Here, you will find descriptions of working groups, schedules, presenters, and abstracts. These are published in the working group language only. The schedule and room are listed under the working group title below. Please note that changes to the timetable may occur.
- Crip persistence, dammit!
- Feminismi, talous ja ekologia
- Feministinen opettajuus ja ympäristökriisit
- Henkinen väkivalta – sitkeä ja vaikeasti tunnistettavissa oleva ongelma
- Kielen, sukupuolen ja seksuaalisuuden risteämiä // Intersektioner mellan språk, kön och sexualitet // Intersections of language, gender, and sexuality
- Material Care: Rakennusperinnön hoidon status ja sukupuoli
- Miehiä ja maskuliinisuuksia // Men and masculinities
- Sitkeys äitiyden kulttuurisena kokemuksena // Persistence as a Cultural Experience of Mothering
- Sitkeä stigmatisointi ja feministisen vastarinnan mahdollisuudet
- Trans- ja queer-näkyvyyden ja näkymättömyyden politiikka // The politics of trans and queer visibility
- Urheilussa sitkeänä pysyvät ilmiöt muuttuvassa yhteiskunnassa // Gender order and gendered practices in sports
1. Crip persistence, dammit!
Schedule: 9.00-10.30 + 13.30-15.00, in room Valhall
This panel considers the promise and peril of compulsory persistence. This slimy thing, akin to other compulsories like that of able-bodiedness, often hides under terms like ‘resilience’, ‘tenacity’, or ‘agency’. For sure, resilience can be great, and definitely necessary in these pre-apocalyptic, increasingly fascist times. But what if folks are too sick, crip, mad or tired to ‘suck it up’ and ‘just do it’; to ‘sisu’ their way through the grey bedrock of the ‘white, capitalist, colonialist, ableist patriarchy that oppresses in many ways’ (Piepzna-Samarasinha, 2018, 86)? What if, in order to persist, we need to first find ways to sit down, lie down, quit, or rest? What does it mean for us – for our research, and for our academic communities – to commit to radical love and care for the often tired, weary and eventually-if-not-already crip bodyminds of ourselves, and those we work with? If your research engages with rehabilitation or disability from an intersectional perspective, and/or these questions speak to you, you are welcome to join our conversation: through tight analyses, loose reflections, wild poems, thoughtful essays or first befuddled meanderings of thoughts.
The working group is organised by CReDis – the Critical Rehabilitation and Disability Studies reading group, and will be held in English.
Convenors: Henni Alava, Salla Era, Ahalya Ganesh, Jasu da Silva Gonçalves, Kaisa Haltiainen, Janette Lindroos, Toni Nieminen, Anna Rajala, Satu Reivonen-Sim
Contact: jdasil@utu.fi
Inspirations:
Lea Lakshmi Piepzna-Samarasinha (2018). Care Work. Dreaming Disability Justice. Arsenal Pulp Press.
Speakers and abstracts:
Time slot 1:
How (not) to persist together (Anna Saurama & Jasu da Silva Gonçalves)
In this presentation we examine the ambivalent labour of persistence in academia from the vantage point of two doctoral researchers, who in their daily work strive to advance social justice through research while protecting their own wellbeing, joy and capacity to live well. Drawing on diary entries and our message exchanges, we explore how we persist together by scaffolding one another’s scholarly tasks—co-writing, shared Pomodoro sessions, celebrating micro-victories—and how we practice collective refusal when we support each other in resisting
productivity norms. This refusal includes setting compassionate deadlines, encouraging rest, and deliberately doing “nothing” whenever our bodyminds call for a pause. We situate these practices within crip theory and feminist ethics of care, proposing collective crip
refusal: an everyday strategy that treats vulnerability not as an individual deficit but as an inevitable feature of being human and as something that guides the reshaping of our environments, so they
better accommodate us. Collective refusal, we argue, enables us to negotiate the paradox of seeking societal impact while resisting ableist expectations of relentless productivity and self-improvement. Our experiences show that persistence and well-being are co-constitutive. Persistence is not a heroic individual trait but a collective, contested choreography in which caring for ourselves and one another often requires slowing down and making space for everyday glitches and
inconveniences that interrupt our work. We invite participants to rethink persistence as a relational capacity that includes its own
interruption and to consider practical, situated tactics for cultivating sustainable scholarship that honours both social transformation and the need for rest.
Childhood disability and compulsory rehabilitative persistence (Satu Reivonen-Sim)
For physically disabled children, persisting and complying with physical rehabilitation in childhood, is often tightly held together with the idea of a ‘better and autonomous future’. Rehabilitation, and
its future direction is becoming increasingly guided by digital and technological spheres and technoutopian promises of technological fixes and cures. The entangled forms of techno-, data-
and biocapitalism are influencing how disability is (re)configured, addressed and commodified and disability discourses are increasingly shaped by start-ups, engineers and big tech. As data, algorithms, robots and engineers, become the ‘doers’ and ‘do-gooders’ of rehabilitation, the work (as complex entangled physical, emotional, affective, activist doings) that these new digitized and datafied forms of care and bodily monitoring and management, ask for and demand from children
with disabilities, is often left in the shadows. In my doctoral research, which I situate within critical rehabilitation studies, I am exploring how
walking rehabilitation and its wearable technological robotic futures and presents are understood, negotiated and experienced by disabled children and youth. I am interested in the tensions between technological promises of ‘efficiency’ and ‘results’, and the commitment of resources required from disabled children and youth (and their families) in these processes and attempts to ‘improve’, ‘progress’, ‘reach goals’ and set further goals in a linear upward moving motion. In this workshop, learning from and leaning on crip theory, I want to think about how compulsory persistence and compliance, which many current forms of rehabilitation rely on, are kept alive through material-discursive practices of neoliberal biocapitalism (Fritch 2016). And importantly, how can we reimagine childhood rehabilitation that supports the flourishing of diverse disabled lives, not just those that fit in the neoliberal biocapitalist techno futures. Is there, and if so, what is a future for rehabilitation in the context of crip futurity?
Cripping research on crip (Ahalya Ganesh)
In this talk, I will consider the ethical quagmires of doing autoethnography, starting from this realization: If I treated other interlocutors the way I treat myself as I mine my inner world for data
with no ethical consideration towards my own wellbeing, it would be a gross violation of ethics. So why do I continue? How do I begin to map where to draw the line? What are the guardrails I would need to put in place and how can I justify those in light of the need for data?
Running out the clock? A queer feminist posthuman framework and the quest for crip time in philosophical bioethics of ART (Tiia Sudenkaarne)
We discuss how the temporal logics of reproduction are being changed in novel ways by recent developments in assisted reproductive technologies (ARTs), the growing commercialization of
healthcare, and the rapid expansion of biotechnological and pharmaceutical enterprises. Technological practices have demonstrated that reproductive time is not a fixed ‘biological clock’. We analyze how norms regarding reproductive time are imposed on people in ways that map onto existing vulnerabilities including gender, race, class, sexuality and disability. We focus on Finland, a Nordic welfare state operating on a confused ethos of universal healthcare and financial capitalist
health politics. Cryopreservation enables a broader transnational traffic in donor gametes. AI data-driven algorithms, also transnationally mobile, promise time- and cost-effective selection of ‘high-quality’
gametes and successful personalised treatments, presuming that AI is an ethical agent. While reproductive technologies have always raised bioethical and political questions, we discuss how looking at issues of reproductive time can challenge ethics of neoliberalism. Rising up to the challenge, our analysis utilizes a queer feminist lens. We are attuned to both reproductive rights and reproductive justice in mapping out a framework for gendered reproductive time in bioethics of ART. Crucially, however, the posthumanist component of our analysis seeks to consider reproductive time (‘the biological clock’) in relation to potential human extinction (‘the doomsday clock’). How could a crip theory of time (Samuel; Kafer) reset these clocks to radically reconfigure care in a queer feminist posthuman framework? How could reproductive justice and more-than-human justice exist in the same framework, in social structures haunted by histories of eugenics?
Crip is not a metaphor (Salla Aldrin Salskov & Isa Hukka)
”We matter and our stories and experiences matter.
It means something to be disabled. Never forget that.”
–Mia Mingus: “Access Intimacy, Interdependence and Disability Justice”, 2017, Leaving Evidence blog site.
In this presentation we have two aims:
1) We reflect on the meaning and use of cripping/rampauttaminen as a concept and form of critique rooted in queer and disability studies. We particularly explore how it is a multifaceted disability political practice rooted in disabled embodiment – in crip bodyminds.
By challenging various normativities and presuppositions about ability, cripping has been developed and inspired by the method of queering in the field of queer studies. In this presentation we turn the method of cripping/queering onto practices of crip theory itself. We develop an understanding of rampauttaminen, a situated concept/practice/method/perspective developed by Isa Hukka, to discuss the politics and philosophy of a particular local contextual queer/crip practice developed in Helsinki in the 2020s.
2) Inspired by the influential article “Decolonization is not a metaphor”, we also turn our gaze onto tendencies to metaphorize disability in rampa/crip activism, community, culture and writing. Through briefly looking at two recent cases, we address the recent tendencies in the Finnish context to appropriate and metaphorize ‘crip’. Case 1 stems from academic gender studies, and case 2 represents the appropriation taking place in the contemporary art world.
We present our vision of what crip knowhow (rampatietotaito) entails as crip lived experiences, disabled societal realities, and embodiments. We challenge certain tendencies to intellectualize the meanings of disability, politics, and critique.
By thinking of rampauttaminen as a politico-ethical-experience and method we argue that:
a) Crip/Rampa is deeply anti-identitarian. It does not entail an individual social identity. Rather, it is an approach that actively rethinks and questions so-called Western individualizing conceptions and practices of social identity and identity politics.
b) Cripping/Rampauttaminen is not an primarily academic exercise, or a distant thought experiment. Despite tendencies to becoming a trendy concept thrown around by anyone “interested in” disability, cripping resists assimilation to an ableist structure.
c) Cripping/Rampauttaminen as a form of critique, is a decolonizing practice. It builds connections that dissolve binaries, hierarchies, and forms of othering, such as us vs. them, good vs. bad, victim vs. oppressor, pinkoja vs. rampa.
Time slot 2:
Martha Nussbaum’s moral philosophy and concept of care compared to social contract theory’s main concepts (Marja-Riitta Ojala)
In this presentation, I explore Martha C. Nussbaum’s treatment of care within her moral and political philosophy, particularly through the lens of her Capabilities Approach (CA). Developed by Nussbaum and originally initiated by economist and philosopher Amartya Sen, the CA seeks to move beyond the limitations of rights-based theories by focusing on what individuals are actually able to do and be. Nussbaum argues that rights alone are insufficient to meet the needs of the most vulnerable groups in society- such as persons with disabilities, women, the elderly, and the poor. In response, she proposes a list of Ten Central Human Capabilities as a foundation for a just liberal society.
Regarding the presentation topic, it is worth noting that Nussbaum has deliberately left out care from her list, because in her opinion it is not an isolated issue. Nussbaum says that good care thus has a personal and fundamental role and should, and must, touch on all ten central human capabilities, but also play a role in public decision-making. Nussbaum believes that care is a primary social right. Women are the main caregivers, and they are not paid or receive insufficient pay for it. Often, caregiving is not even recognized as work. The need for caregiving prevents women from working in many areas of life.
In this presentation I define Nussbaum’s conception of care and compare it to social contract theory´s main concepts and with a particular focus on John Rawls’ theory of “justice as fairness.”
According to Nussbaum, one of the solutions to the adequate position of care and dependency in theory of justice can be found from the philosopher and professor (Emerita) Eva Kittay (1946–). My presentation will offer a new perspective to view the role of care especially among persons with disabilities and understand that every society is a care-giving and care-receiving society. Discussions with this working group would greatly benefit my thinking and I look forward to
discussing my study in connection to new theoretical frameworks such as crip theory.
Silent Persistence? Crip perspectives to women’s disability in Ancient Rome (Salla Vierula)
Why would one discuss Ancient Rome in a panel about crip persistence? Because it is painfully relevant. In popular culture, women’s existence in Antiquity is often reduced to survival. The near
non-existence of written records suggests that women passively suffered in silence and had no voice or agency. In Roman literature, women’s resilience and persistence are associated with virtue, able-bodiedness, motherhood, and modesty. Compulsory persistence existed already in Antiquity, and the disabled women were forced either to mirror the imagined perfections, or to pursue them. Sounds familiar, right? This presentation attempts to flip this arrangement: how about we start cripping Virgil, Ovid and Seneca? Ancient Roman authors did not shy away from describing their own illnesses or disabilities,
whereas women are the “silent patients” of the Graeco-Roman medicine; women are just bodies to be cured, “Hippocratic vessels”, not quite human. If we examine the current events in the United
States, we need to start considering disability history from new perspectives. Ancient Roman accounts of disabled and ill women have survived, and some have even been written by women themselves. These are the lived experiences of disability, pain, and illness and they need to be recognised as such. We also need to acknowledge how Roman literature created disability, and how these images and narratives have been reproduced in the Western Europe repeatedly in the past millennia.
Written and archaeological material challenges the idea that disabled women in the Roman world were silent, passive receivers of care. Disabled women exist both in the social margins of the Roman world and in the margins on the pages they can be found on. From the queer perspective, existence itself is an act of resistance. It is that today, and it certainly was that in Ancient Rome: 2000 years passes quickly in crip time.
Menopausing and productivity (Meeri Ott)
Menopausing and especially a “good menopause experience” is often framed through the lens of persistence – how to maintain productivity, attractiveness, and overall life as “if nothing has changed”. This reflects neoliberal, ageist and ableist ideas that equate individuals’ worth with uninterrupted labour, sidelining rest as failure rather than necessity. My doctoral research explores how menopausing shapes self-worth among individuals identifying as queer and/or having
disabilities in Finland and Estonia, especially in relation to their productivity. I want to explore in what ways does menopausing resonate or challenge contemporary societal views of productivity,
wellbeing and fulfilling life. As people with disabilities are often expected to strive towards non-disability, active aging mindset
and programs encourage older adults to remain engaged and economically viable, reinforcing expectations that menopausing people should continue “as before”. While hormone replacement therapy offers relief to many, the pressure to uphold pre-menopausal productivity doesn’t leave room for the possibilities of embracing new rhythms of life – rhythms that for example would appreciate individual needs for rest and that would resist imposed norms. Both queer and crip theories have radical stance towards the concepts of normalcy and showcase how the borders between sick and healthy, abnormal and normal, valued and underrated, are constantly moving and changing. Instead of viewing menopausing as deviation to be corrected,
with the help of queer and crip theories and radical love and care, we can conceptualise it as communal and embodied experience. At the working group I would like to start discussion around the intersections of queer and crip theories within ageism showcasing how menopausing could be researched and theorised in the future.
Troubled persistence in pain education (Henni Alava)
This paper considers a paradox central to a crip perspective on pain education. On one hand, a cripistemological approach (Patsavas) urges us to imagine worlds that are livable for people who cannot become the pain-free, able-bodied, and productive citizens envisioned by neoliberal models of rehabilitation. On the other hand, as Alison Kafer reminds us, we must also acknowledge the undesirability and painfulness of pain – it is not as if anyone would want more pain for oneself or those they love. This tension raises several questions: What would it mean for interdisciplinary pain rehabilitation — both its practices and theories — to fully recognize the harm caused by
compulsory able-bodymindedness? How can we acknowledge the value of persistence in rehabilitation, while also being attuned to the potential harm caused by pushing people beyond their limits? How are these demands for persistence negotiated within, and how do they contribute to configuring the relationships between children, parents, and clinicians? I explore these questions by analyzing the roles and relationships between children and adults that are enabled and shaped
by what I call "pain education." My ethnographic analysis draws on both my personal experiences of mothering and on observations of clinical encounters over 2.5 years of research on pediatric pain care in Finland.
2. Feminismi, talous ja ekologia // Feminism, economy and ecology // Feminism, ekonomi och ekologi
Aikataulu/Schedule: 9.00-10.30 + 13.30-15.00, in room Saussure
Työryhmässä lähestymme taloutta feministisistä näkökulmista. Talous on sosiaalisesti rakennettu järjestelmä, joka perustuu sukupuolittuneelle, rodullistuneelle ja yhteiskuntaluokkaan sidotulle eriarvoisuudelle ja pitää niitä yllä. Feministisessä tutkimuksessa on esimerkiksi teoretisoitu talouden globaaleja ja paikallisia sukupuolittuneita rakenteita, pohdittu kriittisesti feminismin ja kapitalismin tai uusliberalismin suhteita, analysoitu talouspolitiikan sukupuolittuneita vaikutuksia sekä pohdittu feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talousjärjestelmälle ja -politiikalle. Tutkijat ovat myös eri käsitteiden – kuten uusliberaali feminismi, bisnesfeminismi, markkinafeminismi, kauppatavarafeminismi – avulla osoittaneet, miten markkinataloutta koskevat arvot, toimintatavat ja käytännöt ovat tunkeutuneet kaikille elämänalueille ja muuttaneet myös feministisiä tavoitteita, keinoja ja toimijoita talous-, työelämä ja yksilökeskeisiksi. Feministiset talousteoriat ovat laajentaneet talouden käsitettä kattamaan myös sosiaalisen uusintamisen ja hoivan. Myös kysymykset ekologisesta kestävyydestä ovat jo vuosikymmenien ajan kuuluneet kriittisen feministisen taloutta koskevan tutkimuksen agendalle, sillä kapitalismi on osoittautunut tuhoisaksi paitsi sukupuolten tasa-arvolle, myös ympäristölle.
Kutsumme työryhmään esityksiä pohtimaan feminismin, talouden ja ekologian suhteita. Esitykset voivat käsitellä niin perinteisiä feminismin ja talouden kysymyksiä, alustatalouden/datakapitalismin ruokkimaa eriarvoisuutta ja vahvistamaa ekokatastrofia kuin 2020-luvun kehityskulkuja, joissa nykyiset kriisit aina Trumpin hallinnosta Venäjän hyökkäyssotaan muuttavat poliittista ilmastoa, muovaten uudelleen feminismiä, taloutta, ja ekologiaa. Toivotamme tervetulleiksi niin teoreettiset kuin empiirisetkin esitykset, sekä tutkijat kaikissa uravaiheissa. Esitykset voivat olla suomen, ruotsin tai englannin kielellä.
Vetäjät: Taru Lepistö (yhteyshenkilö), Tampereen yliopisto: taru.lepisto@tuni.fi, Julius Hokkanen, Tampereen ja Turun yliopistot: julius.hokkanen@utu.fi, Henry-Paul Ontto-Panula, Tampereen ja Turun yliopistot: henry-paul.r.ontto-panula@tuni.fi, Hanna Ylöstalo, Tampereen yliopisto: hanna.ylostalo@tuni.fi
Contact: taru.lepisto@tuni.fi
Speakers and abstracts/Puhujat ja abstraktit:
Time slot 1
Feministisiä näkökulmia kestävyyskonsultointiin – holistista otetta jäljittämässä (Inna Perheentupa)
Niin sanottujen kestävyyskonsulttien kysyntä on kasvanut EU:n alueella viime vuosina, eritoten sen jälkeen, kun jäsenmaat hyväksyivät direktiivin, joka velvoittaa yritykset raportoimaan toimintansa ekologista ja sosiaalista kestävyyttä entistä läpinäkyvämmin. Direktiivin tarkoituksena on edistää EU:n vihreää siirtymää. Sittemmin uusi komissio on kuitenkin kilpailukyvyn nimissä alkanut purkaa yritysvastuu-lainsäädäntöä. Näin ollen kestävyyskonsulttien kenttä on jatkuvassa voimakkaassa muutoksessa, johon konservatiivisten voimien vahvistuminen ja vallankäyttö myös vaikuttavat.
