Eri historiallisiin aikoihin liittyy pinttyneitä käsityksiä. Tutkijoiden oikaisut jäävät usein katveeseen ja välillä tuntuu siltä, että huomiohakuisuudessaan media pyrkii näitä käsityksiä enemmänkin vahvistamaan kuin purkamaan. Historioitsija Jaakko Tahkokallio julkaisi vuonna 2019 tarpeellisen kirjan nimeltä Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta. Siinä hän avasi vanhentuneita käsityksiä, jotka jatkuvasti toistuvat keskiajasta puhuttaessa.

Myös Suomen keskiajan taidehistoriaan liittyy ”myyttejä”. Kirjoitan sanan lainausmerkeissä, jotta se ei tässä sekoitu perinteentutkimuksen tärkeään käsitteeseen. Näitä ”myyttejä” kierrätetään erilaisissa julkaisuissa, näyttelyissä ja toki myös fiktiivisessä kaunokirjallisuudessa.

Erityisen ongelmallisia ovat julkaisut, joiden sisältämän tiedon lukija olettaisi olevan ajankohtaista. Suomen kansallismuseon vuonna 2021 julkaisemassa kirjassa Curiositas. Esineitä, tarinoita 1100–1917 toistetaan monia harhaluuloja, joita tutkijat ovat osoittaneet vääriksi jo kauan aikaa sitten. Yksi tällainen luulo on reformaation jälkeinen kuvainraasto: Curiositas-kirjan mukaan ”– luterilaisuudessa pyrittiin hävittämään kaikenlaiset esineet ja kuvat, joita oli katolilaisuudessa pidetty pyhinä–” (s. 63). Näinhän ei ollut, vaan esimerkiksi monet alttarikaapit muu­tettiin ja muodistettiin vastaamaan uusia tarpeita ja ideaaleja. Toinen esimerkki jälleen kerran kierrätetystä ”myytistä” koskee Naantalin birgittalaisluostarin oletettua erityistä käsityö­osaamista 1400-luvulla; kirja väittää, että ”luostarin ympärille kehittyi kukoistava tekstiiliteollisuus” (s. 42). Tekstiiliteollisuudesta Suomessa ei tietenkään voi puhua ennen 1800-lukua ja ylipäänsä Naantalin sisarten erityisille käsityöperinteille ei ole mitään tosiasiallista pohjaa, vaikka muutamia hienoja tekstiilejä onkin säilynyt.

Tässä kirjoituksessa otan esimerkeiksi kolme Suomen keski­ajan taidehistoriaan liittyvää, usein toistettua ”myyttiä”. Muiden muassa näitä puretaan Åbo Akademin FiKon – Nya perspektiv på Finlands konsthistoria -kirjahankkeessa, jonka ensimmäisessä osassa olen mukana yhtenä kirjoittajana.

1. Keskiajan ihmiset näkivät kuvia vain kirkoissa.
2. Keskiajan seinämaalaukset oli tarkoitettu opin välittämiseksi lukutaidottomille.
3. Keskiajan taide on kömpelöä ja perifeeristä.

Väärin! Keskiaika oli kuvallista, kuin myöhemmätkin vuosisadat. Erityisesti 1400-luvulta ja 1500-luvun alkupuolelta on Suomessa jopa säilynyt meidän aikaamme asti paljon teoksia, ja myös tietoja myöhemmin kadonneista esineistä. Ihmiset näkivät monenlaisia kuvia

myös kirkkorakennusten ulkopuolella. Kuvia oli muun muassa monissa tuontiesineissä, eivätkä ne olleet vain ylimystön käytössä. Ylipäänsä on syytä muistaa, että ihmiset piirsivät ja maalasivat kuvia esimerkiksi hiilellä ja tekivät kuvallisia käsitöitä myös satoja vuosia sitten. Materiaalisen kuvallisuuden lisäksi erilaiset rituaalit ja hartauden muodot olivat luonteeltaan hyvin visuaalisia.

Katolisten, keskiaikaisten kirkkojen seinillä olevien kuva-aiheiden tehtävä ei ollut ensisijaisesti opetuksellinen. Tämä painotus liittyy vasta evankelis-luterilaisen kirkon aikaan, jolloin uuden opin mu­kai­ses­ti kuvien tehtävä oli muistuttaa ja opettaa. Kuten tiedetään, lukutaito Suomessa yleistyi vasta 1800-luvulla. Keskiajalla kuvilla oli monia merkityksiä, mutta niiden pääasiallinen tehtävä oli auttaa katsojaa eläytymään pyhiintapahtumiin ja kannustaa pyrkimyksessä elää oikein. Kuvien esittämien pyhien henkilöiden kanssa oltiin vuorovaikutuksessa. Samalla kuvat välittivät käsityksiä valtarakenteista esimerkiksi lahjoittajavaakunoiden kautta, mutta ne tarjosivat myös viihdykettä.

Suomessa säilynyt keskiajan taide on monipuolinen kokonaisuus, joka ajoittuu 1100-luvun lopulta 1500-luvun alkuvuosikymmenille. Siihen kuuluu monia erilaisia esineryhmiä paneelimaalauksista jalometallisiin esineisiin, monivärisistä ja kullatuista alttarikaapeista silkkikirjailuihin. Suuri osa materiaalista on huonosti tunnettua, ja esimerkiksi Suomen kansallismuseon keskiajan kokoelmista on esillä vain murunen. Osa teoksista on kokeneiden työhuoneiden valmistamia tuontitöitä, osa paikallisesti valmistettuja. Moniväristen puuveistosten, alttarikaappien paneelimaalausten tai kirkkojen kalkkimaalausten laadukasta käsityöjälkeä ei ole aina yksinkertaista todentaa rikkoutuneisuuden ja fragmentaarisuuden vuoksi. Metallinetsijöiden ansioista tutkittava aineisto myös karttuu jatkuvasti.

Yllä olevat lauseet voi Suomen taidehistorian osalta siis muuttaa seuraaviksi teeseiksi:

1. Keskiajan ihmiset näkivät kuvia joka puolella ja visuaalisuus oli tärkeä osa elämää. Kuvallisuus ei rajoittunut kirkkoihin.
2. Keskiaikaisissa kirkoissa olevien kuvien tehtävät olivat moninaiset. Pyhiin tapahtumiin eläytyminen ja vuorovaikutus kuvissa esiintyvien pyhien ihmisten kanssa olivat tärkeitä tehtäviä. Kuvat eivät olleet ensisijaisesti opetusta varten, toisin kuin ne olivat protestanttisen reformaation jälkeen evankelis-luterilaisessa kirkossa.
3. Suomessa säilynyt keskiajan taide on ammattimaisten käsityöläisten tuottamaa. Siihen sisältyy sekä tuontitöitä että kotimaassa valmistettuja teoksia. Kokonaisuus on pääosin laadukas, joskin fragmentaarinen.

Elina Räsänen

dosentti, yliopistolehtori, Helsingin yliopisto
docent i medeltidens konsthistoria, Åbo Akademi
Fikon-hankkeen keskiaikaryhmän puheenjohtaja