Developing for Nurse Educator Education in Europe – Experiences of Evidence-based Teaching

 The Department of Nursing Science at the University of Eastern Finland has been able to work as part of the international Erasmus+ funded project New Agenda for Nurse Educator Education in Europe.  The project is coordinated by the University of Turku, Department of Nursing Science and the project is implemented in collaboration between five countries and six universities: the University of Eastern Finland from Finland, the University of Malta from Malta, the University of Edinburgh from Scotland, Konstantine the Philosofer University in Nitra from Slovakia and the Universitat Internacional de Catalunya from Spain. The aim of this project is to take the first steps in harmonizing the nurse educator education within Europe. The project includes various research, development and education related activities; for example, research of nurse educator education and continuous education needs of nurse educators, the handbook of nurse educator, and by 30 ECTS transnational study programme for nurse educator and educator candidates. The study programme includes study units from current and future global health issues and education, competence in digital pedagogy and digital learning environments, ethics in nursing education and evidence-based teaching. During this study programme, the usability of the study program and the learning outcomes are evaluated.

Project meeting in October 2021 at the University of Turku. Picture: Anna Mäkinen.

This spring 2022, the University of Eastern Finland was leading the Evidence-based Teaching (EBT) study unit. Evidence-based activities in teaching refer to the best possible evidence used in teaching, such as making the best use of research data. In this case, evidence-based activities relate to all teaching activities, including the curriculum work as well as the teaching and learning process itself (objectives, content, methods and evaluation). Teaching staff must also take into account legislation related to teaching activities, learning concepts, the perceptions of the subject being taught, such as health and health promotion, etc. Activities should take into account, among other things, the level of the student, the resources available and the possibilities of the learning environment, without forgetting the motivation of the staff and the factors involved. (Masters, 2018; Oermann, 2021.)

MHSc Project Researcher Anneli Vauhkonen, MHSc, University Teacher Juha Pajari and PhD, Professor Terhi Saaranen from UEF Department of Nursing Science were responsible for the planning, implementation and evaluation of the EBT study unit. The EBT study unit consisted of an online implementation, two webinars and a teacher training week with 25 students from six countries (Germany, Slovakia, Finland, Spain, Scotland and Malta). During the first week of April, students undertook the teaching placement as planned in these previously mentioned countries. The teacher training week arrangement had many challenges and precautions because of the COVID-19 pandemic and the prevailing war situation in Ukraine. For these reasons seven of the students participated remotely and 18 were able to collaborate face-to-face and change good practices between participating countries. Our university had four students during the teacher training week, one attending remotely and three physically present. In addition to teaching training events in UEF and Savonia University of Applied Sciences (UAS), the training week at UEF included visits and information sessions e.g. Savonia UAS and The Centre for Continuous Learning at UEF and Kuopio University Hospital. In addition to the official programme, we got to know the city of Kuopio and its beautiful nature, for example by visiting the winter scenery of Puijo and admiring the views from the Puijo observation tower!

Picture from The Centre for Continuous Learning at UEF.

Students from many different stages of their career participated in the study unit. For some, the teacher training provided the first teaching experience while others had worked as a nurse educator for a long time. The course was experienced as quite challenging, but at the same time useful. International cooperation and international contacts during the teacher training week were experienced positive. In the future, the Evidence-based Teaching study unit will be part of the optional studies at the University of Eastern Finland. In addition, after the Erasmus+ project, the entire structure of the 30 ECTS study programme will be freely utilized in all countries.

Picture from Puijo tower.

Educators’ national and international cooperation also provide opportunities for the development of their own teaching. International visitors brought new development perspectives and opportunities for our own teaching work. Developing and implementing the EBT study unit deepened our knowledge and experience of evidence-based teaching. Similar national and international learning, networking and evidence-based teaching are in the courses organized by the Finnish Doctoral Education Network in Nursing Science (HoVaTo). Joint development in the discipline of nursing science ensures high-quality and successful research work and evidence-based teaching now and in the future.

Terhi Saaranen, Professor, University of Eastern Finland, Department of Nursing Science

Anneli Vauhkonen, MHSc, Project researcher, Doctoral researcher, University of Eastern Finland, Department of Nursing Science

Masters, G. (2018). The role of evidence in teaching and learning. Research Conference 2018, Australian Council for Educational Research, 3–5.

Oermann, M. (2021). Evidence-Based Teaching in Nursing. In Oermann, M., De Gagne, J., & Phillips, B (Eds.), Teaching in nursing and role of the educator: the complete guide to best practice in teaching, evaluation, and curriculum (3rd ed., pp. 377–394). Springer.

Lone writers: Let’s get together

Writing is an essential part of academic work. The writing process usually involves a team, yet the drafts and their revisions are often produced independently by one author. This is, for example, due to the need for intense concentration, improving the coherence of the text, and maintaining a consistent style. However, this makes the writing process rather lonely.