Siinä missä konsulttien käyttämää valtaa ja ’konsultokratioiden’ nousua on tutkittu melko kattavasti, on kestävyyskonsultointia tutkittu toistaiseksi vähän. Tutkijat Mariana Mazzucato ja Rosie Collington kirjoittavat kirjassaan osuvasti siitä, miten konsulttiala lupaa
nyt korjata kestävyyskonsultoinnin muodossa ne ongelmat, joiden luomisessa se yrityksiä ja kapitalismia alun perin avusti, samalla edistäen omaa kasvuaan. Tässä tutkimusprojektissa kartoitan etnografisesti sitä, miten kestävyyskonsultit edistävät kestävyysmurrosta konsultoimalla yrityksiä ja muita organisaatioita. Olen kiinnostunut muun muassa ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden suhteista yritysten
kestävyyskonsultoinnissa. Hankkeessa lähestymistapa kestävyyteen onkin holistinen, ja erityisesti sosiaalisen kestävyyden – kuten tasa-arvon ja monimuotoisuuden ulottuvuuksia – tarkasteleva ja peräänkuuluttava. Sukupuolentutkimuksen päivillä ajatuksenani on esitellä varhaisia havaintoja kestävyyskonsulttien haastatteluista Suomessa. Suuntaan huomioni siihen, miten sosiaalisesta kestävyydestä puhutaan yritysten konsultoinnin yhteydessä ja minkälaisia merkityksiä se saa ekologisen kestävyyden tavoittelun rinnalla. Tarkastelen myös, miten tasa-arvo, sukupuoli ja monimuotoisuus nivoutuvat konsulttien tapaan jäsentää työtään, mikäli nivoutuvat. Tarkastelen myös, haastetaanko nykyistä talousjärjestelmää konsulttipuheessa, eli nouseeko esiin esimerkiksi ajatus vaihtoehtoisista talousvisioista,
vaikkapa talouskasvun haastavasta degrowthista. Lisäksi pyrin jäsentämään feministisen tutkimuksen ja työkalujen roolia tutkimusprojektini eri vaiheissa yleisemmin.
Femininity as Expertise: The ‘Queen’ Coaches of Instagram (Juulia Heikkinen & Heini Salminen)
The increasingly visible critique of liberal feminism is often associated with male right-wing conservatives or the so-called “manosphere.” However, less attention has been paid to its counterpart: women-led critiques emerging from the “femosphere.” This paper examines
one such voice of “reactionary feminism”: women who seek provider-minded men and call for a revised understanding of feminism rooted in differentiated and polarized gender roles. In particular, this paper follows a loosely connected group of 12 Finnish influencer-
entrepreneurs who import and localize these “new” femininity discourses within the context of the Nordic socioeconomic model, through social media posts, podcasts, and coaching services focused on femininity and dating. Drawing from a dataset of over 2200 Instagram image captions, this paper asks a) what is and is not femininity for these influencers, and b) how is this femininity produced and
cultivated? The analysis shows how these “femininity coaches” combine repertoires of hyper-individualist, transactional, and consumerist ethos with selectively appropriated feminist tropes and feminine or “queen” energy talk. Beyond merely sharing dating and feminine lifestyle self-help, the “queen” discourse produces an understanding of femininity
as an expertise: a total and infinite project of “leveling up,” stretching to all fronts of life and manifesting itself through rigid external criteria for “right” choices in lifestyle, relationships, consumption, and mental development. The goal of this journey is an independent and
emancipated “lady” who is in touch with her feminine energy, holds high standards, and lets go of things that do not serve her. Besides offering a window to analyze an emerging counter-movement in femininity and feminism, the case of femininity coaches brings to the fore the entanglement of ideological work and influencer economics as a crucial force shaping contemporary societies.
Sukupuoli suomalaisissa ilmastopolitiikan instituutioissa – Näkymättömyyttä ja tyhjiä puheita? (Viena Lahtinen)
Huolimatta kattavasta ilmastonmuutosta ja oikeudenmukaista siirtymää koskevasta tutkimuksesta, keskeinen näkökulma sukupuoli jää keskusteluissa edelleen varsin usein näkymättömiin. Sukupuolisensitiivisyyden – ja risteävien erojen – merkitys
oikeudenmukaisessa siirtymässä tunnistetaan laajasti ja myös EU-tasolla Euroopan vihreän kehityksen ohjelma lupaa ”olla jättämättä ketään jälkeen”. Kuitenkin tieteellinen keskustelu ilmastonmuutoksesta ja sukupuolesta keskittyy globaaliin etelään, häivyttäen nämä risteämäkohdat globaalista pohjoisesta. Väitöskirjatutkimukseeni pohjautuvassa esityksessä tarkastelen, kuinka suomalaisessa
ilmastopolitiikassa näkyvät ja kuuluvat sukupuolittuneet käytännöt ja polkuriippuvuudet, kuten EU-tasolla ilmastopolitiikkaa hallinneen ekologisen modernisaation kaiku. Suomi näyttäytyy kiinnostavana tutkimuskohteena, sillä se on muiden Pohjoismaiden ohella
kehystänyt itsensä ”sukupuolten tasa-arvon mallimaana” ja ilmastopioneerina. Keskiössä ovat episteemistä valtaa ylläpitävät virkahenkilöt energia- ja liikennesektoreilla, jotka ovat
raskaasti saastuttavia ja tyypillisesti varsin miesvaltaisia aloja niin työvoiman kuin hallinnon tasolla. Tutkimus pohjautuu politiikkadokumenttianalyysiin ja ilmastopoliittisten
instituutioiden sukupuolijakauman kartoitukseen, joka tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sukupuolten tasa-arvon materiaalista ulottuvuutta instituutioissa. Feminismi, talous ja ekologia kietoutuvat yhteen ilmastopolitiikan tasolla. Eurooppalainen ilmastopolitiikka on vahvistanut ekologisen modernisaation diskurssia, jossa panostetaan
teknologiseen kehitykseen ja korostetaan talouskasvun merkitystä ilmastokriisistä huolimatta ja jopa sen avulla. Teknologisten ratkaisujen ja teknisen, länsimaisen tiedon korostamisen muiden tiedonlajien edellä voidaan nähdä vahvistavan teknoekonomista, maskuliinista normia, joka jättää eittämättä varjoonsa toisenlaiset, esimerkiksi sosiaaliseen
tai ekologiseen hyvinvointiin pohjaavat ilmastopolitiikan väylät tai taloudelliset järjestykset.
Waste relations and social reproduction (Anna-Maria Murtola)
Capitalism is often presented as a system of efficiency, yet it is at the same time predicated on the immense accumulation of waste. Against the tendency to look at waste primarily as an object, I want to approach it here as a process and a logic that is profoundly relational, a wasting, in which the often wasteful lives of some are enabled by the wasting of lives of others. This wasting takes many forms. In the context of social
reproduction it has been theorised in terms of extraction, exhaustion and the depletion bodies, minds and vital energies (Rai 2024; Vergès 2021, 2024; Vora 2015). It is based on a coding of some lives as valuable and in need of protection and others as expendable;
some lives as worth augmenting and ‘investing’ in, whereas others are treated as ‘resources’ to be used up. Wasting pertains to lived environments, where some settings are to be kept clean and ‘pure’, national parks for example, in contrast to others designated as suitable for extraction of raw materials and the dumping of waste, as
‘sacrifice zones’. This has significant implications for lives and livelihoods in particular locations, for the conditions of reproduction. This logic of wasting is integral to the ‘imperial mode of living’ (Brand and Wissen 2021). As Liboiron and Lepawsky point out, the practice
of wasting is not accidental but intentional: “Wasting is a technique of power” (2022: 3; Liboiron 2021). There is a waste-value dialectic at play here, which does not go uncontested (Tadiar 2022). This paper seeks to unpack waste relations under racial capitalism, bringing together different forms of wasting, struggles against them, and considering their role in relation to social reproduction. Acknowledging and unpacking waste relations can help contribute to intersectional feminist, ecological, anti-racist and decolonial politics and the move towards a more just, equitable and liveable world.
References
Brand, U. and Wissen, M. (2021). The Imperial Mode of Living: Everyday Life and the Ecological Crisis of Capitalism. London: Verso.
Liboiron, M. (2021). Pollution is Colonialism. Durham, NC: Duke University Press.
Liboiron, M. and Lepawsky, J. (2022). Discard Studies: Wasting, Systems, and Power. Harvard, MA: MIT Press.
Rai, S. M. (2024) Depletion. The Human Costs of Caring. Oxford University Press.
Tadiar, N.X.M. (2022). Remaindered Life. Durham, NC: Duke University Press.
Vergès, F. (2021). A Decolonial Feminism. London: Pluto Press.Vergès, F. (2024). Making the World Clean: Wasted Lives, Wasted Environment, and Racial Capitalism. London: Goldsmiths Press.
Vora, K. (2015) Life Support: Biocapital and the New History of Outsourced Labour. Minneapolis, MN: University of Minnesota Press.
Time slot 2:
Uusintavan työn kustannukset kotitalouksien arjessa (Emma Lamberg)
Elämme keskellä nykyiseen kapitalismiin kytkeytyvää monikriisiä. Yksi tämän kriisin keskeinen ilmentymä on kasvava ristiriita elämän ylläpitämisen kestävien olosuhteiden ja globaalin pääoman kiihtyvien kasautumispyrkimysten välillä. Tämä ristiriita on viime vuosina voimistunut maailmanlaajuisesti, vaikkakin eri tavoin eri konteksteissa: esimerkiksi hallitusten monissa maissa toteuttama talouspolitiikka on lisännyt kotitalouksien palkattoman hoivan ja uusintavan työn taakkaa sekä kasvattanut niiden riippuvuutta markkinoista elämän ylläpitämisen tarpeisiin vastaamisessa. Seurauksena on elämän ylläpitämiseen vaadittujen voimavarojen ehtyminen niin mikro- kuin makrotasolla.
Kuitenkin vain vähän tiedetään siitä, kuinka nämä valtioiden ja globaalin talouden muutokset heijastuvat kotitalouksien arkeen, intersektionaalisesti eriarvoisin tavoin. Tähän tehtävään tartun artikkelissani, jossa tarkastelen uusintavan työn inhimillisiä
kustannuksia suomalaisessa yhteiskunnassa, jota luonnehtii hyvinvointivaltion asteittainen vetäytyminen. Esitelmässäni esittelen artikkelin teoreettisia ja metodologisia lähtökohtia. Teoreettisesti työni rakentuu kahden toisiinsa kytkeytyvän feministisen kansainvälisen
poliittisen talouden keskustelun varaan. Ensinnäkin tukeudun feministisiin analyyseihin, jotka käsittelevät valtioiden, rahoitusjärjestelmien ja hallinnan muutoksia sekä näiden
vaikutuksia elämisen prosesseihin. Toiseksi osallistun keskusteluihin sosiaalisen uusintamisen ehtymisestä (depletion of/through social reproduction). Artikkelissa vien näitä keskusteluja eteenpäin tutkimalla sosiaalisen uusintamiseen kohdistuvien voimistuneiden paineiden ilmenemistä kotitalouksien arjessa sekä näiden paineiden sukupuoleen, rodullisuuteen ja yhteiskuntaluokkaan sidottuja ilmenemismuotoja. Metodologisesti artikkeli soveltaa feminististä arjen ja ajankäytön havainnointia (Feminist Everyday Observatory Tool), jossa kunkin osallistujan arkea seurataan yhden arkipäivän ajan. Aineisto koostuu
25:stä työikäisen vanhemman arjen ja ajankäytön havainnoinnista sekä havainnointipäivän jälkeen toteutetuista narratiivisista haastatteluista.
Tuomalla yhteen teoreettisia keskusteluja ja etnografisia havaintoja tarjoan feministisen arjen poliittisen talouden näkökulman siihen, miten ja miksi ihmiset taipuvat talouskuria korostavaan yhteiskuntajärjestykseen – tai tulevat siihen pakotetuiksi. Lisäksi tuon esiin etnografisen ajankäyttötutkimuksen vahvuuksia palkallisen ja palkattoman työn monimutkaisten rytmien ja järjestelyjen tavoittamisessa.
Työ jakamisen takana: esinetyö ja uutuustyö kirjastojen esinelainauksessa (Pieta Savinotko)
Omistamiseen liittyvien kulttuuristen ideaalien ja arkisten käytäntöjen muuttaminen nähdään keskeisenä sosioekologisena kysymyksenä monenlaisissa kestävyysmurrokseen ja kestävään elämäntapaan liittyvissä keskusteluissa: yksityinen omistaminen tuhlaa luonnonvaroja ja kärjistää sosiaalisia eriarvoisuuksia, kun taas yhteisöllisemmät omistamisen muodot kuten jakaminen, lainaaminen ja yhteiskäyttö sekä vähentävät kulutusta että luovat sosiaalista koheesiota. Kirjastot nostetaan näissä keskusteluissa usein esiin esimerkkinä vakiintuneesta yksityisomistuksen hegemoniaa kyseenalaistavasta instituutiosta. Erityistä huomiota on viime vuosikymmeninä saanut kirjastojen
lainaustoiminnan laajeneminen perinteisistä kirjoista, lehdistä ja tallenteista kohti mitä moninaisimpia arjen ja vapaa-ajan esineitä. Nykypäivänä melkein mistä tahansa Suomen yleisestä kirjastosta voi lainata niin liikuntavälineitä, soittimia kuin erilaisia työ- ja
apuvälineitäkin. Omistamisen kulttuurinen murros vaatii työtä. Tässä esitelmässä nojaudun feminististen talousteorioiden käsityksiin työstä moninaisena, monilta osin piiloisena ja vahvasti sukupuolitettuna ilmiönä (Waring 1988; Gibson-Graham 2006; Federici 2012).
Suomalaisten kirjastoammattilaisten parissa keräämästäni haastatteluaineistosta olen lukenut esiin kirjastojen esinelainaukseen liittyvää työtä. Aineistosta erottuu kaksi erilaista työn tyyppiä. Ensinnäkin uudentyyppiset lainattavat esineet vaativat monenlaisia
materiaalisen huolenpidon käytäntöjä: esineiden säilyttämistä, tarkistamista ja huoltamista. Kutsun tätä esineiden materiaalisiin vaatimuksiin vastaamista esinetyöksi. Toiseksi kirjastoammattilaiset tekevät erilaista ohjaavaa, tiedottavaa ja neuvottelevaa työtä
tutustuttaakseen ja totuttaakseen sekä kirjastoinstituutiota että kirjaston asiakkaita uusiin esineisiin. Tätä työtä pedagogista ja affektiivista työtä nimitän uutuustyöksi. Tutkimuksessani olen analysoinut sekä esinetyötä että uutuustyötä suhteessa omistamisen kulttuuriseen murrokseen. Esitän, että idealisoitaessa siirtymää yksityisomistuksesta erilaisiin jakamisen ja yhteiskäytön käytäntöihin huomiotta jäävät sekä esineiden materiaaliset vaatimukset että kulttuurisen muutoksen tekemisen työläys. Kun kirjastojen esinelainaus korvaa yksityistä omistamista, esinetyötä siirtyy yksityisistä kodeista kirjastoihin. Samanaikaisesti esinelainauksen toteuttaminen vaatii kirjastoilta panostuksia uutuustyöhön eli lainattavien esineiden lainattavaksi ja käytettäväksi
tekemiseen. Omistamisen uudelleenorganisoiminen voi siis tarkoittaa myös muutoksia työn yhteiskunnallisessa jakautumisessa, sen määrässä ja työnkuvissa. Näiden muutosten kriittinen tarkastelu on erityisen tärkeää, kun niiden kohteena on kirjaston kaltainen
julkinen palvelu ja naisvaltainen, työn vaativuuteen nähden matalapalkkainen ala.
Sosiaalisen muutoksen avaimet: Moninaiset taloudet ja rodullinen kapitalismi viitekehyksenä (Uurika Sofia Laine)
Tässä esityksessä pohdin sitä, millaisia sosiaalisen muutoksen ehtoja ja mahdollisuuksia moninaisten talouksien teorian ja rodullisen kapitalismin teorian yhdistäminen voivat tarjota suomalaisen hyvinvointivaltion kontekstissa. Moninaisten talouksien teoria on osa
feministisen taloustutkimuksen kenttää. Sen teoretisoinnissa talous ymmärretään performatiivisena – toisin sanoen, jatkuvasti rakentuvana, moninaisena ja suhteissa muodostuvana ilmiönä. Teoria nostaa esiin kapitalismin rinnalla olevia, paikoin itsenäisiä talouden muotoja ja käytäntöjä, joita arjessa toteutetaan toisin ja eettisemmin. Tuomalla
näkyväksi toimeentulon heterogeeniset muodot ja suhteet, moninaisten talouksien teoria avaa tilaa visioida kestävämpiä ja jälkikapitalistisia talouksia. Moninaisten talouksien tutkimuskenttää on kuitenkin kritisoitu Eurooppa-keskeisyydestä, minkä vuoksi rasismin analyysi on jäänyt sen piirissä usein vähäiseksi. Koska nykyhetki ja tulevaisuus rakentuvat kolonialismin ja rasismin jatkumolle, valkoisten ihmisten taloudet eivät useinkaan tunnista rasismin ja rodullistamisen vaikutuksia. Tämä usein johtaa siihen, että valtasuhteita uusinnetaan sekä vallitsevissa että vaihtoehtoisissa talouksissa. Rodullisen kapitalismin teoriassa luokka ja rotu nähdään toisiinsa kietoutuneina ja
keskinäisesti määrittävinä suhteina, jotka rakentuvat ajallisesti ja paikallisesti. Rasismi ja rodullistaminen nähdään osana lisäarvon tuotantoa ja pääoman kasautumista. Teorian ytimessä on myös ajatus, että vastarinta paikantuu niiden toimijuuteen, jotka elävät prekaaria elämää palkka–pääomasuhteen ulkopuolella. Väitän, että näiden teorioiden yhdistäminen luo kiinnostavan pohjan uuden käsitteen,
“rodullinen kapitalosentrismi”, kehittämiselle. Moninaisten talouksien teoria tuo esiin talouden moninaisuutta ja haastaa oletuksen kapitalistisesta järjestelmästä ainoana vaihtoehtona. Se mahdollistaa myös queer-tutkimuksesta nousevan kriittisen ja affirmatiivisen näkökulman tuomisen talouden tarkasteluun. Rodullisen kapitalismin
näkökulma täydentää tätä viitekehystä tuomalla ymmärryksen kapitalismin ja rasismin yhteenkietoutumisesta sekä asettamalla rodullistettujen yhteisöjen taloudet ja toimijuuden keskiöön. Näin se estää vaihtoehtoisten talouksien romantisoimisen ja irrottamisen
kapitalismin rakenteista ja niihin sisältyvistä valtasuhteista, kuten rasismista. Esitän, että näiden kahden teorian yhdistäminen tarjoaa välineitä vaihtoehtoisten nykyhetken ja tulevaisuuden talousvisioiden hahmottamiseen. Sen avulla voidaan mahdollisesti haastaa Eurooppa-keskeisiä ontoepisteemisiä käsityksiä taloudesta, toimeentulosta ja hyvinvoinnista, jotka korostavat loputonta kasvua ja yksilökeskeisyyttä
kehityksen ja moderniteetin nimissä. Näin se voi auttaa kuvittelemaan ja toteuttamaan talouksia, jotka ovat elinvoimaisempia ja oikeudenmukaisempia kaikille ihmisille ja muunlajisille. Rodullisten yhteisöjen elintärkeiden moninaisten talouksien käytäntöjen
ympärille voi muotoutua verkostoja, jotka perustuvat solidaarisuuteen ja avun jakamiseen sekä hoivan etiikkaan. Ne voivat avata uusia mahdollisuuksia autonomisille tiloille, joista voidaan ammentaa vallankumouksellista vastarintaa.
