ja minä. Luontoäidin herkkujen ääressä. Helittävänä ja lellittävänä.
Heitän rannekelloni mereen, sytytän allakallani nuotiotulen ja piirrän huulipunallani sydämen kuvan reiteeni. Riisuudun. Haluaisi itselleni linnunsulka vaatteet, sammalista kesähatun ja pilvenhattaroista pienen istuimen. Rauhoitun. Avaan silmäni uudella tavalla. Kumarran luontoäidille ja aistin hänen suuren maailmankaikkeudellisen hengen. Kuulen hänen lempeät sydämenlyöntinsä. Ymmärrän, että hän on suuri ystäväni. Hymyilen.