Kirjoittaja: Otto Latva, SeaHer -projektin tutkijatohtori
Olen toisinaan törmännyt ajatukseen, että humanistinen tutkimus ylittää rajansa pohtiessaan “inhimillisen kulttuurin ulkopuolisia asioita”. Voiko esimerkiksi historioitsija tutkia muiden kuin ihmisten rakentamaa menneisyyttä? Ihmistieteellisen meritutkimuksen kohdalla merihistoria on mielletty pitkään lähinnä merenkulkua, merisotaa ja merenkävijöiden menneisyyttä käsitteleväksi tutkimukseksi. Mutta jättääkö tällainen rajaus jotain huomioimatta? Meri on kuitenkin niin paljon muutakin kuin vain ihmisten leikkikenttä. Miten ylipäätään on syntynyt ajatus ihmisielämästä irrallaan olevasta merestä ja miten tällainen käsitys on muovannut ihmisten suhdetta merta kohtaan?
Ihmiskulttuureita varjostaa tänäkin päivänä ajatus merestä, ihmiselämästä irrallaan vellovana vesimassana, joka on aaltoillut päämäärättömästi aikojen alusta, jatkaen samaa rataa maapallon viimeisiin päiviin saakka. Ikään kuin meri ei olisi sidoksissa ihmisten aikaan ja tekemisiin. Meri ei kuitenkaan ole merkityksetön tai historiaton. Se on valtava elinympärisö, joka on muovannut maailmaa lukuisten toimijoiden yhteisvaikutuksessa kaukaisista ajoista lähtien.
Käsitys ihmiselämän kannalta merkityksettömästä ja historiattomasta merestä ei ole kovin vanha. Yksittäisiä kommentteja toki löytyy kaukaakin historiasta, kuten Platonin Faidon -dialogissa kirjoittama kuvaus merestä suolaveden hapattamana paikkana, jossa mikään ei ole mainitsemisen arvoista ja kaikki on vain täynnä hiekkaa sekä mutaa. Laajempi länsimainen käsitys merestä ajattomana ja ihmiskulttuurista etäällä sijaitsevana tilana nousee esille kuitenkin vasta valistusajan alkumetreillä 1600-luvulla. Tuolloin esimerkiksi kartoista alkoivat kadota merialueille kuvitetut ihmeotukset sekä laivat. 1700-luvulla merellistä tilaa värittivät enää vain pituus- ja leveyspiirejä kuvaavat viivat. Muuten merta kuvasi tyhjyys.
Edellä mainittu muutos näkyi myös muualla kuin kartografiassa. Merestä tuli 1700-luvulla yhä vahvemmin laivojen valtaväylä – tyhjiömäinen tila, jonka päältä kulki reitti satamakaupungista toiseen, pisteestä A pisteeseen B. Meri nousi vahvasti esille myös metaforana 1700-luvulla. Siitä tuli jylhän vuoriston lailla käsite ylevälle tunteelle, jota vasten ihminen pystyi peilaamaan omaa pienuuttaan. Ajateltiin, että suunnattoman suureen, ajattoman ja etenkin raivoavan meren äärellä ihminen pystyi kokemaan itsensä ja elämänsä ohikiitävyyden osana suurta kosmosta.
Meren ajattomuutta korostivat etenkin mysteerit ja konkreettisen tiedon puute. Tähän vaikutti pitkälti valistusajan ihanteet, jotka nostivat näkemisen yhdeksi tärkeimmistä aisteista hahmottaa maailmaa. Luonnon luokittelu ja haltuunotto oli yhtä kuin nähdyn nimeäminen. Tämä oli kuitenkin vaikeaa merenalaisen maailmaan suhteen, sillä sinne ei saavutettu näköyhteyttä. Merellisestä maailmasta alettiinkin luoda mielikuvia, joissa korostui ajattomuus. Aaltojen alainen maailma saatettiin kuvitella suurena tyhjiönä, jonka mittaamattomia ja ajattomia syvyyksiä koristivat vain merimiesten luurangot, tykinkuulat ja uponneet kaljuunat kultakolikoineen. Sen esitettiin kätkevän sisäänsä myös raamatullisen tulvan peittämän kirotun maailman sekä lukemattomat oudot ja muinaiset olennot, jotka elivät omaa elämäänsä syvyyksissä ihmissilmien ulottumattomissa. Meri nähtiin ikään kuin muutoksen ulkopuolelle jäävänä arkistona, jonka ajattomat salit kätkivät sisäänsä vastaukset maailman synnystä ja kadonneista mysteereistä kuten fossiileista. Evoluutioteorian kiistäneet tieteilijät esimerkiksi esittivät, että esihistoriallisten fossiilien esittämät eläimet asuivat ja voivat hyvin merten syvyyksissä.