Vihreän siirtymän ekofeministinen kritiikki ja vaihtoehdot (Eeva Houtbeckers)
Tulevina vuosisatoina ihmiset, muunlajiset eläimet ja elinympäristöt kohtaavat mittavia muutoksia esimerkiksi ilmaston kuumenemisen, lajikadon sekä typen ja fosforin häiriintyneen kierron myötä. Politiikkatasolla Suomessa ja Euroopan Unionissa puhutaan
vihreästä siirtymästä, jonka tavoitteena on tehdä Suomesta hiilineutraali vuoteen 2035 ja Euroopasta vuoteen 2050 mennessä. Vihreän siirtymän lupaus on, että vaikka ekososiaaliset kriisit muuttavat yhteiskuntien rakenteita, muutoksen ei tarvitse tarkoittaa
kurjuutta ihmisille. Päinvastoin poliittinen lupaus on, että vihreässä siirtymässä työ ja toimeliaisuus ja sitä myötä vauraus lisääntyvät. Viesti on oikeansuuntainen siinä, että ympäristön ja ihmisten hyvinvoinnin samanaikainen huomioimisen ei tarvitse tarkoittaa nollasummapeliä, jossa vain toinen voi voittaa. Tutkijat ovatkin analysoineet eri tahojen
tuottamia valtavirtaisia ja vaihtoehtoisia politiikkaohjelmia ja raportteja valottaakseen kestävyyden ymmärryksen ja keinojen kirjoa.
Esityksessä erittelen vihreän siirtymän feminististä kritiikkiä ja sitä, miten ekofeministisen ajattelua voi soveltaa näiden analyysiin. Vihreän siirtymän lupaavan pinnan alla kuplivat ekofeministisen analyysin jo pitkään läpivalaisemat dualistiset ja hierarkiset oletukset ihmisyydestä, sukupuolesta, luonnosta, kehityksestä, vauraudesta ja vallasta. Nämä
oletukset ovat johtaneet kulttuurisesti alemmassa arvoasemassa olevien toimijoiden hyväksikäyttöön jo vuosisatojen ajan. Mikäli ekofeministitä vihreän siirtymän analyysia ei huomioida, vaarana on kulttuuristen perusoletuksien toistaminen. Sukupuolten, etnisyyksien ja lajien hierarkia heijastuisi yhteiskuntamalleihin, jotka on kehitetty kestävyysmurroksen haasteisiin vastaamiseksi. Lisäksi vaarana on, että vaihtoehtoiset vihreän siirtymän ohjelmat eivät myöskään huomioi feministien esittämiä argumentteja. Valtavirtaista kasvutalousmallia kritisoivat ehdotukset, kuten kohtuusajattelu, saattavat yhtälailla sivuuttaa eko/feministien moneen kertaan kuvaamat länsimaisen ajattelun hierarkiat, jotka heijastuvat joidenkin ihmisten ja muunlajisten toimijoiden kohteluun. Esittelen ekofeministien ehdottamia vaihtoehtoja valtavirtaiselle poliittiselle taloudelle, joissa otetaan kasvutalos annettuna. Vaihtoehtoisiin ehdotuksiin sisältyy ajatus oikeudenmukaisemmasta talousjärjestelmästä. Ehdotuksissa vaaditaan talouden perusteiden uudelleenajattelua ja muun muassa kapitalismin kyseenalaistamista, talouskäsitysten laajentamista sekä työn käsitteen uudelleenajattelua. Keskeiseksi muutoskohteeksi nimetään eksponentiaalisen kasvutalousparadigman haastaminen
samalla, kun lisätään ihmisten, muunlajisten toimijoiden ja elinympäristöjen hyvinvointia lisääviä toimia, kuten hoivaan perustuvaa taloutta. Sekä kohtuutalouden että eko/feministisen poliittisen talouden kirjallisuuksissa korostetaan palkka- ja ihmistyötä laajemman työn tunnistamista, kuten palkattoman hoivatyön merkitystä talouksille.
Esitys perustuu tekeillä olevaan samannimiseen kirjanlukuun.
3. Feministinen opettajuus ja ympäristökriisit // Feminist Teaching and Environmental Crises
Schedule/Aikataulu: 9.00-10.30, in room Simone Weil
Käynnissä olevat ympäristökriisit haastavat tarkastelemaan kriittisesti kasvatuksen ja koulutuksen roolia ympäristöongelmien tuottamisessa ja niihin vastaamisessa. Monisyisiin ympäristökriiseihin, kuten ilmaston ylikuumenemiseen ja lajikatoon, ei ole yksiselitteisiä ratkaisuja. Feminististen linssien avulla voidaan kuitenkin syventää ja nyansoida ymmärrystä esimerkiksi ympäristökriiseihin johtavista syistä ja niiden eriarvoistavista vaikutuksista. Erilaiset feministiset teoriat tarjoavat välineitä tehdä näkyväksi ja purkaa monilajisille yhteisöille haitallisia valtarakenteita ja erontekoja. Kutsumme työryhmään esityksiä, joissa keskustellaan feministisen opettajuuden roolista ja mahdollisuuksista ympäristövastuullisen toimijuuden tuottamisessa.
Esityksissä voidaan tarkastella esimerkiksi, mitä ”uutta” feministinen ajattelu ja pedagogiikka voivat tuoda ympäristötietoiseen opettamiseen. Mitä katveessa olevia näkökulmia feministinen ympäristöajattelu voi kirkastaa? Millaisin käsittein ja metodein feminististä ympäristöajattelua tulisi jalkauttaa opetukseen? Millaisia subjekteja kasvatus- ja koulutusinstituutioissa tuotetaan ja tulisi tuottaa? Miten feministinen pedagogiikka voi auttaa kasvattamaan sitkeitä toisinajattelijoita ja systeemin haastajia? Voiko feministinen ympäristöajattelu tuottaa toivoa? Miten kanavoida ympäristökriiseihin liittyvää ahdistusta toiminnaksi? Millaista feministinen, ympäristötietoinen toiminta voi olla? Millaista ympäristövastuullista yhteisöllisyyttä feministisen pedagogiikan avulla voidaan rohkaista?
Esitykset voivat olla eri tieteenaloilta ja sijoittua yliopisto- tai johonkin muuhun koulutus- tai kasvatuskontekstiin. Esitysten kieli voi olla suomi tai englanti.
Ongoing environmental crises challenge us to critically examine the role of education in both contributing to and addressing environmental problems. Complex environmental crises, such as climate overheating and species extinction, lack straightforward solutions. However, feminist perspectives can deepen and nuance our understanding of the causes leading to environmental crises and their inequitable impacts. Various feminist theories offer tools to make visible and dismantle power structures and distinctions harmful to multi-species communities. We invite presentations to our working group that discuss the role and potential of feminist teaching in fostering environmentally responsible agency.
Presentations may explore, for example, what ”new” insights feminist thinking and pedagogy can bring to environmentally conscious teaching. What overlooked perspectives can feminist environmental thought illuminate? With what concepts and methods should feminist environmental thought be integrated into education? What kinds of subjects are produced, and should be produced, in educational institutions? How can feminist pedagogy help cultivate resilient critical thinkers and system challengers? Can feminist environmental thought generate hope? How can the anxiety related to environmental crises be channeled into action? What might feminist, environmentally conscious action look like? What kind of environmentally responsible community can be encouraged through feminist pedagogy?
Presentations can come from various academic disciplines and be situated in university or other educational or pedagogical contexts. Presentations can be in Finnish or English.
Vetäjät: Annukka Paajanen, Aleksi Paavilainen annukka.paajanen@helsinki.fi , aleksi.paavilainen@helsinki.fi
Contact: annukka.paajanen@helsinki.fi
Puhujat ja abstraktit/Speakers and abstracts:
Dekoloniaalia maailmojen purkua ja utopistista uudelleen rakennusta: reflektioita feministisen eläin- ja ympäristötutkimuksen opettamisesta yliopistolla (Annukka Paajanen & Aleksi Paavilainen)
Esityksessämme reflektoimme feministisen eläin- ja ympäristötutkimuksen teemojen opettamisen merkitystä osana kamppailua oikeudenmukaisemman ja kestävämmän maailman puolesta erityisesti sukupuolentutkimuksen oppiaineen yliopisto-opetuksen kontekstissa. Reflektiomme perustuu Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa keväällä 2025 toteuttamaamme kandikurssiin Johdanto feministiseen eläin- ja ympäristötutkimukseen. Esityksen aikaan käynnissä on kurssin toinen toteutus, jossa olemme palautteiden ja omien opetuskeskustelujemme perusteella kirkastaneet kurssin aiemmassa toteutuksessa keskeisiksi nousseita teemoja: dekolonisaatio ja utopiat. Avaamme esityksessämme tapoja ja käsitteitä, joiden avulla olemme tuoneet nämä teemat entistä selkeämmin osaksi kurssin opetusta. Näkemyksemme mukaan teemoissa yhdistyvät sukupuolentutkimuksen ja feministisen pedagogiikan kaksi keskeistä antia ympäristötietoiselle opettamiselle — sortavien rakenteiden intersektionaalinen kritiikki ja toimijuuden vahvistaminen ympäristökriisien ja niihin kytkeytyvien surun ja avuttomuuden kokemusten keskellä.
Uskomme, että eläin- ja ympäristökysymysten huomioiminen feministisen pedagogiikan keskusteluissa on enenevässä määrin tärkeää useilla eri aloilla. Esityksellämme kutsumme feministisestä opettajuudesta kiinnostuneet kanssatutkijamme ottamaan osaa aiheesta käytävään keskusteluun ja pohtimaan aihepiirin merkitystä suhteessa omaan tutkimukseensa ja opetukseensa.
Business-koulutuksen radikaali uudelleenajattelu (Pikka-Maaria Laine, Susan Meriläinen & Anu Valtonen)
Olemme viime vuosina pysähtyneet yhteisen kysymyksen äärelle: miten business-koulutusta tulisi tehdä toisin aikana, jolloin ympäristökriisit kiihtyvät ja eriarvoisuus syvenee? Samalla olemme joutuneet kohtaamaan sen epämukavan tosiasian, että business-koulutuksen arvoilla, sisällöillä ja pedagogisilla käytännöillä on ollut ja on yhä keskeinen rooli nykyisten ekologisten ja sosiaalisten ongelmien tuottamisessa ja ylläpitämisessä. Kasvun, tehokkuuden ja yksilökeskeisen kilpailun eetos ei ole vain sivutuote, vaan se on monien kriisien ytimessä.
Feministinen ajattelu on tarjonnut meille välineitä purkaa näitä normalisoituja rakenteita sekä kuvitella toisenlaista, elämää ylläpitävää taloudellista toimijuutta. Se on auttanut meitä näkemään, kuinka ympäristökriisit vaikuttavat epätasaisesti: ne lisäävät eriarvoisuutta sekä lajien (ihmislaji mukaan lukien) että ihmisten välillä, vahvistaen ekologista ja sosiaalista polarisaatiota.
Lähtökohtamme on, että jotta koulutus voisi todella toimia muutoksen mahdollistajana, tarvitaan radikaalisti uudenlaisia tapoja opettaa ja oppia. Tässä radikaalissa business -koulutuksen uudelleen ajattelussa ja tekemisessä korostamme erityisesti affektiivisuuden ja kehollisuuden merkitystä osana oppimisprosessia, ei vain tiedon välittämisenä, vaan kokemuksellisena ja yhteisesti jaettuna oivaltamisena. Uskomme, että muutos ei tapahdu pelkästään ajatuksissa, vaan myös tunteissa, ruumiillisessa kokemuksessa ja suhteissa toisiin, niin ihmisiin kuin muihin lajeihin.
Esityksessämme jaamme kehittämiämme pedagogisia käytäntöjä, jotka nojaavat esteettiseen ja keholliseen oppimiseen, monilajiseen uteliaisuuteen ja yhteisöllisyyden rakentamiseen. Olemme vieneet opetusta ulos luokkahuoneesta, rakentaneet tarinoita tulevaisuuden ei-kapitalistisista talouksista ja tutkineet, mitä kehollinen tieto voi kertoa meille arvoista, suhteista ja merkityksistä. Näissä oppimisen hetkissä opiskelijat ovat rohjenneet kuvitella toisin. Esityksemme ei tarjoa valmiita ratkaisuja, vaan kutsun keskusteluun: Millaista toivoa radikaali business-koulutuksen uudelleenajattelu voi synnyttää? Miten kanavoimme ympäristökriisiin liittyvää ahdistusta toiminnaksi ja millaiseksi toimijuudeksi? Millaisia yhteisöllisyyden ja vastuullisuuden muotoja voimme rakentaa, kun irrottaudumme talouden kasvupakosta?
Toivomme, että esityksemme herättää ajatuksia siitä, millainen business-koulutus voisi tulevaisuudessa palvella elämää, ei vain taloutta.
Eläinten rooli suomalaisessa koulutusjärjestelmässä (Tuija Koivunen & Taru Konst)
Puheenvuoro keskittyy siihen, millaista käsitystä eläimistä koulutus on viime vuosituhannen lopulla ja etenkin 2000-luvulla on välittänyt, sekä siihen, miten tämä käsitys on omalta osaltaan edesauttanut ekologisten ongelmien syntyä. Näin ollen näkökulma keskittyy historiaan ja perustuu ekososiaalisen sivistystavoitteen sekä kriittisen eläintutkimuksen lähtökohtiin. Tarkastelemalla eläinten asemaa opetuksessa eri aikoina on mahdollista havaita ja tuoda yleiseen tietoisuuteen siinä tapahtuneita muutoksia sekä lisätä historiallista syvyyttä aiheen tarkasteluun.
Puheenvuoro pohjautuu tutkimusartikkeliin, jossa kootaan yhteen aiempaa tutkimuskirjallisuutta ja analysoidaan sisällönanalyysin keinoin oppilaitosten 2010-luvun opetussuunnitelmia. Artikkelin keskeinen tulos on, että koulutus on osaltaan vastuussa eläintuotannon merkityksestä ekologisten ongelmien synnyssä ja kehittymisessä, eläinten itseisarvon puuttumisessa sekä näkymättömässä asemassa yhteiskunnassa. Koulutus muokkaa asenteita ja suhtautumistapaa joko suoraan, välillisesti tai sivuuttamalla asian. Toisaalta koulutuksella ja oppilaitoksilla on ratkaisun avaimet käsissään, sillä tällä hetkellä korkeakouluissa, ammatillisissa oppilaitoksissa ja lukioissa opiskelevat nuoret ovat tärkeitä toimijoita ja lähitulevaisuuden päättäjiä. Siksi heille on taattava nykyistä paremmat tiedot muista eläimistä ja luonnosta sekä näiden kytköksistä niin eettisiin valintoihin, ilmastonmuutokseen kuin muihinkin ekologisiin kriiseihin. Tässä feministisellä opettajuudella voisi olla keskeinen rooli.
Maailman muuttamisen pedagogiikkaa: Feministinen kuvittelu taiteilijapedagogiikan, feministisen pedagogiikan ja ympäristöpedagogiikan risteymissä (Aino-Kaisa Koistinen & Pilvi Porkola)
Taiteilijapedagogiikka on taidepedagogiikan osa-alue, jossa painotetaan taiteilijan opettamisen ja oppimisen prosesseja; opettajan paikantumista taiteilijana sekä sellaista pedagogista tietoa, jonka tausta on taiteen tekemisen praktiikassa ja kokemuksissa (Kauppila & Rouhiainen 2024; Koistinen & Porkola 2024). Taiteilija-opettajan praktiikoissamme painottuvat yhteiskunnallinen ajattelu ja feministiset lähestymistavat, kuten kuvittelu feministisenä menetelmänä. Feministinen kuvittelu osana taiteilijapedagogiikkaa tarkoittaa meille yhteisöllisiä ja luovia kuvittelun prosesseja ja käytäntöjä, joiden tavoitteena on kehittää ja vahvistaa vaihtoehtoisia ja kriittisiä toiminnan tapoja yhteiskunnallisen muutoksen saavuttamiseksi.
Taiteilijapedagoginen ajattelumme paikantuu vahvasti myös feministiseen pedagogiikkaan. Ymmärrämme feministisen pedagogiikan opettamisen ja ohjaamisen tavoiksi, joita määrittää tietoisuus sukupuolittuneista ja muista intersektionaalisista valtasuhteista, käsitys tiedon paikantuneisuudesta sekä ymmärrys pedagogiikasta pyrkimyksenä muutokseen (Saarinen et al. 2014). Nykyisenä sosiaalisia ja ekologisia ongelmia tuottavana monikriisin aikana opetuksessa ei voi olla huomioimatta myöskään ympäristöpedagogiikkaa (Foster 2017). Esitelmässämme pohdimme omien pedagogisten praktiikkojemme kautta, miten taiteilijapedagogiikka risteää feministisen kuvittelun kautta sekä feministisen pedagogiikan että ympäristöpedagogiikan kanssa. Määrittelemme ympäristöpedagogiikan Veli-Matti Värriä (2018: 14) seuraten pedagogiikaksi, joka pyrkii hahmottelemaan uudelleen ja eettisemmin ihmisen monimutkaisia suhteita maailmaan.
Avaamme käytäntölähtöisiä, taideperustaisia näkökulmia feministiseen kuvitteluun ja kutsumme yleisöä pohtimaan kanssamme taiteilijapedagogiikan, feministisen pedagogiikan ja ympäristöpedagogiikan risteymiä.
Lähteet
Foster, Raisa. 2017. Nykytaidekasvatus toisintekemisenä ekososiaalisten kriisien aikakaudella. Sosiaalipedagogiikka, 18, 35–56. https://doi.org/10.30675/sa.63484
Kauppila, Heli & Rouhiainen, Leena 2024: Johdanto. Teoksessa Kauppila, Heli & Rouhiainen, Leena (toim.) Taidealojen yliopistopedagoginen koulutus 10 vuotta. Näkökulmia taiteilijapedagogiikkaan. Helsinki: Taideyliopisto, 9–24
Koistinen, Aino-Kaisa & Pilvi Porkola, Pilvi 2024: Dear Donna – Taidepedagogisia kirjeitä Donna Harawaylle. Teoksessa Heli Kauppila & Leena Rouhiainen (toim.) Taidealojen yliopistopedagoginen koulutus 10 vuotta. Näkökulmia taiteilijapedagogiikkaan, Taideyliopisto, 224–246.
Saarinen, Jaana, Hanna Ojala ja Tarja Palmu 2014: Eroja ja vaarallisia suhteita: Keskustelua feministisestä pedagogiikasta. Helsinki: Suomen kasvatustieteellinen seura.
Värri, Veli-Matti 2018: Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.
