Olen ollut muutaman vuoden limittäin Ilmastonmuutosta koskeva tieto ja Itämeri – (Tiina ja Antti Herlinin säätiö; 2018–2020) ja Living with the Baltic Sea – Environmental knowledge and circulation of knowlede (Seaher, Suomen Akatemia; 2018–2022) -hankeen tutkijana. Molempien hankkeiden tavoitteet ovat yhtenevät. Nämä monitieteiset hankkeemme alkoivat toden teolla reilu vuosi sitten. Oma tutkimusalueeni hankkeissa on meri ja rannikkoympäristöön liittyvä kokemuksellinen tieto osana ympäristöperintöä (environmental heritage), se miten ihmiset havainnoivat, kokevat ja sopeutuvat erilaisiin muutoksiin vesiympäristössään. Tarkasteluni kohteeksi olen hahmotellut hankkeen alkaessa havainnot, tavat, käytännöt, perinteet ja niiden tulkinnat. Toimintatapani olivat kirjoitettuna hankehakemuksiin: aineistonani käytän haastatteluja, järjestän työpajoja tuottaakseni tämänhetkistä tietoa yhdessä muiden viiteryhmien ja kentän kokijoiden kanssa. Kun teimme hakemusta, en tiennyt työskenteleväni hyvin pian nuoriin liittyvän tiedon parissa.
Jatkuvasti vireillä
Tutkijan työ on pitkäjänteistä. Monet suunnitellut aikeet kestävät toteutuakseen jopa vuosia. Tai niistä kirjoittaminen. Mikä monesti toki johtuu ensiksikin rahoituksesta. Olen ollut etuoikeutetussa asemassa suhteessa siihen. Toiseksi hankkeen alkaessa saattaa tuntea seisovansa tyhjän – olemattoman aineiston – päällä. Omalla kohdallani väitöskirjatutkimukseni (2017) haastatteluaineistoineen antoi hyvän perustan jatkaa kokemuksellisen tiedon tarkasteluani ja sen edelleen käsitteellistämistä. Tutkijana jatkammekin aina sen pohjalta, mitä itse tai muut tutkijat ovat tehneet ennen meitä. Näenkin tieteen myös yhdenlaisena, vaikkei ainoana, ihmiskunnan muistina siitä, mikä ja minkälainen tieto on merkittävää tuottaa, tallentaa ja viedä tulevaisuuteen.
Suuren osan hankkeen aineistosta tuotamme hankkeen aikana. Kun oma tutkimuskohteeni on kokemuksellinen tieto, etsin sitä ja löytääkseni sen, mietin sen olemusta ja tuottamisen prosessia. Etnografina käytän aineistosta kirjoittaessa tuottamista, en keruuta. Aineisto ei siis ole – ainakaan täysin, kokonaan tai yksinomaan löydettävissä, siis jo olemassa, kun lähdet itsesi, nauhurisi ja muistiinpanovälineittesi kanssa kentälle.
Osa aktiivista tutkijuutta on vireilläolo. Herkkyys tilanteille, jossa mahdollisesti tuotetaan omaa tutkimusaineistoa. Se on ilmiön aistimista ja arvausta jo sitä suunnitellessa. Joskus aineisto on tässä ja nyt. Niin kuin hankkeemme aihe: ilmastonmuutos ja siihen liittyvä tieto.
Nuorten kokemuksellisen tieto
Viime syksynä seisoin keskellä nuorten kokemuksellisen tiedon ilmausta. Syyskuisena päivänä eduskuntatalon eteen oli kerääntynyt nuoria iskulauseineen ja kyltteineen ilmastolakon mielenosoitukseen. Suoralla toiminnalla vaadittiin aikuisia toimimaan. Julkinen tila, jonka taustalla komeili päätöksenteon monumentaalinen rakennus, oli nuorten areenana näkyä ja kuulua.
Siinä tunteiden ja äänien melskeessä mietin omien kierrätyskäytäntöjeni ja kulutusvalintojeni lisäksi omaa osuuttani aikuisena työni kautta. Hankkeemme oli ollut vuoden 2019 aikana mukana Varsinais-Suomessa toteutettavassa Aboa Vetus & Ars Nova -museon ja kolmannen sektorin ympäristökasvatusorganisaatio Valonian Sää ja mää -yhteistyöhankkeessa, joka tehtiin kahdeksan yläkoulun luokan kanssa. Siinä yläkoululaiset pohtivat Valonian ja museon tuottaman aineiston ja asiantuntijoiden kanssa ilmaston muuttumista sekä sään ja ihmisen vuorovaikutusta eri aikoina. Oppimiskokonaisuudessa säätä käsiteltiin sekä fysikaalisena ilmiönä että arkipäivän käytäntöinä ja historiallisena jatkumona. Kevään aikana luokat saivat kouluun vieraakseen ympäristökasvattajan, tekivät itsenäisiä tehtäviä ja kävivät museolla työpajassa. Hankkeen tavoitteena oli lisätä yläkouluikäisten ymmärrystä ilmaston vaikutuksista ympäristöön ja toisaalta ihmisen vaikutuksesta ilmastoon.