Metaforat ja käsitykset jättivät jälkensä kulttuuriin. Sigmund Freud kuvasi 1920-luvulla tunnetta, jossa ihminen ymmärtää pienuutensa maailman ja sen iäisyyden rinnalla, “merellisenä tunteena” (Oceanic Feeling). Freud ei ollut poikkeus. Oikeastaan koko länsimainen kulttuuri eli läpi 1900-luvun käsityksen vallassa, että meret olisivat ihmiselämän ulkopuolinen historiaton tila – oma maailmansa maapallolla, joka ei vaikuta ihmisiin, eivätkä ihmiset voi horjuttaa sen iättömyyttä.
Koko edellä mainittu ajatusrakennelma mahdollisti omalta osaltaan sekä liikakalastusta ja valtamerten käyttöä roskien säilytyspaikkana. Kalakantojen kuten meren itsensä kuviteltiin olevan ehtymättömiä ja ajattomia. Merenalaisen maailman ulkopuolisuus ja suunnattomuus teki siitä myös oivan paikan jätteille. Valistusajan myötä korostunut näköaistin tärkeys, loi pohjan illuusiolle, jonka perusteella ihmiskatseiden näkymättömiin sijoitetut asiat oli lopullisesti hävitetty. Saaristoa esimerkiksi pidettiin 1900-luvun lopulla siistinä laittamalla roskapussiin muutama kivi ja tiputtamalla pussi mereen.
Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana on alettu laajemmin ymmärtää, että huonovointinen meri heijastuu suoraan ihmiselämään. Meri ei olekaan ihmiskulttuurin ulkopuolinen valtakunta vaan suunnaton substanssi, joka muuttaa maailmaa yhdessä lukuisten toimijoiden kanssa. Merivirtaukset säätelevät ilmastoa ja vuorovesi-ilmiö luo omanlaisensa rytmin rannikoille. Koko merellinen biodiversiteetti vaikuttaa maapalloon ja sitä kautta myös ihmisten elämään. Meriruohoniityt sitovat valtavia määriä maapallon hiilivarastoista ja plankton (tunnetaan suomenkielessä myös nimellä “keijusto”) tuottaa joidenkin teorioiden mukaan reippaasti yli puolet maapallon hapesta.
Meri ei siis ole iätön ja historiaton. Vuorovaikutuksessa lukuisten erilaisten toimijoiden kanssa meri on luonut maailmasta sellaisen kuin se on tänään. Se on luonut puitteet ihmisten ja lukuisten muiden eläinten elämälle. Ilman Golfvirtaa ei esimerkiksi Suomessa vallitsisi nykyistä lauhkeaa ilmastoa. Meri myös muuttuu ihmisten ja lukuisten muiden toimijoiden vaikutuksesta mutta myös ihmisvaikutuksesta irrallaan. Mitä tahansa nämä muutokset ovat, ne vaikuttavat ihmisiin. Ihminen ei ole nimittäin luonnosta erillään elävä olento, vaan yksi historiallinen toimija koko laajan biodiversiteetin joukossa. Ihmisten onkin muistettava, että meri pärjää vallan hyvin ilman ihmistä. Ihminen sen sijaan ei pärjää ilman merta ja on myös erittäin haavoittuvainen sen muutoksille.