4. Henkinen väkivalta – sitkeä ja vaikeasti tunnistettavissa oleva ongelma
Aikataulu: 9.00-10.30, in room Goethe
Henkisen (ei-fyysisen) väkivallan tunnistaminen on sukupuolistuneen väkivallantutkimuksen alalla nouseva kiinnostuksen kohde. Tämä johtuu erityisesti moninaisten teknologiavälitteisten väkivallan ilmenemismuotojen lisääntymisestä sekä myös vihapuheen ja häirinnän tunnistamisesta yhteiskunnallisena ongelmana anti-gender-liikkeen voimistumisen myötä. Henkinen väkivalta voi olla hyvin arkista ja tavanomaista ja silti hyvin vahingoittavaa. Esimerkiksi erilaiset tavalliset häirinnän ja alistamisen keinot kuten uhkailu, manipulointi, vähättely ja solvaaminen, jotka tapahtuvat niin lähisuhteissa kuin koulu- tai työyhteisökonteksteissa, ovat väkivallan kohteille vahingollisia ja mahdollisesti traumatisoivia. Tästä huolimatta henkisen väkivallan tunnistaminen voi olla vaikeaa: teot ovat usein hienovaraisia ja mahdollisesti kyseisen yhteisön rationalisoitavissa, jolloin väkivallan kohde jää usein ilman tukea. Kokemus henkisestä väkivallasta voi olla läsnä myös tilanteissa, joissa ei ole selvää tekijää tai tekijöitä, kuten silloin kun ulossulkeminen, syrjintä ja kaltoinkohtelu ovat seurausta yhteiskunnan rakenteista ja normeista, jotka tuottavat eriarvoisuutta. Henkisen väkivallan kokijalta vaaditaankin sitkeyttä vastustaa kokemaansa väkivaltaa ja saada apua. Tässä työryhmässämme haluamme luoda tilaa henkisen väkivallan tunnistamiseen, käsitteellistämiseen ja ratkaisuihin liittyvälle monitieteiselle keskustelulle.
Esitykset voivat tarkastella esimerkiksi seuraavia teemoja:
- Henkisen väkivallan käsitteellistäminen ja ymmärtäminen osana väkivallan jatkumoa (miten fyysisen ja ei-fyysisen väkivallan muodot kietoutuvat yhteen, liukuvat ja määrittyvät)
- Henkisen väkivallan teoretisointi ja tutkimus feministisistä, queer-, crip- ja transtutkimuksen näkökulmista
- Henkisen väkivallan ilmenemismuotojen hahmottaminen väkivallantutkimuksen kentällö
- Henkisen väkivallan tunnistaminen eri yhteisöissä ja konteksteissa (kuten koti, koulu, työyhteisöt, korkeakoulut, vapaaehtoistyö, järjestöt, urheilu, politiikka, seurakunnat). Mitkä ovat eri yhteisöjen omat erityishaasteet ongelman tunnistamisessa ja siihen vastaamisessa?
- Henkisen väkivallan sukupuolistuneisuus ja intersektionaalinen analyysi
- Henkisen väkivallan vaikutusten analyysi
- Transformatiivisen oikeuden ja pedagogiikan keinot henkisen väkivallan ennaltaehkäisyssä
- Muut toimivat ratkaisukeinot puuttua ja vastustaa henkistä väkivaltaa
Vetäjät: Elina Penttinen, Satu Lidman, Alexandra Bergholm ja Iina Töykkälä
Contact: elina.penttinen@helsinki.fi
Puhujat ja abstraktit:
Vihapuhe sukupuolittuneena verbaalisena väkivaltana (Tuija Saresma, Miia Tikka, Paula Haara, Aleksi Knuutila, Heidi Kosonen, Kaarina Nikunen, Reeta Pöyhtäri)
Hengellinen työpaikkaväkivalta (Ani Iivanainen)
Pakottava kontrolli lasten ja nuorten kokemana perhe- ja lähisuhdeväkivaltana: Auttamisen mahdollisuudet (Nenna Jyläskoski, Merja Laitinen & Anna Nikupeteri)
Sven Dufvasta Lapin sotaan. Ylivertaisen sukupuoli ja taitelijan yksilömyytti rahoituskamppailussa (Nina Maskulin)
Queer ilo ja vastarinta sitkeänä vastavoimana tunnustamattomuudessa piilevälle väkivallalle (Mimosa Puumalainen)
5. Kielen, sukupuolen ja seksuaalisuuden risteämiä // Intersektioner mellan språk, kön och sexualitet // Intersections of language, gender, and sexuality
Tidtabell/Schedule/Aikataulu: 13.30-15:00, in room Goethe
Kuka on ’hurri’ tai ’finnjävel’? Miltä näyttää venäläinen nainen, entä venäläismies? Miten kieli, sukupuoli ja seksuaalisuus sekä geopolitiikka kietoutuvat yhteen Pussy Riotin, Käärijän tai KAJ-yhtyeen representaatioissa?
Kutsumme työryhmään esityksiä, joissa tarkastellaan kielen, sukupuolen ja seksuaalisuuden risteyskohtia esimerkiksi kirjallisuudessa, politiikassa, mediarepresentaatioissa tai sosiaalisen median keskusteluissa. Esitelmissä voi tarkastella esimerkiksi kielellisten ja sukupuolittuneiden ja/tai seksualisoitujen stereotyyppien sitkeyttä, pitkäikäisiä sosiaalisia jännitteitä kieliryhmien välillä tai tutkijoiden sitkeyttä ja episteemistä peräänantamattomuutta vaikeiden ja haastavien aiheiden äärellä. Työryhmän järjestää Koneen säätiön rahoittama Kieliviha/Språkhat/Language tensions -tutkimushanke. Työryhmä on monikielinen eli toivotamme tervetulleiksi esitelmiä suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi.
Vem är ‘hurri’ eller ‘finnjävel’? Vilka föreställningar präglar den stereotypa bilden av ryska kvinnor och män? På vilket sätt sammanflätas språk, genus, sexualitet och geopolitik i respresentationerna av artister som Pussy Riot, Käärijä och KAJ?Vi välkomnar presentationer som undersöker skärningspunkterna mellan språk, kön och sexualitet, till exempel i litteratur, politik, medierepresentationer eller diskussioner i sociala medier. Presentationerna kan bland annat fokusera på hur språkliga, könade och/eller sexualiserade stereotyper lever kvar, långsiktiga sociala spänningar mellan språkgrupper eller forskarnas egen seghet inför svåra och utmanande ämnen.
Arbetsgruppen är flerspråkig och välkomnar presentationer på finska, svenska och engelska. Arbetsgruppen organiseras av forskningsprojektet Språkhat som finansieras av Konestiftelsen.
Who are ’hurri’ or ’finnjävel’? What does a stereotypical Russian woman arriving in Finland look like? What about a stereotypical Russian man? How do language, gender, sexuality and geopolitics intertwine in the representations of artists like Pussy Riot, Käärijä and KAJ? We invite presentations that examine the intersections of language, gender and sexuality, for example, in literature, politics, media representations or social media discussions. The presentations can focus on, among other topics, on the persistence of linguistic, gendered and/or sexualised stereotypes, long-term social tensions between language groups, or the researchers’ perseverance in the face of difficult and challenging topics. The working group is multilingual and welcomes presentations in Finnish, Swedish or English. The working group is organised by the Kieliviha/Språkhat/Language tensions research project funded by The Kone Foundation.
Työryhmän keskustelut toteutetaan monikielisesti esittäjien toivomalla tavalla.
The working group’s discussions will be conducted multilingually, as requested by the presenters.
Arbetsgruppens diskussioner förs flerspråkigt på det sätt som presentatörerna önskar.
Työryhmän vetäjät/convenors: Tuija Saresma, Karin Creutz, Karin Sandell, Evgenia Amey
Contact: tuija.saresma@uef.fi
Talare och abstrakt/Puhujat ja abstraktit/Speakers and abstracts:
Sitkeät naiset suomalaisuuden sisutyyppien valossa (Tanja Helminen, University of Eastern Finland)
Sisu on vanha suomen kielen sana ja suomalaisuuteen kiinteästi liitetty käsite. Sillä on viitattu monenlaisiin, miehissä ja naisissa nähtyihin ominaisuuksiin. Vaikka 1900-luvun alkupuolella ajateltiin toisinaan miehille tyypillisen sisun ja naisille tyypillisen sisun olevan erilaisia, sisu
valjastettiin koko 1900-luvun ajan osoittamaan niin miehille kuin naisille suomalaisuuden malleja tai rooleja. Nämä roolit kytkeytyivät monesti sitkeyden kaltaisiin myönteisiin ominaisuuksiin, jotka esitettiin oletettuun suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluviksi kaunokirjallisuudessa ja sen tulkinnoissa samoin kuin lehdistössä. Silti sisua pidettiin myös kielteisenä ominaisuutena, joka tuli kitkeä suomalaisista pois ja jalostaa hyötykäyttöön esimerkiksi työssä ja urheilussa sekä kansallisten päämäärien toteuttamisessa.
Tarkastelen esitelmässäni sitä, miten sitkeys suomalaisten naisten ominaisuutena yhtäältä edustaa erilaisia suomalaisuuden sisutyyppejä ja toisaalta kyseenalaistaa niitä sekä kaunokirjallisuudessa että lehtikirjoituksissa 1900-luvulla. Sitkeä sisu on perinteisesti yhdistetty miehissä nähtyyn kestävyyteen ja periksiantamattomuuteen fyysisessä työssä, urheilussa tai sodassa. Se on kuitenkin liitetty myös naisiin oletettua monipuolisemmin, kuten esitän väitöskirjassani Pää- ja sivurooleissa sisu – sisu ja sisudiskurssi Suomen kirjallisuudessa ja suomalaisuutta koskevassa keskustelussa. Aineistossani sitkeä, sisukas
suomalainen nainen ilmenee erityisesti äidin, perheenemännän, kasvattajan, kotitalouden hoitajan tai kansakunnan äidin ja kansalaisten moraalinvartijan rooleissa. Jopa miesten hallitsemilla työn ja urheilun areenoilla arvostetaan muun muassa kansakuntaa fyysisesti rakentavien, naispuolisten pienviljelijöiden ja 1900-luvun jälkipuoliskolla sinivalkoisia värejä puolustavien naisurheilijoiden sitkeyttä. Naisten sisu kuitenkin näyttäytyy lisäksi kielteisenä esimerkiksi poliittisten ideologioiden, kieltolain ja naisen perinteisen aseman kyseenalaistamisen valossa.
Väitöskirjassani hahmottelemani suomalaisuuden sisutyypit – sitkeän sinnittelijän ohella määrätietoinen toimija, onnistuva sankari ja temperamenttinen uhmaaja – ovat tarjonneet naisillekin samaistumismalleja. Käsitys sitkeästä, sisukkaasta naisesta elää vielä 2000-luvulla myös kansallisessa mielessä. Naisilla on nimittäin oma roolinsa muun muassa ulkomaillakin Sisu-nimellä tunnetussa, talvisodan veteraanista kertovassa suomalaisessa toimintaelokuvassa.
Tuoreessa Naton julkaisemassa videossa, jossa esitellään maanpuolustusta ankarissa olosuhteissa harjoittelevilta vaadittavaa sisua, naisilla on jopa keskeinen rooli. Lisäksi sitkeä sisu liitetään miesten tapaan naisurheilijoihin, naisyrittäjiin, naispoliitikoihin tai muilla aloilla toimiviin naisiin puhuttaessa suomalaisuudesta.
”Vastakkaisen sukupuolen edustaja”: sitkeitä ja muuttuvia kansalaisrepresentaatioita jasukupuolesta? (Jarmo Jantunen, University of Jyväskylä)
Tarkastelen esityksessäni sitä, a) millaisia representaatioita sukupuolesta syntyy kansalaiskeskustelussa, b) miten representaatiot ovat muuttuneet lähihistoriassa ja c) miten yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset (kuten laki rekisteröidystä parisuhteesta 2002; 1. translaki 2003; tasa-arvoinen avioliittolaki 2017; 2. translaki 2023) ovat vaikuttaneet sukupuolen kansalaisrepresentaatioihin. Oletukseni on, että representaatiot
ovat muuttuneet tämän vuosituhannen kuluessa monisyisemmiksi ja saaneet uusia nyansseja esimerkiksi transsukupuolisten oikeuksia tarkentavien lakiesitysten ja voimaantulojen vuoksi. En siis tarkastele sinänsä naiseutta, mieheyttä, trans- tai muunsukupuolisuutta ja näiden saamia käsitteellistyksiä ja representaatiota. Sen sijaan lähestyn sukupuolen representaatioita aineistolähtöisesti gender/sex-jaottelun tukemana, mutten siihen takertuen. Lähtökohtanani on foucault’lainen käsitys diskurssien sosiaalisesta muotoutumisesta ja hegemonisen järjestyksen vaikutuksesta diskursiivisiin käytänteisiin (ks. Pietikäinen & Mäntynen 2015, 25–26). Uskon, että aineistossa sitkeästi eläväksi hegemoniseksi järjestykseksi nousee cis-heteronormatiivinen tulkinta sukupuolesta ja binäärisestä sukupuolivastakkaisuudesta, mutta myös, että yhteiskunnallisten muutosten myötä hegemoninen järjestelmä on kohdannut runsaan 20 vuoden aikana kilpailua ja järjestelmä hahmottuu ainakin osin toisin. Nojaan myös Judith Butlerin (1990/2006) näkemykseen siitä, että tuotamme sukupuolta kielellisinä kategorioina, jotka ovat imaginaarisia eli sosiaalisesti ohjaavia, normatiivisia ja muuttuvia (ks. Juvonen 2016, 50–51). Näen, että kielelliset valinnat yhtäältä heijastavat sosiaalisia normatiivisuuksia ja toisaalta tuottavat ja vahvistavat niitä diskursiivisina käytänteinä. Lähestyn näitä kielessä näkyviä normatiivisuuksia ja käytänteitä
tarkastelemalla Suomi24-keskustelupalstalla käytyä kansalaiskeskustelua. Aineistonani on palstasta muodostettu korpus eli sähköinen tutkimusaineisto, joka kattaa keskustelut vuosilta 2001–2023 (City Digital Group 2025). Aineisto mahdollistaa pitkittäisen tarkastelun ajalta, jolloin Suomessa on tapahtunut monia sukupuoleen liittyviä muutoksia esimerkiksi lainsäädännössä. Käsittelen aineistoa korpusavusteisen diskurssintutkimuksen menetelmin (Corpus-assisted Discourse Studies, ks. Jantunen 2018). Analyysi etenee määrällisestä ja tilastollisesta kieli-informaatiosta tarkempaan lähilukuun ja tekstien tarkasteluun, jolloin aineistosta on mahdollista nostaa esiin kvantitatiivis-kvalitatiivista informaatiota sukupuolirepresentaatioista
ja niiden muutoksesta.
Speculative genders in translation (Anna Merikallio, University of Turku & University of Eastern Finland)
Estrangement, showing the familiar in an unusual light, is a literary device typical of science fiction (SF). This makes SF particularly fruitful for studying nonnormative representations of gender: the estrangement of gender is an attempt to see beyond the predominant gender ideology (Roberts 1993, Butler 2022). As the performativity of translation can be seen as analogous to the performativity of gender (Flotow 2011), translations can be studied as possible sites for “doing” gender differently or conforming to the norm.
In my paper, I will examine how nonnormative gender representations are conveyed in the Finnish translations of two SF novels, Ursula K. Le Guin’s The Left Hand of Darkness (1969) and Rivers Solomon’s An
Unkindness of Ghosts (2017). Despite being written nearly half a decade apart, both novels explore the themes of nonconformity and otherness and include a variety of nonnormative gender representations of both imagined and existing identities.
Queer translation studies (e.g. Baer & Kaindl 2017, Démont 2018) will form the theoretical framework of the study. Utilising a subversive queer gaze will help to question the hegemonic, binary understanding of both gender and translation. Similarly to estrangement in SF texts, queer theory “challenges the status of dominant regimes of knowledge/power as natural and universal by focusing on the constructedness of those models” (Baer & Kaindl 2017). This paper will especially focus on the ways in which the prevalent cultural
norms and translation norms may affect how nonnormative gender is transmitted into Finnish. Following Venuti (2018), the study will also consider how the possible shifts in how gender is viewed relate to questions of translation ethics in the transmission of identities.
The study will utilise rhetorical criticism as outlined by Karen Bennett (2019), a less explored method in translation studies, and apply it to the study of literary translations. As opposed to empiricism, the study will
instead emphasize the “emotive, ethical and aesthetic aspects of textual creation and interpretation” (Bennett 2019, 37). Adopting a holistic approach, I will study the translations as rhetorical artefacts, although
the rhetorical situation and the message (Bennett 2019, 47–48) will also be considered. This will place the translations in their respective historical and cultural contexts, illustrating how contemporary views
regarding gender have affected how gender is (re)produced in writing. Rhetorical criticism will also facilitate positioning the researcher, rejecting the positivist idea of objectivity. Overall, this paper will bring together queer translation studies and rhetorical criticism in an effort to illustrate the combined impact of translation norms and culturally constructed gender norms.
TBA (Evgenia Amey & Karin Sandell & Karin Creutz, University of Eastern Finland)
6. Material Care: Rakennusperinnön hoidon status ja sukupuoli // Material Care: Status and gender of (building) repair
Schedule/Aikataulu: 13.30-15.00, in room Simone Weil
Rakennetusta kulttuuriympäristöstä käytyyn keskusteluun on noussut uusi käsite, hoiva, joka lainautuu meille englannin kielen sanasta care. Hoivan alla on käsitelty esimerkiksi rakennusten ylläpidon ja korjaamisen teemoja ja tuotu esiin ihmisten ja rakennusten monitahoista suhdetta, aineetonta kulttuuriperintöä sekä käsityön yhteyttä ihmisten identiteettiin ja ympäristön merkityksellistämiseen.
Hoivan käsitteen liittäminen rakentamisen maailmaan on herättänyt vastustusta, mitä on selitetty esimerkiksi alan sukupuolittuneisuudella. Rakennusala on ulospäin hyvin miehinen ja perustuu teknistaloudelliseen argumentaatioon. Jakolinja kulkee miehisenä näyttäytyvän rakentamisen eli näkyvän työn, ”work”, sekä naisellisena pidetyn hoivan ja ylläpidon eli toisteisen työn, ”labour”, välissä. Naisten alueeksi on rakennusalalla perinteisesti hyväksytty sisustaminen ja siivoaminen, sittemmin myös pintakäsittely ja keittiösuunnittelu. Hoivan stigma ja siihen kohdistuva ylenkatse liittyvät vahvasti työnteon ja sukupuolten välisen työnjaon historiaan, käsityksiin ammateista ja ammattilaisuudesta sekä mielikuviimme hoivaajista.
Ympäristökriisi haastaa meitä pohtimaan suhdettamme hoivaan uudella tavalla. Korjaaminen, ylläpito ja hoiva ovat kestävän yhteiskunnan välttämättömiä toimintoja. Työryhmämme kutsuu eri alojen tutkijoita pohtimaan korjaamista (repair studies) ja rikkinäistä maailmaa (broken world thinking) korjaamiseen liittyvien stigmojen ja sukupuolittuneiden käsitysten näkökulmasta. Työryhmän taustalla toimii Tampereen yliopiston rakennetun ympäristön tiedekuntaan vastikään perustettu tutkimusryhmä Future-Oriented Heritage, ForHer, joka pohtii rakennetun ympäristön kestävyyttä ja merkityksellisyyttä perinnön, perinteen ja vapaaehtoisen niukkuuden näkökulmista. Rakennuksiin kytkeytyvästä taustastamme huolimatta toivotamme työryhmään tervetulleeksi kaikki materiaalisesta hoivasta ja siihen liittyvistä sukupuolittuneista kysymyksistä kiinnostuneet tutkijat.
A new concept of care has emerged in the discourse on the cultural landscape. Scholars have referred with care to issues such as the maintenance and repair of buildings, highlighting the complex relationship between people and buildings, intangible cultural heritage, the relationship of craftsmanship to people’s identity and the meanings of the environment, for example.
The concept of care has been debated in the field of construction. This has been explained, for example, by the gendered nature of the industry. The construction industry is manly and relies on techno-economic arguments. The demarcation runs between construction, which is seen as masculine work, and care and maintenance, seen as feminine labour. Traditionally, women’s domain in the construction industry has been interior decoration and cleaning, and more recently also surface treatment and kitchen design. The stigma and scorn attached to care stem from the history of work and the gender division of labour, occupations and professionalism, and to our images of those who foster.