Olin hankkeessa mukana kulttuurihistorioitsija Silja Laineen kanssa. Hyppäsimme jo liikkuvaan junaan, mutta ehdimme olla mukana suunnitteluvaiheesta sen päättymiseen saakka. Järjestimme myös yleisölle avoimen paneelin, jossa hankkeen pohjalta rakennetun näyttelyn tiimoilta keskusteltiin ympäristökasvatuksesta ja ilmastonmuutoksesta, nuorten vastuusta ja mahdollisuuksista osallistua päätöksentekoon ja ilmastopolitiikkaan sekä koulu- ja museolaitoksen roolista ympäristökasvatuksessa. Kirjoitamme yhdessä Laineen ja Nina Tynkkysen kanssa hankkeesta artikkeleita, joista ensimmäinen lähti juuri kustantajalle. Siinä analysoimme edellä kuvattua yhteistyöhanketta ilmastonmuutosta koskevan tiedon tuotannon ja nuorten toimijuuden näkökulmasta.
Mitä aineiston tuottaminen tuossa hankkeessa oli? Missä sain kiinni nuorten kokemuksellisesta tiedosta? Kokemuksellinen tieto on osa kaikkea muuta tietoa. Se on käytäntöjä, tunteita ja tottumusta, tuntemuksia, aavistuksia ja aistimuksia sekä suoraa ja tahatontakin toimintaa. Se vastaa kysymykseen: miten? Se saattaa olla kaiken muun tiedon taustalla, takana, pohjalla, perustana olevana hiljaisena tietona (tacit knowledge). Nuoret puhuivat hankkeen säähavaintokorteissa sateisen ilman ”ärsyttävän” ja ”masentavan”. Pahaa oloa oli saanut aikaan viivästynyt kevääntulo.
Osa aineistosta on kirjattavissa lainauksina ja näytettävissä kuvina, jotka puhuvat paljon sellaisenaan. Kun on kyse nuorten kokemuksesta, se on usein hahmottumatonta, mutta ilmauksissaan vahvaa ja reagoinneissaan nopeaa. Tieteellisessä tekstissä analyysiin tulisi kirjoittaa tarkkaan, käsittein ja tulkinnoin tuosta, aineistosta nousevasta hahmottumattomasta, kohdallani kokemuksellisesta tiedosta. Sillekin olen jo löytynyt käsitteellisiä johtolankoja, sitä miten siitä kirjoittaa. Olen lähtenyt monitoimijuuden tielle. Lähestyn asiaa monista näkökulmista, eri aineistojen avulla. Olen esimerkiksi kirjoittanut yhdessä kansatieteilijä Katriina Siivosen kanssa prosessista, miten (myös) kokemuksellisesta tiedosta valitaan ja voidaan valikoida kestäviä elementtejä tulevaisuuden kulttuuriperinnön osaksi. (Kirjoitus on vielä kustantajalla.)
Sää ja mää -hankkeessa olin tarkkailijana kahden luokan työpajoissa. Olin mukana, koin tiedon kulkua, vastaanottoa, siihen reagoimista. Seurasin tilanteita ja tein havaintoja. Saimme hankkeen kahden koulun oppilastyöt ja näyttelyn kaikki työt aineistoksemme. Nauhoitin yhden palautekeskustelun järjestäjien kanssa ja lopuksi järjestämämme paneelin. Kaikki oli koko ajan kesken, vireillä. Tieto kokemuksellisesta tiedosta on kohteensa kaltaista. Sitä ei näkynyt selkeissä dokumenteissa vain jossain, se lymyää kaikessa. Se myös kypsyy tutkijassaan hiljaa ja hitaasti.
Tutkijan työni on aktiivista lukemista, kirjoittamista, osallistumista ja kentällä oloa. Näistä tutkijan kokemuksista ja niiden yhdistymisestä muuhun tietoon syntyy vähitellen kirjoitusta. Ja ennen kirjoittamista sekä kirjoittaessa, saattaa syntyä uutta tietoa. Hankkeessamme olemme myös tietoisesti tuottaneet tietoa yhdessä kirjoittamisella. Siinä ikään kuin rakentuu monista eri tiedon poluista yhtenäinen tulema. Kokemus on mielenkiintoinen, kun kohteena on myös itse tiedon tuottaminen.
Kokemuksellisen tiedon yksi ominaisuus on myös yhteisöllisyys, se ei tapahdu vain ihmisen ihon sisäpuolella, vaan purkautuu ulos joskus jopa syntyessään. Näitä tiedon hitaan muhimisen, nopean purkautumisen tai pitkäaikaisen yhdessä pohdinnan konkreettisia tiloja, sosiaalisen median virtuaalitilojen lisäksi, tulisi järjestää kaikille, olkoot toimijat nuoria tai vanhoja.