Working towards a doctoral degree can therefore become a lonely process for many individuals. Changing work can also produce quite a shock to individuals who once worked in the context of busy clinical environments and of late have found themselves working alone at home due to global pandemic restrictions. Both, objective and perceived social isolation, have been associated with a higher likelihood of mortality (Holt-Lunstad et al., 2015) and in the context of the global pandemic, social distancing regulations have challenged the stability of our social bonds (Okruszek et al., 2020). In many academic institutions around the world, the health and social wellness of doctoral candidates began to teeter on the edge of safety.

Loneliness in the writing process became an accepted part of work during the COVID-19 pandemic. In order to feel that we, as health scientists, did our part to keep society safe, we stayed home, as the strong lone writers. The pandemic changed the writing environment. The remote working and social isolation limited the opportunities, for example, for casual guidance from supervisors or daily support from peers. Random looks over your shoulder by peers giving positive and constructive feedback were absent while we pressed on, creating our manuscripts and proposals. This new normal highlighted the need for social support in the writing process for us nursing science doctoral candidates.

To tackle this problem of loneliness in writing, one of the authors (RM) invited a group of doctoral candidates to an online writing group. The idea for initiating this type of activity was inspired by a lecture from Dr. Karol Kiriakos, who provides psychological coaching for writers. Writing groups are small groups of people who gather together regularly to share and discuss writing. The theoretical background for writing groups is based on peer learning, collaborative learning, and the social dimension of writing (Li & Vandermensbrugghe 2011.) Academic writing groups can be a great way to provide peer support for postgraduate students and they can help to form a writing routine and make progress (Kiriakos & Svinhufvud 2015). Members of the writing group can share common writing-related concerns and needs, provide constructive feedback, and support each other’s writing development (Li  & Vandermensbrugghe 2011, Kiriakos & Svinhufvud 2015).

Our writing group sessions follow a routine. We have a Zoom session once a week, which is open to invited doctoral candidates. We begin with a brief introduction of the work we are writing at the session. Sometimes we define a goal for the day. Next, one of us sets a timer for 20-30 minutes for a writing round. Everyone mutes their mics, turns their cell phones on silent mode, and starts writing. When the time is over, one of us informs us in Zoom. Next, we discuss how the writing progressed. We choose to either talk about our general experience or discuss a specific problem someone is dealing with. Then we repeat the writing round.

Every writing group session is different. The writing can be anything from a small course task to a summary of the doctoral dissertation. Usually, everyone has their own individual work instead of a shared project among the participants of the group. The optimal number of participants in one session depends: if there are only two, the discussion can meander but if there are too many, the time for discussion must be limited. The number of writing rounds also varies, depending on everyone’s schedules and plans. Everyone is free to come and go whenever suitable for them.

The writing group has been a great benefit for us. It encourages and even forces us to attempt progress toward our writing goals during the doctoral training. Especially during the social isolation because of the pandemic, the writing group provided a much-needed social activity and peer support. It is also an opportunity to meet and work together when we live in different cities and countries. Moreover, the writing group is a way to make new contacts and collaborate (for example, in writing this blog post).

One activity that occurred because of our writing sessions was personal reflection of our own writing pieces. One of the writers (JA) takes a minute now to reflect on the piece we have written together and is touched and feels remarkable meaningfulness from the co-creation and social bonds that emerged as a result of our times together over Zoom writing. Two of the writers (JA and SI) had a chance to be in person at our shared working space during the final phases of writing this blog piece and as the memories of the social isolation fade and we get to be near one another again, this writer feels like she is backing away from the edge and the ill effects of loneliness seem to dissolve.

We encourage other lone writers to organize a writing group. These sessions can be done in person, but also, if you have distance doctoral candidates, we encourage a zoom or hybrid format to provide support to those near and far. For us, it has been an accessible, flexible, and memorable way to support the writing process in these last two years.

Jennifer Auxier
Saija Inkeroinen
Reetta Mustonen
Doctoral Candidates, Department of Nursing Science, University of Turku

Holt-Lunstad, J., Smith, T. B., Baker, M., Harris, T., & Stephenson, D. (2015). Loneliness and Social Isolation as Risk Factors for Mortality: A Meta-Analytic Review. Perspectives on Psychological Science, 10(2), 227–237.

Kiriakos, K., & Svinhufvud K. (2015). Tohtoritakuu. Kirjoittamisen opas jatko-opiskelijalle ja tutkijalle. 2nd edition. Art House: Helsinki, 190–195.

Li, L., & Vandermensbrugghe, J. (2011). Supporting the thesis writing process of international research students through an ongoing writing group. Innovations in Education and Teaching International, 48(2), 195–205.