The environmental crisis challenges us to rethink our relationship with care. Repair, maintenance and care are essential activities for a sustainable society. Our working group invites researchers from different disciplines to reflect on repair studies and broken world thinking from the perspective of repair stigmas and gendered perceptions. The working group is based on a recently established research group, Future-Oriented Heritage, ForHer, based at the Faculty of Built Environment of Tampere University. The research group explores the built environment from the perspectives of heritage, tradition and voluntary scarcity. Despite our background in buildings, we welcome all researchers interested in material care and related gendered issues to join the group.
Convenors: Iida Kalakoski, architect, DSc (architecture), university lecturer (Tampere University), Title of docent, (Architectural Heritage, Turku University), Riina Sirén, architect, Bachelor of Arts (building conservation), university lecturer (Tampere University).
contact: iida.kalakoski@tuni.fi
Speakers and abstracts/Puhujat ja abstraktit:
Hoivadoktriini (kulttuuri)perintöoikeudellisena periaatteena (Sanna Lehtinen)
Käsitteiden käyttö rakennetun kulttuuriperinnön konservoinnissa ja restauroinnissa todellisuuden luojana (Sini Tammi)
Future-Oriented Heritage (ForHer) tutkimusryhmän esittely ja tutkimusaiheet (Iida Kalakoski ja Riina Sirén)
7. Miehiä ja maskuliinisuuksia // Men and masculinities
Schedule/Aikataulu: 9.00-10.30 + 13.30-15.00, in room Camera Obscura
Tässä työryhmässä kysymme, mitä miesten ja maskuliinisuuksien tutkimukselle kuuluu vuonna 2025. Työryhmässä tarkastellaan miesten ja maskuliinisuuksien tutkimusta mahdollisimman laaja-alaisesti. Miten tutkia miehiä sensitiivisesti ja miesten moninaisuuden huomioiden? Mihin maskuliinisuus kiinnittyy, millaisin käytännöin ja representaatioin sitä tuotetaan, miten maskuliinisuutta eletään, miten se institutionalisoituu, miten sitä voidaan lukea silloin kun maskuliinisuuksia tekevät henkilöt, jotka eivät aina, eivät koskaan tai eivät kyseenalaistamattomasti tule nähtyä miehinä tai jotka eivät halua tulla luetuksi miehinä? Miten ymmärrykseen tutkitusta ilmiöstä vaikuttaa se, valitaanko käyttöön mies- vai maskuliinisuustutkimuksen käsitteet? Miten näihin kysymyksiin vastaaminen voi laajentaa teoreettista ymmärrystä miehistä ja maskuliinisuuksista? Entä millaisia metodologisia kysymyksiä miesten ja maskuliinisuuksien tutkimukseen liittyy?
Työryhmässä voi esitellä sekä alustavia tutkimuksellisia ajatuksia että pidemmälle kehiteltyjä analyysejä. Esityksen näkökulma voi olla empiirinen, teoreettinen tai metodologinen. Myös pro gradu -tutkielmia koskevat esitykset ovat lämpimästi tervetulleita. Voit ehdottaa esitystä suomen tai englannin kielellä, työryhmän työskentelykieli valitaan esityksen kielen mukaisesti.
In this working group, we ask what does research on men and masculinities look like in 2025. We invite broad and diverse perspectives on the study of men and masculinities. How to research men in a sensitive way that recognizes their diversity? What is masculinity attached to, with what kinds of practices and representations is it produced, how is masculinity lived, how does it become institutionalised, and how to read masculinities produced by those who are not always, never, or unambiguously recognised as men or do not wish to be perceived as men? How do the choices between the concepts of “men” or “masculinities” shape our understanding of the phenomena under study? How might engaging with these questions expand our theoretical understanding of men and masculinities? What kinds of methodological questions arise when studying men and masculinities?
The working group welcomes both preliminary research ideas and more developed analyses. The perspective of the presentation can be empirical, theoretical, or methodological. Master’s thesis presentations are also warmly welcome. You may propose your presentation in either Finnish or English, the working language of the session will be determined based on the language of the presentations.
Työryhmän vetäjä/convenors: Inka Tähkä (Helsingin yliopisto; inka.tahka@helsinki.fi), Hanna Ojala (Tampereen yliopisto; hanna.ojala@tuni.fi) ja Marja Peltola (Helsingin yliopisto; marja.peltola@helsinki.fi).
contact: inka.tahka@helsinki.fi
Speakers and abstracts/Puhujat ja abstraktit:
Työryhmä 1:
Ilmari Huhtala: Maskuliinisuudet marginaalissa – lapset jäsentämässä toiseutettuja maskuliinisuuksia suomalaisessa alakoulussa
Maskuliinisuus ja sukupuolen ilmaisu ovat yksi niistä intersektionaalisista eronteoista, jotka ovat läsnä koulussa. Maskuliinisuuden tutkimuksessa maskuliinisuudet voidaan nähdä muun muuassa hierarkisina (Connell 1987), hegemonisina (Connell&Messerchmidt, 2005), inklusiivisina (Anderson, 2009) tai hybrideinä (Bridges, 2014). Maskuliinisuuksia on tutkittu esimerkiksi urheilussa, elokuvassa ja lukiossa (esim. Kimmell, 2008; Reeser, 2023; Pascoe, 2005). Maskuliinisuuden tutkimus on usein keskittynyt aikuisiin miehiin. Minun esitelmäni tarkoitus on kohdistaa maskuliinisuutta tutkiva katse suomalaisen alakoulun kontekstiin.
Esitelmäni käsittelee sitä, kuinka lapset jäsentävät, hierarkisoivat ja sanoittavat erilaisia maskuliinisuuksia. Koska miesten- ja maskuliinisuuden tutkimus on usein keskittynyt aikuisiin miehiin, on alle 10-vuotiaiden lasten maskuliinisuuksien tutkimus vähäistä (Bhana, 2020). Kuitenkin lasten maskuliinisuuksien tutkiminen voi avartaa ymmärrystä sukupuolen rakentamisen prosesseista sekä niistä diskursiivisista käytännöistä, joilla lapset neuvottelevat maskuliinisuuksista (esim. Renold, 2005; Swain, 2006; Bhana, 2016). Esitelmäni tarkoitus on nostaa lasten ääntä esiin keskustelusta sukupuolesta koulussa. Pyrin tarjoamaaan näkökulmia lasten kokemuksiin maskuliinisuudesta ja sen ilmaisusta.
Suomessa maskuliinisuuksia alakoulussa on tutkittu esim. Huukin (2010) ja Mannisen (2010) uraauurtavissa väitöskirjoissa ja niitä seuranneessa tutkimuksessa. Pyrkimyksenäni on tuottaa 2020-luvun lasten näkökantoja maskuliinisuuteen ja sen rakentumiseen kouluinstituutiossa. Esitelmäni perustuu noin 30 lasta käsittävään 2019 tuotettuun aineistoon, jossa näytin 7-12-vuotiaille lapsille kuva- ja videomateriaalia erilaisista maskuliinisuuden representaatioista ja haastattelin heitä niistä. Pääosa tutkittavista (n=20) oli tokaluokkalaisia pääkaupungiseutulaisesta peruskoulusta.
Henri Hyvönen: Vaikuttajamiehet seuraajapalautteen ristipaineessa ruokaan liittyvässä videopohjaisessa sosiaalisessa mediassa*
Sosiaalisessa mediassa ruoasta on tullut keskeinen identiteettityön areena sekä sisältöä tuottaville että sitä kommentoiville miehille. Ruokasisältöä tuottavien miesten ja heidän seuraajakuntansa välistä suhdetta on kuitenkin tarkasteltu vain vähän. Tutkimukseni empiirinen aineisto muodostuu suomalaisten vaikuttajamiesten haastatteluista ja netnografisesta kenttätyöstä heidän kanavillaan. Tarkastelen sitä, kuinka kommentointi ja kaupalliset mahdollisuudet muovaavat vaikuttajamiesten toimintaympäristöjä digitaalisissa ruokamaisemissa ja kuinka nämä ympäristöt muotoilevat miehille ontologisesti turvallisia asemia ja käytäntöjä. Tutkimukseni osoittaa, että sosiaalisen median vaikuttajatyö vaatii joustavuutta ja itsen minimointia. Kommentoijat näyttäytyvät sekä resurssina että uhkana, mikä johti varovaisiin myönnytyksiin sekä miestapaisten ruokatottumusten puolustajia että niitä kritisoivia kommentoijia kohtaan. Miesten vaikuttajatyöhön sisältyi aiemmin feminiinisiksi miellettyjä asiakaspalvelutyön piirteitä. Nämä näennäisesti pehmeämmät mieheydet tuontuivat kuitenkin reaktiona koettuun pelkoon ja jännittyneisyyteen, mikä johti erilaisten kommentointikulttuurien passiiviseen hyväksymiseen ja antoi tilaa maskulinistiselle vihamielisyydelle esimerkiksi veganismia kohtaan.
* Hyvönen, H. (2025). Hegemonic masculinities in affective digital foodscapes: Male creators navigating follower feedback in food-related video-based social media. Men and Masculinities. Online first. https://doi.org/10.1177/1097184X251326564
Työryhmä: Marjo Ring, Teija Makkonen, Hanna Varjakoski, Johanna Lehtiö ja Elisa Tiilikainen: Autoilu, toimijuus ja maskuliinisuus: ikämiesten kokemuksia autolla ajamisen loppumisesta
Autoilu on keskeinen osa ikääntyneiden miesten elämää Suomessa. Auto ei ole ainoastaan liikkumisen väline, vaan myös merkittävänä symboli miehisyyden, itsenäisyyden ja toimijuuden rakentumisessa. Autoilulla on vahva kulttuurinen ja sukupuolittunut merkitys, joka heijastaa yksilön asemaa yhteiskunnassa ja hänen elämänhistoriaansa. Auto voi edustaa vapautta, kyvykkyyttä ja kontrollia, ominaisuuksia, jotka liitetään usein hegemoniseen maskuliinisuuteen. Miesten, joilla on vahvempi affektiivinen side ajamiseen tai autoon, voi myös olla vaikeampaa siirtyä vaihtoehtoisiin liikennemuotoihin ja toimintamalleihin. Aiempi tutkimus on painottunut autoilun käytännöllisiin ulottuvuuksiin ja liikkumistarpeisiin, kun taas autoilun kulttuurisesti sukupuolittuneita merkityksiä on tarkasteltu huomattavasti vähemmän.
Tämä esitys pohjautuu Koneen Säätiön rahoittamaan Ajokortin tuolla puolen? – Elämäkerrallinen ja toiminnallinen tutkimus ikämiesten autolla ajamisen loppumisesta ja siihen liittyvän elämänmuutoksen tukemisesta (DRIVEX, 2025–2028) -tutkimushankkeen haastatteluaineistoon. Esityksessä tarkastellaan ikämiesten ajamisesta luopumisen kokemuksia hegemonisen maskuliinisuuden näkökulmasta. Kysymme, millaisia merkityksiä autoiluhistoria ja ajamisen päättyminen saavat iäkkäiden miesten elämäntarinoissa ja miten heidän toimijuutensa rakentuu tilanteissa, joissa ajamisesta luovutaan.
Haastatteluaineiston perusteella ajamisesta luopuminen voi heikentää ikämiehen kokemusta itsenäisyydestä, kontrollista ja toimijuudesta sekä lisätä epätoivottua riippuvuutta muista. Samalla se voi herättää ulkopuolisuuden tunteita ja kokemuksia miehisyyden menetyksestä. Ajokykyyn liittyy myös kysymys vallasta: kenellä on oikeus määritellä, milloin mies ei enää ole kykenevä ajamaan? Erityisesti viranomaisten ja yksilön omien kokemusten välinen ristiriita voi haastaa miehen identiteettiä ja oikeudenmukaisuuden kokemusta. Toisaalta vanheneminen voi tarjota myös mahdollisuuden vapautua hegemonisen maskuliinisuuden paineista. Ajokortista luopuminen voi tällöin näyttäytyä tietoisena irrottautumisena miehisyyden normatiivisista odotuksista.
Tutkimus osoittaa, että ajamisen loppuminen ei ole vain käytännöllinen, vaan syvällinen elämänmuutos. Esitys avaa uusia näkökulmia siihen, miten näitä elämänmuutoksia voidaan ymmärtää ja tukea sensitiivisellä, sukupuolitietoisella ja elämänhistoriallisella otteella.
Inka Tähkä: Nuorten miesten mielenterveys ja maskuliinisuuden ihanteet terapeuttisessa kulttuurissa: jännitteitä ja jatkumoita
Miehiä ja poikia koskevaa julkista keskustelua kehystää usein huolipuhe, jossa huolissaan ollaan muun muassa miesten asemasta muuttuvassa työelämässä, poikien koulumenestyksestä ja lukutaidosta, sekä rajojen puutteesta. Lauri Julkunen (2018) on osoittanut, kuinka huoli pojista on ollut vahvana Suomessa jo sata vuotta sitten. Viime vuosina myös huoli ’nuorten mielenterveyskriisistä’ on noussut keskeiseksi puheenaiheeksi. Selityksiä kriisille on tarjottu niin yleistyneestä diagnostiikasta, kasvavista yhteiskunnallisista paineista, globaaleista kriiseistä, koronapandemian lisäämästä yksinäisyydestä kuin terapeuttisen kulttuurin vaikutuksista ymmärrykseemme mielenterveydestä ihmisyyttä olennaisesti rakentavana tekijänä.
Esitelmässäni luon katsauksen väitöstutkimukseeni, jossa keskityn nuorten miesten mielenterveyteen, maskuliinisuuden ihanteisiin ja terapeuttiseen kulttuuriin Suomessa. Esitys pohjautuu kolmeen osatutkimukseeni: Ensimmäisessä artikkelissa osoitamme, miten nuoret suomalaiset miehet kokevat ”perinteisten” maskuliinisuusihanteiden rajoittavan heidän mahdollisuuksia pitää huolta mielenterveydestään ja kuinka he kritisoivat liiaksi yksilöön keskittyviä lähestymistapoja mielenterveyteen. Toisessa artikkelissa tarkastelemme, miten koetut mielenterveysdiskurssit voivat toimia pohjana antifeministiselle kriisiretoriikalle ja kuinka niitä voidaan käyttää ylläpitämään essentialistisia käsityksiä binäärisistä sukupuolieroista. Kolmannessa osatutkimuksessa analysoin feministisen media-analyysin keinoin, millaisia kulttuurisia käsityksiä mieheydestä, mielenterveydestä ja sukupuolesta rakennetaan Helsingin Sanomissa 2000-luvulla.
Väitöstutkimukseni tavoitteena on ymmärtää, miten maskuliinisuuteen liittyvät ihanteet muokkautuvat terapeuttisen kulttuurin mielenterveyden hoitamiseen liittyvien normien myötä. Lisäksi tarkastelen niitä jännitteitä ja subjektipositioita, joita nämä ajoittain ristiriitaiset normit luovat nuorille miehille. Analysoin myös poikiin ja miehiin liittyvien puhetapojen jatkumoita ja muutoksia, sekä näiden diskurssien mahdollisia vaikutuksia käsityksiimme sukupuolesta ja mielenterveydestä.
Työryhmä 2:
Sasu Vaakanainen: Miehuuden piilevä vallankumouksellisuus
Julkisessa keskustelussa miehuus voidaan nähdä yksiselitteisesti vaarallisena ja feministisen politiikan vastavoimana. Esimerkiksi YLEn verkkosivuilla on julkaistu vuosina 2024 ja 2025 artikkelit siitä, kuinka miehet ovat keskimäärin yhä konservatiivisempia ja kuinka Andrew Tatesta on muodostunut roolimalli pojille. Esitelmäni käsittelee sitä, kuinka miehuus voitaisiin ymmärtää vallankumoukselliseksi kategoriaksi taantumuksellisen sijaan.
Deleuze ja Guattari tarkoittavat vallankumouksella skitsofreenista prosessia, joka purkaa subjektin aikaisemman identiteetin ja totutut tavat ajatella. Aion yhdistää monografiaväitöskirjassani Skitsofreenisen sukupuolen tuolla puolen: Butlerilais-Deleuzelainen analyysi sukupuoleen eturauhassyöpään hormonihoitoja saaneiden haastatteluissa teoreettista työskentelyä eturauhassyöpään hormonihoitoja saaneiden haastatteluaineiston empiiriseen analyysiin uuden Butlerilais-Deleuzelaisesta teoriaperinteestä ponnahtavan sukupuoliteorian luomiseksi. Hormonihoitoja saaneiden haastatteluissa miehuuden skitsofreenisuus nousee voimakkaasti esiin, koska androgeenideprivaatioterapia aiheuttaa sairastuneille sivuvaikutuksia, joita he tulkitsevat naisellistaviksi, kuten itkuisuutta, naistapaisten rintojen kasvua ja ”vaihdevuosioireita”.
Aion esitelmässäni argumentoida, että miesten tutkiminen feminiinisyyden käsitteen avulla paljastaa miehuudessa piilevän vallankumouksellisuuden. Sukupuolen tiedostavassa eturauhassyöpätutkimuksessa ja kriittisessä miestutkimuksessa miehuutta on tutkittu viime vuosikymmeninä käsitteiden kuten ”hoivaava maskuliinisuus” ja ”hybridimaskuliinisuus” avulla. Väitän, että nämä käsitteet kätkevät ja koodaavat perinteisiä feminiinisyyksiä kuten hoivaavuuden osaksi ”uudenlaista” miehuutta. Tämä toiseuttaa naiseutta ja lisäksi piilottaa miehuuden skitsofreenisuuden. Analyysini eturauhassyöpään hormonihoitoja saaneiden haastatteluista feminiinisyyden käsitteen avulla osoittaa, että feminiinisyydet voivat olla ristiriidaton osa hegemonista maskuliinisuutta. Koska sairastuneet voivat toistaa feminiinisyyksiä osana ideaalia miehuutta, tarkoittaa tämä, että hegemoninen maskuliinisuus sisältää sitä itseään purkavat virrat. Miehuuden vallankumouksellisen potentiaalinen avaaminen vaatii miehuuden tunnistamista skitsofreeniseksi koosteeksi. Binääristä sukupuolijärjestystä ylläpitävää hegemonista maskuliinisuutta itseään ylläpitää sen kyky sulattaa toiseutensa, eli naiseuden, osaksi itseään. Miehuus on naiseutta, transsukupuolisuutta ja binaarisen sukupuolen rajat rikkovaa muunsukupuolisuutta.
Haluan esitelmässäni tarjota rinnakkaista tutkimuslinjaa esimerkiksi transtutkimukselle, jossa binääristä sukupuolikäsitystä on purettu lisäämällä sukupuolikategorioita. Jaan tämän tavoitteen transtutkimuksen kanssa, mutta lähestyn asiaa toisesta tulokulmasta, eli siitä kuinka miehen kategoriaa laajentamalla, voidaan purkaa jähmeitä käsityksiä sukupuolesta. Rinnakkaat ja erektiohäiriöiset hormonihoitoja saaneet sairastuneet pitävät usein miehuudestaan sitkeästi kiinni, ja samoin hegemoninen maskuliinisuus pitää heidät sitkeästi otteessaan.
Jani Sinokki & Tiia Sudenkaarne: Incel logic and the leap from unfairness to injustice
In the non-ideal world we live in, people suffer from many harmful conditions and outcomes that are undeserved. Poor health, financial struggles, or loneliness incur serious undeserved costs, and do so to a vast number of individuals. Our starting point is the observation that there is some legitimacy in the claim that such undeserved harmful consequences are unfair. Our next step is the observation that such unfair consequences do not yet constitute injustice.
We argue, following the Hohfeldian analysis of rights, that for a state to constitute an injustice for a subject, the unfair state must be a violation of the rights of the subject, and thus a violation of the duties the violator has towards the subject of harm. Thus, if loneliness of a subject constitutes an injustice, there must be someone who wrongs the subject either by causing the loneliness or by failing to intervene in that loneliness.
We argue out that in case of male grievances such as loneliness and involuntary celibacy, arguably constituting actual harms that are also unfair in the above sense, the crucial distinction between unfairness and injustice is overlooked, with serious consequences. For example, the misogynist incel-ideology is arguably premised on the view that women owe sex and intimacy to men because of their sex-roles. The appeal of this view to many aggrieved men can be explained by postulating the fallacy of leaping from unfairness to injustice to their reasoning.
Our argument relates to persistence, the theme of the conference, in two ways. First, by offering an explanation for the persistence of the incel-position, according to which women owe something to men. Secondly, by arguing that in order to increase the resilience of our society against such misogynist challenges the incel-ideology poses, we need to dismantle the persisting confusion of unfairness with injustice.
Jiri Nieminen: Tasa-arvopoliittinen selonteko ja mieskysymys: kentältä kuuluu
Suomalaisen tasa-arvokeskustelun ja -politiikan suunnanmuutoksen (naisjärjestöjen yhteistyön oheneminen, erojen moninaistumiseen painottuva diskurssi, valtiofeminismin kyseenalaistuminen) myötä myös mieskysymys on politisoitunut uudella tavalla. Mieskysymyksestä on tullut tapa kyseenalaistaa, jos ei tasa-arvon periaate, niin ainakin sen sisällöllinen määritelmä. Esityksessäni käsittelen mieskysymyksen ilmenemistä valtioneuvoston vuoden 2022 tasa-arvopoliittisessa selonteossa; siitä eduskunnassa käytyä keskustelua, medioiden reaktiota käytyyn eduskuntakeskusteluun sekä miesjärjestöjen valiokunnille antamia lausuntoja. Lisäksi kysyn, kuinka tutkijapositiosta käytyä keskustelua olisi mahdollista käsitteellistää ja selkeyttää, mikä on tutkimuksen rooli osana mieskysymyksen politisoitumisen aiheuttamaa hämmennystä.
Tutkimuksen teoreettismetodologisena lähtökohtana on ymmärrys mieskysymyksestä vastakkainasetteluun perustuvana argumentointina ilman luonnollista yhtenäisyyttä. Tarkastelen, kuinka tasa-arvopolitiikasta hegemonista diskurssia pyritään haastamaan – seuraten Erkki Vainikkalan tulkintaa Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen poliittisesta ajattelusta. Kelluttamalla merkityksiä hegemonian haastavat onnistuvat väkevöittämään ideologiansa affektiivisella intensiivisyydellä ja tahmaisuudella, koska ideologia toimii esitietoisen alueella. Poliittisessa retoriikassa merkitsijöiden semanttinen epämääräisyys ei heikennä niiden kokoavaa ja erottavaa affektiivista voimaa – pikemminkin ne mahdollistavat sen tarjoten yhteisiä kiinnekohtia tyytymättömyyksille ja vaatimuksille tunnelatauksissa.
Mutta jos mieskysymys ymmärretään irrallaan aineellisista sosiaali- ja talouspoliittisista kysymyksistä, ja sen ideologista köyhyyttä tilkitään tahmaisella affektiivisuudella sekä identiteettipolitiikalla, on seurauksena ohuesti konkreettisia ehdotuksia esimerkiksi marginalisoituneiden miesten ja maskuliinisuuksien aseman parantamiseksi.
Hanna Ojala: Miten tietää hiljaisesta miesyhteisöstä?
Puheenvuorossani palaan pohtimaan alun perin 2010-luvun alkupuolella post doc -tutkimushankkeena alkanutta äijäjoogaetnografiaani. Hyvin varhaisessa kenttätyön vaiheessa törmäsin siihen, että tutkimassani miesyhteisössä oli kyse mitä suurimmassa määrin hiljaisesta yhteisöstä. Tutkijana koin olevani tämän hiljaisuuden edessä hukassa, sillä perinteiset yhteiskuntatieteilijän puhekeskeiset työkaluni eivät sopineet yksiin tutkimani miesyhteisön kanssa. Aistin, että niin äijäjooga kuin sen ympärille muodostunut yhteisö olivat miehille mitä merkityksellisimpiä. Myöhemmin tämä aistimukseni myös puhuttiin ’todeksi’ haastatteluissa. Etnografin työkalujeni ja sukupuolittuneen hiljaisen yhteisön perustavanlaatuinen yhteensopimattomuus on askarruttanut itseäni jo yli 10 vuotta. Puheenvuorossani asetun askarrukseni äärelle ja yritän hahmottaa sitä, millaisia mahdollisuuksia minulla ja meillä on tietää hiljaisesta miesyhteisöstä.
8. Sitkeys äitiyden kulttuurisena kokemuksena // Persistence as a Cultural Experience of Mothering
Schedule/Aikataulu: 9.00-10.30, in room Nikander
Äitiys on kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti rakentunut kokemus, jota tässä työryhmässä pohdimme sitkeyden kautta. Kysymme, kuinka sitkeässä äitiyttä määrittävä normisto istuu, millaista sitkeyttä äitiys kutsuu ja voisiko sitkeyttä katsoa myös kriittisestä näkökulmasta?
Äitiyteen kohdistuvat ristiriitaiset odotukset luovat pohjaa sitkeyden oletukselle: äidin odotetaan usein tekevän kaikkensa lastensa eteen mutta myös onnistuvan esimerkiksi työmarkkinoilla. Äitiyteen liittyvissä keskusteluissa pohditaan edelleen mikä on tarpeeksi, mikä liikaa ja mikä liian vähän.
Päivien teeman kautta olemme kiinnostuneita sitkeydestä myös sukupuolittuneen, äitiyteen kytkeytyneen kivun näkökulmasta. Sitkeys määrittää ja muokkaa äitiyttä niin arjessa kuin reproduktion eri vaiheissa: kokemukset kivusta voivat olla näkymättömiä ja hiljennettyjä, medikalisoituja tai vastaavasti alihoidettuja. Kutsumme työryhmäämme esityksiä, joiden aiheena voi olla esimerkiksi krooninen kipu, henkinen kipu, raskauteen ja synnytykseen liittyvä ruumiillinen kipu ja näihin kietoutuva historiallinen ulottuvuus.
Työryhmään ovat tervetulleita äitiyttä moninaisista näkökulmista ja erilaisin menetelmin tutkivat esitykset.
In this panel, we explore motherhood/mothering as a culturally and socially constructed experience through the lens of persistence. We ask how deeply the norms defining mothering are embedded, what kind of persistence mothering calls for, and whether persistence could also be challenged and examined from a critical perspective. Conflicting expectations directed at mothers create a basis for the assumption of persistence: a mother is often expected to do everything for her children and simultaneously succeed, for example, in the labour market. Discussions surrounding maternal practices continue to interrogate notions of adequacy, excess, and deficiency in mothering. Through the theme of the days, we are also interested in persistence from the perspective of gendered, motherhood-related pain. Persistence defines and shapes mothering both in everyday life and in different phases of reproduction: experiences of pain can be invisible and silenced, medicalized, or, conversely, undertreated. Topics of presentations can include, for example, chronic pain, mental pain, physical pain related to pregnancy and childbirth, and how history is intertwined with these. We invite submissions that explore mothering through diverse perspectives and a variety of methodological approaches.
Vetäjät/convenors: Lilli Aini Rokkonen (Tampereen yliopisto) ja Jenny Säilävaara (Maynooth University, Ireland)
contact: jenny.sailavaara@mu.ie
Speakers and abstracts/Puhujat ja abstraktit:
The Experience of Single Afghan Mothers in Sweden: Maternal Strategies Before and After Migration (Zahra Darvishpour)
In this presentation, I aim to explore the experiences of single Afghan mothers in Sweden, focusing on the various maternal strategies they adopt before and after migration. This discussion is based on my doctoral dissertation, which involves in-depth interviews with ten single Afghan mothers living in Sweden. The primary goal is to examine how migration conditions, alongside factors such as gender, age, social class, and single status, influence the formation and transformation of maternal strategies among these women.
My study examines different aspects of motherhood, including emotional support, economic management, child-rearing, and social roles, analysing how these roles adapt to new migratory contexts. Furthermore, by applying an intersectional approach, I seek to demonstrate how multiple factors, migration, gender, age and social class, simultaneously shape these women’s maternal experiences.
This research contributes to a better understanding of the complexities in the lives of single migrant mothers and can assist policymakers and relevant organizations in designing more targeted support programs. During the panel, I will present key findings from this study and related theoretical discussions on maternal strategies and migration, creating a space to discuss the challenges and potential solutions for this group of women.
”How much breastfeeding actually hurts — hurts, perhaps such things aren’t talked about very much”: Mothers’ experiences of persistence in infant feeding (Jenny Säilävaara, PhD, Maynooth University)
In this presentation, I explore persistence in relation to infant feeding. I have interviewed mothers about their infant feeding stories both in Finland and Ireland, and in many of the stories told to me, mothers describe pain that is both physical and emotional. Persistent attempts at breastfeeding do not always lead to the outcome that mothers may have hoped for, so particularly for mothers who desired to breastfeed, the consequence can be grief and experiences of failure. Cultural and medical definitions of feeding success – often centred on breastfeeding exclusivity and duration – can clash with individual mothers’ definitions that prioritize mental health, family well-being, and infant contentment, creating internal conflict and feelings of inadequacy. In my presentation, I also consider how mothers who have faced breastfeeding disappointments could be supported without making them feel guilty, and how Finland’s breastfeeding-friendly culture in particular could be more accepting of all forms of feeding.
”Sitten istut vähän häpeissäsi penkissä”: Sitkeys, normit ja luottamuksen hauraus keisarileikkausta toivovien synnyttäjien kokemuksissa synnytyspelkopoliklinikalla (Eeva Itkonen)
Synnytykseen liittyvä päätöksenteko kietoutuu syvästi kulttuurisiin odotuksiin äitiydestä ja ruumiillisuudesta ja vastuullisuudesta. Tässä esityksessä tarkastelen, millaisin ehdoin luottamus rakentuu tai murtuu tilanteissa, joissa keisarileikkausta toivova synnyttäjä kohtaa suomalaisen hoitojärjestelmän, joka suosii alatiesynnytystä normatiivisesti toivottavana ja moraalisesti oikeana valintana. Keisarileikkaustoive käynnistää sarjan sitkeyttä vaativia neuvotteluja, joissa synnyttäjän on toistuvasti osoitettava uskottavuutensa, harkintakykynsä ja moraalinen oikeutuksensa.
Tutkimus pohjautuu laadulliseen haastatteluaineistoon. Tulokset osoittavat, että synnyttäjät luottavat usein järjestelmän tekniseen pätevyyteen mutta kokevat epävarmuutta ammattilaisten hyväntahtoisuudesta: halusta kuulla, ymmärtää ja tukea yksilöllistä toivetta. Luottamus ei ole yksilön ominaisuus vaan suhteessa syntyvä kokemus, johon liittyy tunteita kuten häpeää ja pelkoa. Kun luottamus hoitojärjestelmään horjuu, synnyttäjät kääntyvät vertaistuen ja kokemustiedon puoleen, mikä voi vahvistaa epäluottamusta järjestelmää kohtaan.
Äitiys ja kipu (Lilli Aini Rokkonen)
Sukupuolittuneena sairautena migreeni koskettaa juuri naisia, ja erityisesti iässä, jossa lisääntyminen voi olla ajankohtaista. Kuukautismigreenit ovat alidiagnosoituja, alihoidettuja ja tutkimuksen reunamilla niin lääketieteessä kuin yhteiskuntatieteellisessä terveyden ja sairauksien tutkimuksessa. Kuukautismigreenit eivät rajoitu ainoastaan kuukausittaiseen kiertoon, vaan niillä on tapana eskaloitua tai kokonaan hävitä muissakin hormonaalisissa virstanpylväissä, kuten esivaihdevuosissa, raskaudessa ja imetyksen vaiheissa. Kuukautismigreeniä sairastavien neuvottelu kivun sietämisestä ja perheen perustamisesta alkaa jo raskauden suunnittelusta, joka vaatii hormonaalisten estolääkitysten lopettamista. Krooninen kipusairaus haastaa käsitystä äitiydestä, johon liitetään mielikuva pystyvästä, terveestä ruumiista. Periytyvänä sairautena migreeni tarjoaa myös tilan keskustella ylisukupolvisesta kivusta ja kivun sietämisen ja tehokkaan hoitamisen muutoksista kulttuurisesti.
9. Sitkeä stigmatisointi ja feministisen vastarinnan mahdollisuudet // Persistent stigmatization and opportunities for feminist resistance
Schedule: 9.00-10.30 + 13.30-15.00, in room Radiatorn
Työryhmämme kutsuu tarkastelemaan stigmatisoitujen ryhmien kokemuksia ja stigmoja purkavaa intersektionaalista toimintaa. Marginalisoituihin ryhmiin kohdistuvat stigmatisoivat käytännöt elävät sitkeästi yhteiskunnan rakenteissa. Stigman kohteena oleminen ja yhteiskunnassa toimiminen vaativat sinnikkyyttä ja materiaalisia mahdollisuuksia. Toisaalta eriarvoistavien valtasuhteiden sitkeä vastustaminen voi johtaa häpeäleiman kulumiseen. Monet stigmatisoidut ryhmät osallistuvat aktiivisesti poliittiseen keskusteluun, vaikka heidän käytöstään ja pääsyään julkisuuteen yritetään kontrolloida. Sitkeyttä tarvitaan niin arkipäivän kamppailuissa kuin organisoiduissa poliittisissa projekteissa, kuten aktivismissa ja instituutionaalisissa käytännöissä.
Työryhmään ovat tervetulleita esitykset, jotka tarkastelevat esimerkiksi seksityöntekijöihin, queer- ja transihmisiin, rodullistettuihin vähemmistöihin, vammaisiin ihmisiin, köyhiin ihmisiin tai muihin marginalisoituihin ryhmiin kohdistuvaa stigmatisointia, tähän kytkeytyviä kamppailuja ja mahdollisuuksia purkaa stigmaa ylläpitäviä valtarakenteita. Työryhmässämme voi myös pohtia esimerkiksi oikeistopopulismin, anti-gender-liikehdinnän, feminismin sisäisten kiistojen, taloudellisten eriarvoisuuksien tai vallitsevien normien tapoja muovata näitä ilmiöitä. Toivomme työryhmään kriittisiä ja rohkeita avauksia moninaisista feministisistä perspektiiveistä.
Esitykset voivat keskustella esimerkiksi seuraavista kysymyksistä: Millaisia haasteita stigmatisoidut ryhmät kohtaavat arkielämässään ja miten niihin vastataan? Mistä he saavat voimavaroja häpeäleiman kantamiseen ja sitä vastaan taistelemiseen? Onko stigmatisoituihin ryhmiin kuuluvien julkinen esiintyminen aina poliittista vai onko yksilöillä mahdollisuus olla edustamatta ryhmäänsä? Millaisilla areenoilla kamppailuja käydään? Mitä keinoja vastarinnan toteuttamisessa käytetään? Millaiset toimijat ja kehityskulut ylläpitävät tai haastavat stigmatisointia? Entä mikä on akatemian ja tiedon tuotannon rooli?
Kutsumme työryhmään eri vaiheissa olevia töitä ideapapereista valmiisiin tutkimustuloksiin. Myös perinteisestä konferenssiesitysmuodosta poikkeavat esitykset ovat tervetulleita.
Our working group calls for a view into the experiences of stigmatized groups and intersectional action taken to dismantle stigmatization. Stigmatizing practices imposed towards marginalized groups of people persist deep in societal structures. Living and operating in a society as a person targeted by stigma requires persistence and material opportunities. On the other hand, persistence in resisting discriminating power relations can lead to the erosion of stigma. Many stigmatized groups are active participants in political discussions even though their behavior and access to public spaces are under constant control. Persistence is needed in everyday struggles as well as in organized political projects such as in activism and institutional practices.
The working group invites papers that explore the stigmatization targeted towards e.g. sex workers, queer and trans people, racialized minorities, people with disabilities, poor people or other marginalized groups in societies, and the exploration of the struggles involved in dismantling power structures that sustain such stigmatization. Our working group also accommodates for example the exploration of far-right populism, anti-gender movements, internal feminist struggles, economic disparities, or prevailing norms shaping the phenomena. We hope to see critical and brave new perspectives from a multitude of feminist standpoints.
The papers can, for example, discuss the following questions: What are the challenges stigmatized groups face in everyday life and what kinds of responses do they prompt? Where can they derive capacity to live with and fight against stigma? Does belonging to a stigmatized group make public appearances political by default or do individuals have possibilities to not represent their group? What are the arenas of struggles? What measures are used to enact resistance? What kinds of actors and developments sustain or challenge stigmatization? What is the role of academia and production of knowledge concerning stigmatization?
We invite papers in various stages of progress from tentative ideas to finished research projects. Papers deviating from the traditional conference presentation format are also welcomed. The working group operates in Finnish and English.
The group is coordinated by/Työryhmän vetäjinä toimivat: Jaana Ahtiainen (UH), Laura Horsmanheimo (UH), Teemu Helenius (UTU) and Matti Pihlajamaa (UH).
contact: laura.horsmanheimo@helsinki.fi
Speakers and abstracts:
Osa 1 (suomi):
Jaana Ahtiainen, Teemu Helenius, Matti Pihlajamaa, Laura Horsmaheimo ja Nita Taivaloja: Positionaalisuus ja sidonnaisuus kiisteltyjen feminististen aiheiden tutkimisessa
Saako valtapositiossa oleva henkilö tutkia stigmatisoituja ryhmiä? Ovatko positiointilausekkeet akateemista narsismia vai marginalisoitujen ihmisten näkyväksi tekemistä? Onko tutkijalla velvollisuus vastata tiedusteluihin omasta asemastaan julkisessa keskustelussa? Tuleeko tutkijan määrittää positioitumisiaan identiteettiensä kautta vai voiko hän asemoitua kuvaamalla muuta toimintaansa? Entä mihin pyrkimyksiin stigmatisointia on sallittua tai kiellettyä tutkia?
Rajanveto tutkimuksen kannalta merkityksellisten ja merkityksettömien sidonnaisuuksien välillä ei ole yksiselitteistä. Positioinnit muovautuvat aina suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristöön, jolloin vakiintunutkin positio voi liueta olemattomiin ja vastaavasti lyhytkestoinen positio määrittyä tietyssä hetkessä olennaisen tärkeäksi. (Braidotti 1994, 166; Ettorre 2013.) Siten positioituminen on monitahoisempaa kuin mitä lyhyisiin lausekkeisiin voi mahduttaa.
Intersektionaaliset valtadynamiikat muovaavat suhteitamme stigmatisoituihin yhteisöihin niiden sisä- ja/tai ulkopuolisina jäseninä (Dhoest & Wasserbauer 2023). Sisäpositiosta on usein helpompi ottaa yhteisön tulokulmia osaksi tutkimuskehikkoa (Stuart 2022; Praechter 2012), kun taas ulkopositiosta käsin työtä tutkimuksellisten ja tutkittavan yhteisön tarpeiden yhteensovittamiseksi tarvitaan usein enemmän (Neville 2022). Hiljattain esimerkiksi kanssatutkimusta on pidetty keinona kiinnittää akateemisen tiedontuotannon prosesseja tarkemmin stigmatisoitujen ryhmien elettyihin ja koettuihin todellisuuksiin (Kulmala ym. 2023).
Esityksessä valotamme moninäkökulmaisella otteella reflektioitamme positionaalisuuksista kiistanalaisten ja stigmatisoitujen ilmiöiden tutkimisessa. Tuomme näkyviin niitä kokemuksia, joita meillä on seksityötä, ihmissuhdenormatiivisuuksia ja anti-gender-politiikkaa tutkivina nuorina tutkijoina. Samalla haluamme kutsua työryhmän osallistujat vuoropuheluun heidän tutkimusaiheisiinsa liittyvistä eettisistä haasteista.
Liekki Valaskivi: Kaverin puolesta kysyn – transtutkimuksen tekemistä transtutkijana
”Kiva, voi kysyä joltakulta näistä transasioista, ilman että tarvii pelätä loukkaavansa!” sanoi eräs tuttu minulle syyskuussa 2019, kun ajattelin vielä olevani cissukupuolinen tutkija, jonka sukupuolivähemmistöjen koulukokemuksia koskeva gradu on juuri hyväksytty, ja joka ei loukkaannu tyhmistä kysymyksistä. Kumpikaan meistä ei tiennyt, että kyseisen keskustelun seurauksena ryhdyin miettimään, miksi transsukupuolisuus oikeastaan on minulle niin henkilökohtaisesti merkityksellinen tutkimusaihe. Kun tapasin kyseisen tutun seuraavan kerran vappuna 2025, olin muunsukupuolinen transtutkija, jonka sukupuolen moninaisuutta peruskoulussa tarkasteleva väitöskirja on kolmen vuoden jälkeen viimeinkin saanut ensimmäisen rahoituksensa.
Identiteettini transihmisenä ja transtutkijana ovat aina olleet monella tapaa yhteenkietoutuneet. Marginalisoidussa ja stigmatisoidussa asemassa olevien ryhmien tutkiminen on aina haastavaa ja raskastakin, mutta erityisesti silloin, kun tutkija on itse osa sitä ryhmää, johon hänen tutkimuksensa kohdistuu. Paperini perustuu ”Taisteleva tutkimus 10+1” -juhlaseminaarissa pitämääni esitykseen, ja sen perusteella suunnittelemaani artikkeliin, jota tarjoan seminaarin innoittamaan artikkelikokoelmaan (toim. Ryynänen & Suoranta). Tartun Taistelevassa tutkimuksessa siteerattuun Hopi-kansan sanontaan ”Me olemme ne, joita olemme odottaneet” ja pohdin, mitä kaikkea on pelissä, kun tutkimuksen tekeminen on samalla taistelua omasta oikeudesta olla olemassa.
Transtutkijana minun on perehdyttävä Trumpin hallituksen epäinhimillistävään translainsäädäntöön, yliopiston huonekaverini gender critical -näkökulmiin ja tutkimusaineistossani esiintyvään sukupuolen moninaisuuden kiistämiseen. Transihmisenä se tarkoittaa sitä, että joudun tietoisesti altistamaan itseni itseeni kohdistuvalle vihapuheelle. Transtutkimuksen tekeminen transihmisenä on kognitiivisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti uuvuttavaa, koska kuten eräs transsukupuolinen väitöskirjatutkija totesi, olemme tutkimuksessamme sekä subjekti että objekti. Meidän omat kehomme, toivomme, pelkomme ja kärsimyksemme ovat jatkuvasti erottamaton osa akateemisia tiedonintressejämme.
Monessa muussa maassa transtutkimusta tekevät tutkijat (myös cissukupuoliset) kohtaavat myös suoraa häirintää ja institutionaalista vastarintaa, joilta olemme Suomessa vielä enimmäkseen säästyneet. Kuitenkin elämme globaalissa mediaympäristössä, jossa fasistiset puolueet vaikuttavat jatkuvasti kasvattavan vaikutusvaltaansa, enkä ole ainoa trans- tai queertutkija, joka pelkää olevan vain ajan kysymys, milloin meidänkin mahdollisuutemme tutkimuksen tekemiseen on uhattuna.
Jean Lukkarinen: Queer-huolenpito ja etnofiktio vastarintana tietämisen vallalle
Kulttuurin- ja historiantutkimukselle aineistojen tarkka esitteleminen on ollut tavalliseksi koettu tapa tehdä tutkimusta. Marginalisoitujen tai stigmatisoitujen ryhmien historiaa tutkiessaan tutkija saattaa kuitenkin joutua käyttämään tavalliseksi koettua tekemisen tapaa haastavia menetelmiä esimerkiksi silloin, kun tutkimuksen kohteena olevat henkilöt ovat vielä elossa (esim. Pohtinen 2023, 47–49).
Työryhmään tarjoamassani esitelmässä pohdin queer-huolenpidon ja etnofiktion käytön mahdollisuuksia historiantutkimuksen kentällä sekä omassa suomalaista sukupuolen moninaisuuden historiaa käsittelevässä väitöskirjassani. Queer-huolenpidolla (queer-care) tarkoitan esitelmässäni queer- ja feministisestä tutkimuksesta nousevaa tutkimuksen tekemisen tapaa, jossa radikaali välittäminen toimii vastavoimana esimerkiksi väkivallalle (esim. Hall 2022). Etnofiktiolla (ethnographic fiction) tarkoitan kaunokirjallisesta narratiivista ammentavaa kirjoittamisen tapaa, jolla tutkittavaa aineistoa esitellään fiktiivisten kertojien kautta (esim. VanSlyke-Briggs 2009; Holm 2017 Pohtinen 2023).
Esitelmäni keskiössä ovat tietämisen vaatimuksen sekä stigmatisoitujen teemojen ja marginalisoitujen ryhmien tutkimuksen väliset jännitteet. Toisaalta kerron esitelmässäni myös vastarinnan ja toisin tekemisen mahdollisuuksista sekä haasteista. Pohdin esimerkiksi sitä, miten omalle tutkimusalalle vieraampien menetelmien käyttö voi toimia sekä tutkimuksen kohteena olevista henkilöistä välittävänä tekijänä että mahdollistaa marginalisoiduista ryhmistä sekä stigmatisoiduista teemoista kertomisen eettisellä ja kestävällä tavalla. Tarkastelen myös sitä, onko historiantutkimuksessa tarpeen aina kertoa tai tietää kaikkea, ja onko osa aineistosta luonteeltaan sellaista, että se olisi eettisempää unohtaa.
Veera Tervo: Suomalaisen peruskoulun normatiivisten järjestysten haasto – epäjärjestyksestä feministisenä vastarintana
Esitykseni pohjautuu väitöskirjani ensimmäiseen, yhä tekeillä olevaan artikkeliin. Esitän, että suomalaisen peruskoulun ja koululaitoksen kontekstissa jatkuva ja itsepintainen järjestyksen tavoittelu on aktiivisesti tuotettu käytäntö, joka toimii epäoikeudenmukaisin tavoin.
Suomalaisen peruskoulun historiassa pyrkimys kohti järjestystä ja epäjärjestyksen välttäminen ovat olleet keskeisiä koulua ohjaavia tavoitteita. Aiempaan tutkimukseen nojaten totean, että koulussa vallitsevat käsitykset järjestyksestä uusintavat normatiivista, hierarkkista, sukupuolittunutta ja ableistista hallintaa, jolla luokitellaan koulun eri toimijoita. Järjestystä onkin tutkittu laajasti osana kouluinstituutiota ja sen vallan käytänteitä, mutta epäjärjestyksen käsittely on toistaiseksi jäänyt. Jäsennän epäjärjestystä valtasuhteena, joka liittyy eroavuuksiin – esimerkiksi valtaan toimia ensisijaisena subjektina, osoittaa ja määritellä järjestystä ja epäjärjestystä sekä luokitella ihmisiä eri kategorioihin (sukupuoli, kehojen järjestykset, yhteiskuntaluokka jne).
Lähtöajatukseni on, että koulutuksen ja koulunkäynnin tehtävänä on tuottaa ja ylläpitää järjestystä. Tarkastelen järjestyksen vaatimusta käytäntönä, joka uusintaa eriarvoisuutta ja jota toteutetaan aktiivisesti. Järjestyksen ylläpidon ja tavoittelun taustalla on laajempi pyrkimys yhteiskunnallisen järjestyksen säilyttämiseen ja uusintamiseen: arvojen ja normien siirtämiseen sekä kansalaisuuden muovaamiseen näihin periaatteisiin nojaten.
Jäsentääkseni (epä)järjestystä feministisenä vastarintana hyödynnän Medina käsitettä ”non-knowing” (2013; myös O’Neill, 2022), Ahmedin (2012; 2016) ja Halberstamin (2011) teoretisointia normatiivisuuksista sekä foucault’laisia vallan teorioita.
Osa 2 (English):
Niina Vuolajärvi: The Swedish Model and the Stigma of Defining Sex Work as Violence
In 1999, Sweden was the first country to aim at abolishing the sex trade through criminalizing buying (rather than selling) of sex. Criminalizing the buying of sex has its roots in the Nordic feminist movement on violence against women and its understanding of prostitution as part of this violence. Through multi-sited ethnography in the Nordic region, including over 200 interviews and policy analysis, this paper examines how the Swedish model and the popularization of the understanding of commercial sex as a form of violence against women affects sex workers.
My findings demonstrate that through creating an ideological landscape that defines sex work as a form of men’s violence against women to be abolished, the Swedish model perpetuates stigma and legitimates policing towards migrant and sex working women. In the paper, I combine an understanding of stigma as a material enforcement of power relations and as a form of governance to Ruth Wilson Gilmore’s understanding of violence as exposure to ”premature death.” I argue that the Nordic Model, despite its benevolent image, serves as a form of ”violence against women” in Gilmorean sense, as it increases the vulnerability of sex workers and heightens the stigma related to sex work.
Kristiina Vesanen: Re-thinking sex work through the lens of care ethics: an integrative literature review challenging convetional perspectives
Although several scholars suggest sex work should be characterised as a form of work and economic activity that generates income, it has received relatively little attention in work and organisation studies. Instead, literature on sex work is mainly found in journals focused on sociology, criminology, and public policy. Prior studies on sex work seem to have focused on stigmatising the profession as oppressive and gendered, even if it would also positively impact its participants’ wellbeing. The aim of this integrative literature review is to make a synthesis of the existing literature on sex work within the fields of business and management studies by adopting the ethics of care as an analytical framework. The point of departure for reviewing the literature on sex work was to critically engage in a dialogue with the existing body of knowledge by asking: “What has been explored thus far, and with what objectives?” A systematic search and selection process was applied to identify relevant research articles published in journals indexed in the Journal Quality List (Harzing List). The preliminary analysis of the literature uncovers diverse and nuanced perspectives on sex work revealing its complexity beyond common stereotypes. This paper seeks to contribute to a more nuanced understanding of sex work while broadening and clarifying our understanding of care and the ethics of care theory, and its applicability in the context of sex work.
Emma Vuolaslempi: Between art and identity: Drag and LGBTQ Stigma
Traditionally defined as a subcultural cross-gender performance practice, drag has been distinguished from cross-gender performance more largely on the basis of its intrinsic connection to gender and sexual minorities. In fact, scholars have suggested that drag itself originates from queer stigmatization: gay male drag queens, e.g., have been argued to invert the stigma of effeminacy associated with male homosexuality by literally embodying the stigma and turning it into art. Accordingly, drag has been deemed an inherently political and subversive performance form, yet drag performers have also faced further marginalization, even within the LGBTQ community, due to the persistence of this stigma.
This connection has grown both weaker and stronger over the past decade and a half, during which drag has become unprecedentedly popular and visible in Western cultures. Drag has come to be understood increasingly as an art form rather than as identity performance, yet it has also come under considerable far-right attack and censorship, particularly in the United States, precisely because of its conceptual (as well as communal) ties with nonnormative gender and sexuality. Thus, though general conceptions of drag performance have changed quite drastically, its association with LGBTQ stigma has not.
In this presentation, I examine drag’s relation to this stigma in previous research, beginning with Esther Newton’s seminal study Mother Camp (1972). I ask: What does it mean to argue that drag originates from queer stigmatization? What exactly is “drag” in that case? What are the possibilities and limitations of such a definition in today’s world? That is, although the stigma itself persists, what value does it hold for conceptualizing drag performance? I contend that critically re-examining this relation is imperative for better understanding the form today, given that “drag” itself no longer means what it did mere two decades ago.
Eija Ranta and Cecilia Zenteno Lawrence: Afro-Bolivian Feminisms: Recipes and Transformations
This paper examines Afro-Bolivian feminisms through their socio-material practices and political struggles, challenging dominant frameworks of gender, race, and power. Afro-Bolivian women’s activism transcends demands for individual rights, emerging from a collective struggle against historical invisibilisation, racial oppression, and colonial legacies. By engaging with material and more-than-human relations—specifically cooking, dancing, and singing—Afro-Bolivian women reshape their political participation through embodied practices. Afro-Bolivian cuisine and the saya dance and music genre serve as more than cultural expressions; they are spaces for memory, identity, and resistance, linking past and present struggles while mobilising alternative forms of gendered agency.
Based on interviews, focus group discussions, and the collection and sharing of Afro-Bolivian food recipes among Afro-Bolivian women in plurinational Bolivia, we demonstrate how these women navigate the dynamics of individualisation and relationality. They construct leadership through solidarity, reciprocity, and intergenerational knowledge, rejecting hierarchical power structures to reclaim marginalised spaces and practices. This fosters community resilience and redefines agency beyond conventional feminist paradigms. Their dynamic processes and practices—ranging from sharing food to diverse forms of leadership—challenge the historical appropriation and marginalisation of their cultural and political contributions.
By foregrounding intersectionality, relationality, and materiality, Afro-Bolivian feminisms propose a reconfiguration of political and social structures. Their struggles reimagine belonging, territoriality, and resistance, advancing new modes of collective transformation that extend beyond the limits of contemporary feminist discourses.
10. Trans- ja queer-näkyvyyden ja näkymättömyyden politiikka // The politics of trans and queer visibility
Schedule/Aikataulu: 9.00-10.30 + 13.30-15.00, in room Voltaire
Yhdysvaltojen hallinnon ja muiden maiden oikeistolaisten liikkeiden nostaessa sukupuolivähemmistöt ‘kulttuurisotansa’ tikunnokkaan vaikuttaa ajatus HLBTIQ+ ja erityisesti transnäkyvyydestä ilmeisen vaaralliselta. Kun jopa vasemmistoon tai feminismiin yhdistyvät liikkeet eri puolilla maailmaa kyseenalaistavat transihmisten oikeudet, liittyy näkyvyys, tässä tilanteessa, pelkoon, epäluuloon, vihaan ja vaaraan.
Transtutkimuksessa on pitkään puhuttu ”näkyvyyden paradoksista” (Berberick, 2018). ‘’Positiivista’ medianäkyvyyttäkin on kritisoitu transnormatiivisen (tai homonormatiivisen) subjektin luomisesta ja siitä poikkeavien sysäämisestä entistä vahvemmin ulos yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden piiristä. Näkyvyys liitetään tunnustuksen hakemiseen, valtakulttuurin tai valtion ehdoilla – valtion, joka milloin vain voi kääntyä sukupuolivähemmistöjä vastaan. Vaikka juuri transihmiset ovat tällä hetkellä moraalipaniikin kohteena, tämä voi ennakoida tulevaa yleisempää sukupuolen ja seksuaalisuuden polisointia ja politisointia.
Toisaalta näkyvyyttä voi ajatella paranoidin kritiikin (Sedgwick, 1997) asemasta myös ambivalenttina. Näkyvyydellä voi olla samanaikaisesti monenlaisia vaikutuksia, joista emme aina voi tietää etukäteen; esimerkiksi globaalin ‘antigender’-liikehdinnän kasvu ja organisoitu hyökkäys transihmisiä kohtaan ei olisi välttämättä ollut ennakoitavissa. Eri näkyvyyden ilmenemismuodot voivat toimia eri tavoin niin poliittisesti kuin henkilökohtaisina kokemuksina. Näkyvyyden ei tarvitse aina tarkoittaa valtavirran näkyvyyttä, vaan se voi tarkoittaa esimerkiksi transihmisten vastajulkisuuksia tai verkostomaista näkyvyyttä. Jälkimmäisissä pyritään luomaan solidaarisuutta tai esimerkiksi oman sukupuolen nautinnollista tunnustusta.
Kutsumme työryhmään trans- ja queer-näkyvyyttä ja näkymättömyyttä eri näkökulmista tarkastelevia papereita. Mikäli työryhmään ehdotetaan enemmän papereita, kuin siihen voidaan ottaa, asetamme etusijalle ne paperit, joiden kirjoittajat ovat lähettäneet abstraktin samaa teemaa käsittelevää toimittamaamme SQS-lehden teemanumeroa varten.
While the US government and right-wing movements globally are targeting gender minorities in their ‘culture wars’, LGBTQ+ and especially trans visibility seems dangerous. When even voices from within feminism and the left are questioning the rights of trans people, visibility has connotations of fear, distrust, hate and danger.
“The paradox of visibility” (Berberick 2018) is not a new topic within Trans Studies. Even ‘positive’ media coverage has been criticized for creating a transnormative (or homonormative) subject and pushing those who deviate from it even further out of the realm of social acceptability. Visibility is connected to seeking legitimacy from the mainstream society or the government – one that can at any given moment turn on you.
Instead of paranoid critique (Sedgwick, 1997), however, visibility can also be thought as ambivalent, it can lead to unforeseen effects – the global rise in “antigender” movements was not necessarily predictable. Different kinds of representations can work in different ways both politically and as individual experiences. Visibility does not always mean mainstream visibility; it can, for example, refer to counterpublic or networked visibility. These forms of visibility can create solidarity or positive recognition in your gender.
We welcome papers considering trans and queer in/visibility from different viewpoints. All contributions are warmly welcome, but we give precedence to those who have also submitted an abstract for the SQS special issue on the same theme.
Vetäjät/convenors: Valo Vähäpassi valo.vahapassi@utu.fi; Lotti Harju otso.harju@helsinki.fi; Luca Tainio luca.tainio@helsinki.fi
References:
Berberick, S. N., 2018. The Paradox of Trans Visibility: Interrogating the “Year of Trans Visibility”. Journal of Media Critiques, 13(4), pp. 123-144. Sedgwick, E. K., 1997. Paranoid reading and reparative reading; or, you’re so paranoid, you probably think this introduction is about you. In: Novel gazing: Queer readings in fiction, . Duke University Press, pp. 1-37.
contact: luca.tainio@helsinki.fi
Speakers and abstracts/Puhujat ja abstraktit:
Session 1:
Invisible Urgency: Trans Youth, Diagnostic Gatekeeping, and the Temporal Politics of Puberty (Joa Hiitola, Valtteri Vähä-Savo)
In contemporary debates surrounding trans visibility, trans youth occupy a particularly fraught position. While increasingly positioned at the center of populist political attacks and media spectacles, their most pressing embodied concerns, namely the temporal urgency of navigating puberty, remain largely invisible within institutional diagnostic processes. This article explores the paradox of trans youth visibility in relation to the diagnostic gatekeeping that governs access to gender-affirming care. We argue that while trans youth are hyper-visible as political targets, they remain unrecognized within the medical frameworks that demand narrative stability and psychological legibility before authorizing treatment. This creates a temporal dissonance: trans youth experience time as urgent and embodied – racing against the onset of puberty – while the diagnostic process enforces slowness, surveillance, and delay. Drawing on theorizations of ”trans time” and critiques of visibility as both emancipatory and regulatory, we analyze how this disjuncture produces a specific form of epistemic and affective violence. Diagnostic gatekeeping not only imposes normative developmental timelines but also ignores the affective temporality of waiting, fear, and bodily anticipation that trans youth must navigate. We suggest that this constitutes a form of institutional invisibilization within visibility – where the body’s needs are silenced by the demand for psychological proof and narrative coherence. Our analysis draws on approximately ten interviews with trans individuals who began their diagnostic journeys as minors and have since reached adulthood. This study contributes to a highly contested yet significantly under-researched field: the lived experiences of trans youth within the diagnostic process. The data has been partially collected as part of a larger research project conducted between 2022-2024, with additional interviews carried out in 2025. Fieldwork is ongoing, allowing for a continually evolving understanding. We call for a reparative engagement with trans youth’s experiences of time, one that takes seriously their embodied knowledges and treats their temporal realities not as threats to be managed but as urgent ethical imperatives. In doing so, we think beyond the binary of visibility as either empowering or dangerous, and instead attend to the layered, often contradictory ways trans youth are seen – and unseen – within the overlapping terrains of politics, medicine, and care.
Quiet vs. loud: an African paradox of visibility among pro-LGBTQI+ NGOs (Laura Stark, Vincent Jumbe, Ernest Ako)
In the face of growing anti-Western and anti-LGBTQI+ sentiment across many African countries, this study—based on 388 interviews in three African nations (2024–2025)—examines how NGOs work on the ground. While NGOs often aim to make invisible identities visible, this visibility can backfire in African contexts where discretion around sexuality is culturally valued. Unlike the Western model, where vocal advocacy is equated with progress, African societies often separate public speech from private action. This creates a different visibility paradox in Africa than in the West (Berberick 2018).
Western donors frequently misunderstand this dynamic, pushing for loud, visible activism as a sign of success. In many African cultures, however, silence is a sign of respect for others when dealing with sexual issues. This mismatch in expectations has led to failures in Western-backed human rights approaches. Behind the scenes, however, the most effective CLIs operate quietly without public declarations, focusing on changing the actions of police, health care workers and religious leaders – actions that subordinates will hopefully imitate. More powerful NGOs also silently help and train smaller NGOs.
Additionally, the visibility paradox has led to the rise of fake NGOs—some opportunistic, others naive—seeking donor funds via social media. Political elites have also staged fake LGBTQI+ events to discredit opponents by weaponizing the EU brand, Western human rights discourses, the concept of neocolonialism, and LGBTQI+ persons’ financial desperation. These fake events make public declarations about LGBTQI+ rights on social media and endanger the LGBTQI+ participants who have been duped into participation. This erodes trust in genuine community-led pro-LGBTQI+ initiatives. We discuss concrete examples.
The study urges “analytically delinking” what people say from what they do, recognizing that silence can be a deliberate and protective strategy. Effective support must respect local cultural norms and avoid imposing Western visibility standards.
”Mä en oo ikinä nähny niit missään liikuntapaikoissa” Trans- ja queer(kehojen)-näkyvyys ja näkymättömyys suomalaisessa joogassa (Ella Poutiainen)
Tässä esitelmässä tarkastelen trans- ja queer-näkyvyyden ja näkymättömyyden politiikkaa Suomalaisen joogan parissa. Sukupuolesta on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut yhä näkyvämpi teema joogan ja henkisyyden kentällä. Erilaiset miehille ja naisille suunnatut ja feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta korostavat joogatunnit ja henkisyyden muodot ovat lisääntyneet, ja niihin liittyy binäärisen sukupuolen sekä sukupuolistereotypioiden korostumista. Vaikka joogan ja holistisen henkisyyden kenttä on historiallisesti kytkeytynyt progressiivisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja kallistuu poliittisesti arvoliberaaliin, vihervasemmistolaiseen suuntaan, viime aikoina myös konservatiiviset ja äärioikeistolaiset äänenpainot sekä antigender-ajattelu ovat saaneet näkyvyyttä myös henkisyyden parissa. Samalla joogan binäärisiä sukupuolikäsityksiä on arvosteltu transkehojen ja kokemusten näkymättömäksi tekemisestä. Hetero- ja cisnormatiivisten joogatilojen rinnalle on muodostunut myös queer- ja transihmisille suunnattuja joogatunteja. Tutkimusta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemuksista joogan parissa on kuitenkin tehty vain vähän. Lisäksi sekä tutkimus että joogatoimijoiden parissa heränneet kriittiset keskustelut joogan hetero- ja cisnormatiivisuudesta sijoittuvat vahvasti yhdysvaltalaiseen kontekstiin. Esitelmässäni pohdin trans- ja queer-näkyvyyttä ja näkymättömyyttä Suomalaisen joogan kentällä. Aineistoni muodostuu sateenkaarevien joogaharrastajien haastatteluista sekä etnografisesta havainnoinnista queerjoogakurssilla. Kysyn ensinnäkin minkälaisen sukupuolittuneen ja sukupuolipoliittisen ympäristön jooga muodostaa kysymyksille trans- ja queer-näkyvyydestä ja näkymättömyydestä? Ehdotan, että joogan parissa näkyvyyden kysymykset liittyvät representaatioiden ja sateenkaari-ihmisten oikeuksista käytyjen keskustelujen ohella vahvasti myös kehollisuuteen ja tilallisuuteen. Esitelmässä tarkastelen, minkälaiset sukupuolittuneet kehot näkyvät ja toisaalta eivät näy joogatiloissa ja miten. Toiseksi kysyn millaisia erityispiirteitä Suomen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen konteksti tuo trans- ja queer-näkyvyydelle joogan parissa? Vaikka Suomessa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet toteutuvat kansainvälisesti verrattuna hyvin, ajatus Suomesta tasa-arvon mallimaana tekee näkymättömäski sitkeästi pysyviä ongelmia. Ehdotan tämän näkyvän haastateltavieni kokemuksissa (näennäisestä) ”hyvästä tahdosta” joogan parissa sekä siinä, etteivät keskustelut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemasta ole toistaiseksi saaneet juurikaan näkyvyyttä Suomen joogakentällä.
RuPaul’s Drag Racen ja transsukupuolisuuden representaatiot (Kuiske Taimisto)
Tutkielman kohteena ovat viisi kilpailijana esiintynyttä drag-taiteilijaa, jotka ovat identifioituneet kauden aikana ja sen jälkeen transsukupuolisina naisina. Tutkielmallani pyrin selvittämään, miten transkokemuksia käytetään representaatioiden muodostamiseen, millä tuotannollisilla keinoilla tätä luodaan sekä miten transkokemus linkittyy yhteen ohjelman juonelliseen kehitykseen. Sen lisäksi tutkielmani pyrkii etsimään vastauksia siihen, kuka ja miten saa olla trans RuPaul’s Drag Racessa sekä mikä oikeus, velvollisuus ja valta yksilöllä on tuoda oma eletty totuus näkyväksi itserepresentaatiollaan ohjelman tarinankerronnassa. Lisäksi pohdin näiden transsukupuolisuuden representaatioiden yhteiskunnallista aspektia eri konteksteissa sekä niiden vaikutusta sarjan kausien kehityksessä. Tutkimusaineistonani ovat RuPaul’s Drag Racen 14. tuotantokauden jaksot sekä sen oheisohjelman RuPaul’s Drag Race: Untucked vastaavat jaksot. Käytän tutkimusmenetelminäni lähilukua ja representaatioanalyysiä.
Tutkimukseni lähtökohtana on ollut se, että transsukupuolisuuden representaatioilla on positiivinen vaikutus. Tämä vaikutus näkyy sekä henkilökohtaisessa itseluottamuksessa että yhteisöllisessä hyvinvoinnissa. Ne kuitenkin vaativat aikaa henkilöltä itseltään käsitellä identiteettiään, kasvaa identiteettiinsä sekä tunnistaa oma tapansa kokea identiteettiään. Hänellä on oikeus olla oma itsensä ajassa ja paikassa, hänellä on velvollisuus itselleen olla aito sekä rehellinen ja hänellä on valta kulkea transitiomatkaansa omaan tahtiinsa. Representaatiot rohkaisevat positiiviseen kasvuun myös niitä henkilöitä, joilla olisi toisenlaisia tarttumakohtia identiteettiin.
Session 2:
Etunimen muuttamisen tuottamat näkyvyyden ja näkymättömyyden dynamiikat transopiskelijoiden arjessa (Syksy Waldén)
Esitelmäni pohjaa pro gradu -tutkielmaani, jossa tutkin sitä, miten etunimensä muuttaneet transopiskelijat navigoivat opiskelun arjessa etunimeen liittyvien oletusten puristuksessa. Tarkastelen erityisesti tämän affektiivisia vaikutuksia. Etunimen muuttamiseen liittyy erilaisia näkyvyyden ja näkymättömyyden dynamiikkoja, joita käyn esitelmässä läpi.
Sukupuolittuneen etunimistön vuoksi etunimen vaihtaminen on transihmisten keskuudessa yleistä (Rancken 2017). Etunimi onkin keskeisin kielellinen asia, jonka perusteella tehdään sukupuoliolettamia, ja se on yhteydessä kulttuurisiin käsityksiimme sukupuolesta toisintaen ja uusintaen näitä käsityksiä (Leino 2014).
Haastatteluaineistoni perusteella uuden etunimen valitseminen voi tuottaa positiivista näkyvyyttä siten, että kokee tulevansa nähdyksi itsenään. Tällainen näkyvyys perustuu erityisesti henkilökohtaiseen kokemukseen. Samaan aikaan omaa sukupuolen ilmaisua vastaava nimi voi tuottaa syrjinnältä suojaavaa näkymättömyyttä.
Nimi on läsnä opiskelun arjen välttämättömyyksissä, kuten sähköpostiosoitteessa ja nimenhuudoissa. Tämä voi tuottaa erittäin epämiellyttävää näkyvyyttä, mikäli kutsumanimi on eri kuin juridinen nimi: opiskelija saattaa toistuvasti tulla kutsutuksi haamunimellään, joka hänellä on vielä juridisena nimenä yliopiston tietojärjestelmissä. Tämä riistää oikeuden määritellä itse sen, miten tulee nimensä kautta nähdyksi.
Oppilaitokset ovat keskeisiä yhteiskunnallisia instituutioita, jotka voisivat tukea opiskelijoiden sosiaalista transitiota, jotta he tulisivat nähdyksi itsenään ja omilla ehdoillaan sen sijaan, että pakotettu juridisen etunimen käyttäminen tuottaa sellaista näkyvyyttä, josta seuraa muun muassa vähemmistöstressiä ja turvattomuuden tunnetta. Esimerkiksi useissa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa järjestelmiä on muutettu siten, että opiskelijan on mahdollista muuttaa nimekseen myös nimi, joka ei ole juridinen etunimi (ks. esim. Beemyn & Brauer 2015).
Omaan etunimeen kytkeytyvä näkyvyys ja näkymättömyys ei viime kädessä ole omassa kontrollissa, vaan yksilön on operoitava nimeä säätelevien instituutioiden armoilla. Syntymässä annettu nimi jää kummittelemaan lukuisiin tietojärjestelmiin ja voi ilmestyä näkyviin odottamatta mitä erilaisimmin tavoin. Moniin järjestelmiin haamunimi jää kummittelemaan vanhana nimitietona.
Etunimen politiikka on jäänyt transtutkimuksessa melko vähälle huomiolle, sillä enemmän on keskitytty ruumillisuuden ja sen kontrollin kysymyksiin (Alasuutari ja kumppanit 2017). Tämä on tietysti ymmärrettävää. Kuitenkin myös etunimen politiikka ja siihen liittyvät näkyvyyden ja näkymättömyyden dynamiikat ovat tärkeitä ja huomion arvoisia asioita. Tämänkin abstraktin lähdeluettelossa on useampi viite, jossa teksti on julkaistu kirjoittajan nykyisellä haamunimellä – oma kandidaatin tutkielmani mukaan lukien – eikä ole selvää, miten näihin tulisi viitata.
Näkymätön lapsi? – Transoppilaiden näkyvyys ja näkymättömyys peruskoulussa (Liekki Valaskivi)
Onko transtytöllä epäreilu etulyöntiasema tyttöjen urheilussa? Miten opettajan pitäisi puhutella oppilaita? Voiko alaikäinen saada hormonikorvaushoitoa? Voiko transoppilas käydä oman sukupuolensa vessassa vai onko se vaarallista? Saavatko drag queenit lukea kirjoja lapsille? Miksi opetussuunnitelmassa mainitaan sukupuolen moninaisuus? Saavatko tytöt olla enää tyttöjä ja pojat poikia?
Translapset ja -nuoret ovat usein hypernäkyviä julkisessa keskustelussa, ja heidän olemassaolonsa politisoidaan ja läsnäolonsa koulussa esitetään uhkakuvana, joka asettaa vaaraan näkökulmasta riippuen joko transoppilaan itse tai sitten muut oppilaat ja heidän käsityksensä ”normaalista” sukupuolen ilmaisusta. Tällaista keskustelua on viime vuosina käyty erityisen äänekkäästi esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, mutta transvaistaiset ajatukset leviävät globaalissa mediaympäristössä nopeasti ja laajasti. Suomessakin on vuosien varrella nähty useampi julkinen kohu, kun sukupuolen moninaisuutta on pyritty varovasti ottamaan osaksi perusopetusta – mieleenpainuvana esimerkkinä perussuomalaisten nuorten #tyttö_poika-kampanja vuodelta 2016.
Sillä välin, kun translapsista olemassaolosta tehdään julkisen keskustelun kynnyskysymys, jolla Donald Trump kerää poliittista vaikutusvaltaa ja J.K. Rowling seuraajia Twitterissä, translapset ovat kuitenkin yhä pitkälti näkymättömiä koulun arjessa. Silloin, kun koulussa ylipäätään puhutaan transsukupuolisuudesta tai sukupuolen moninaisuudesta, se tehdään yhdellä yläkoulun terveystiedon tunnilla, yhdessä oppikirjan tietolaatikossa, ja sivuutetaan nopeasti, ennen kuin se ehtii aiheuttaa naureskelua tai huutelua. Erityisesti muunsukupuolisille oppilaille ei ole mitään paikkaa koulun käytännöissä tai tiloissa, ja koko kouluyhteisö ylläpitää hegemonisia valtarakenteita, joissa cisheteronormista poikkeavasta sukupuolen ilmaisusta rangaistaan ulossulkemisella ja sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla.
Käynnissä olevassa väitöstutkimuksessani tutkin sukupuolen moninaisuutta peruskoulun kontekstissa, tavoitteenani tuoda transtutkimuksen teoriaa ja näkökulmia osaksi suomalaista kasvatustieteellistä keskustelua. Ensimmäinen, jo julkaistu artikkeli käsitteli sukupuolivähemmistöjen koulukokemuksia, ja tällä hetkellä teen osatutkimusta, joka käsittelee sukupuolen moninaisuutta opettajankoulutuksen sisällöissä. Esittelisin esityksessäni tekemääni tutkimusta erityisesti transoppilaiden julkisen näkyvyyden ja toisaalta arkisen näkymättömyyden näkökulmasta.
Trans- ja queer-näkyvyys taidekorkeakoulujen opetustiloissa (Katri Kauppala)
Esitykseni tarkastelee taideopetusta korkeakouluympäristössä tilana, jossa LGBTQIA+-identiteetit voivat tulla näkyviksi, kuuluviksi ja tunnustetuiksi osana taiteellista ilmaisua ja oppimisprosessia. Taidekasvatus tarjoaa erityisen kontekstin, jossa identiteetti, tunne, ruumiillisuus ja esteettinen kokemus kietoutuvat yhteen. Se toimii paitsi oppimisen myös yhteiskunnallisen havahtumisen areenana. Esityksessä kysyn: millä tavoin feministinen pedagogiikka mahdollistaa tai rajoittaa LGBTQIA+-aiheiden käsittelyä taidekasvatuksessa, ja miten opiskelijat kokevat näiden aiheiden käsittelyn opetuksessa ja omassa taiteellisessa työskentelyssään?
Lähestyn aihetta sekä teoreettisen että empiirisen aineiston kautta. Teoreettinen viitekehykseni yhdistää queer-teorian, feministisen pedagogiikan sekä kriittisen taidekasvatuksen tutkimusta. Esitys pohjautuu reflektioihin Lapin yliopiston taidekasvatuksen opiskelijoiden ja opettajien kanssa sekä visuaalisten ja performatiivisten opiskelijatöiden analyysiin. Näissä aineistoissa nousee esiin sekä vapauttavia kokemuksia ilmaisun ja näkyväksi tulemisen mahdollisuuksista että haasteita liittyen normatiivisiin rakenteisiin, piiloon jäävään syrjintään ja representaatioiden kapeuteen. Aineisto on kerätty taideperustaisen toimintatutkimuksen menetelmin.
Esitys kutsuu pohtimaan, millaista on inklusiivinen ja intersektionaalinen taidekasvatus, joka ottaa vakavasti sekä moninaiset sukupuoli- ja seksuaali-identiteetit että taiteen poliittisen ja pedagogisen potentiaalin. Miten opetustilat voivat tukea opiskelijoiden kokonaisvaltaista subjektiksi tulemista, ei vain taiteilijoina, vaan myös LGBTQIA+-yhteisöjen jäseninä, kriittisinä ajattelijoina ja yhteiskunnallisina toimijoina?
11. Urheilussa sitkeänä pysyvät ilmiöt muuttuvassa yhteiskunnassa // Gender order and gendered practices in sports
Schedule/Aikataulu: 13.30-15.00, in room Nikander
Sukupuolentutkimuksen päivien teeman mukaisesti työryhmä kokoaa yhteen tutkimuksia, tutkimushankkeita tai puheenvuoroja sitkeyden teemaan liittyen. Sitkeys voi liittyä sukupuolittuneisiin urheilujärjestelmiin tai muihin vakiintuneihin käytäntöihin, joita ei ole toistaiseksi saatu murrettua. Se voi tarkoittaa myös niiden ilmiöiden sanallistamista, joista urheilun toimialalla vaietaan toistuvasti oikeuttaen esimerkiksi epäoikeudenmukaisuutta ylläpitävien käytäntöjen jatkumista. Mahdollisesti sitkeys on tutkijan henkilökohtaisia tavoitteita osoittaa yhä uudelleen epäkohtia, joita urheilun sukupuolijärjestelmä tuottaa ja ylläpitää.
Työryhmä toivoo erityisesti ehdotuksia esityksistä, jotka käsittelevät toistaiseksi marginaalisessa asemassa olevia henkilöitä tai niiden henkilöiden ääniä, jotka eivät tule riittävällä tavalla kuulluiksi urheilussa. Esitykset voivat liittyä mihin tahansa urheilun toimialalla liittyvään kohderyhmään eli urheilijoihin, valmentajiin, työntekijöihin tai johtajiin tai laajempiin kokonaisuuksiin kuten liikuntapoliittisiin dokumentteihin tai media-aineistoihin. Ryhmään ovat tervetulleita kaikenlaiset esitelmät alkuvaiheessa olevista työpapereista aina valmiimpiin tutkimuksiin. Työryhmän kielinä ovat suomi ja englanti.
In line with the conference theme, this working group will bring together studies, research projects, or oral presentations examining the status quo in sports critically. Presentations can be related to gendered sports systems or other established practices maintained as normativity. Studies can also verbalise those institutional orders that hinder equity and establish, for example, the continuation of practices that justify injustice. Furthermore, this working group offers a platform for researchers struggling to achieve some changes in the current gendered sports discipline.
The working group is looking for proposals that address the experiences of people currently in marginal positions or the voices of those not sufficiently heard in sports. The studies can relate directly to the sports industry, i.e., athletes, coaches, employees, or managers, or to broader entities such as sports policy documents or media materials. The group welcomes various participants, including researchers at any career stage. Additionally, presentations can relate to research, work-in-progress proposals or idea papers.
Vetäjät/convenors: Sanna Erdoğan, serdogan@ulapland.fi ja Veera Ehrlén veera.ehrlen@jyu.fi
contact: serdogan@ulapland.fi