Okruszek, Ł., Aniszewska-Stańczuk, A., Piejka, A., Wiśniewska, M., & Żurek, K. (2020). Safe but Lonely? Loneliness, Anxiety, and Depression Symptoms and COVID-19. Frontiers in Psychology, 11, 579181.

Moniammatillinen alue-ensihoito malli maailmalta – integroidun hoidonmallina myös suomalaisella Hyvinvointialueella

Olemme tottuneet siihen, että ensihoitopalvelu on saatavilla ympäri vuorokauden. Olemmeko tottuneet siihen, että ensihoidon tehtävistä 60 % on nykyisin ei-kiireellisiä tehtäviä, eli hätäkeskuksen riskinarvioinnin jälkeen C-/D-tehtäviä. Ensihoitajien tekemän hoidon tarpeen arvioinnin jälkeen näistä potilaista 40 % ei ole tarvinnut jatkohoitoa päivystyksessä vaan on voinut jäädä kotiin. Jokaisella paikkakunnalla on ensihoidon potilaita, joiden luona kotona käydään jopa 20 kertaa kuukaudessa.

Olisiko nyt sopiva hetki, luotaessa hyvinvointialueiden strategioita, hyödyntää maailmalla vuosikymmeniä toiminutta ja muutamissa sairaanhoitopiireissä Suomessakin toteutettua yhden terveydenhuollon ammattilaisen hoidon tarpeen arviointi – yksiköitä. Käytän tästä terveydenhuollon yksiköstä yleisnimitystä alue-ensihoitoyksikkö (community paramedicine -unit). Maailmalla näissä yksiköissä toimivat lisäkoulutetut ensihoitajat. Jos yksikön terveydenhuollon ammattilainen on joku muu lisäkoulutettu terveydenhuollon ammattilainen yksikköä nimitetään MIH-yksiköksi (Mobiled Integrated Health Care -unit).

Kun lisäresursseja on tarvittu pandemian vuoksi tai kun matka sairaalaan tai lääkärin luo on ollut erittäin pitkä, ensihoitajia on täydennyskoulutettu toteuttamaan ei-kiireellistä hoidon tarpeen arviointia tiiviissä yhteistyössä toimintamallin vastuulääkärin kanssa. Nämä alue-ensihoitajat ovat toimineet lisäreservinä korona-puhelimessa, pitkäaikaissairaiden henkilöiden tarkastuksissa ja palliatiivisen potilaan hoidon toteuttajina.

Väitöstutkimuksessani perehdyin maailmalla vuosikymmeniä toimineisiin Community paramedicine (alue-ensihoidon) malleihin. Mallien ydinkomponentteja ovat paikkakuntakohtainen tarvearviointi, moniammatillinen toimintaverkosto, potilaskohtainen ennaltaehkäisevä toiminta ja hankkeiden lopputuloksena tavoiteltu taloudellisuus ja potilaiden tyytyväisyys. Nämä alue-ensihoitomallit ovat toimineet tukitoimintoina kotihoidon ja kotisairaanhoidon ammattilaisille. Alue-ensihoidon ohjelmat ovat jakautuneet terveysklinikka ohjelmiin, perusterveydenhuollon ennaltaehkäiseviin ohjelmiin ja sairaalajakson jälkeisiin ohjelmiin. Alue-ensihoitajilla on ollut käytössä ensihoitopotilaan hoidon tarpeen arvioinnissa käytetyn perusvälineistön (EKG-monitori/defibrillaattori, hoitovälineistö) lisäksi vierianalytiikka laitteet. He ovat voineet joko konsultoida hankkeeseen perehtynyttä vastuulääkäriä tai kirjoittaneet lähetteen lääkärin vastaanotolle, päivystykseen, erityispoliklinikoille esim. diabetes- tai mielenterveyshoitajalle. Näin on pystytty vähentämään ensihoidon akuuttiyksiköiden ja päivystyspoliklinikoiden tehtäväruuhkaa, ja potilaiden raskaita päiväretkiä erikoissairaanhoidon päivystyksiin.

Suomessa lähes samanlaisia malleja ovat liikkuvien sairaanhoitajien yksiköt esim. Helsingin LiiHo ja Espoon LiiSa tai sairaanhoitajan/ensihoitajan yksiköt kuten SiunSoten yhden henkilön -yksikkö, Lappeenrannan sairaala olohuoneessa—yksikkö, ja Etelä-pohjanmaan alue-ensihoito yksikkö.  Yhteistä näille kaikille on, että kokenut terveydenhuollon ammattilainen (ensihoitaja tai sairaanhoitaja) joko käy potilaan luona tai soittaa tälle, arvioiden potilaan hoidon tarvetta. Tutkimieni alue-ensihoitajien tehtävistä 34 % oli puhelimitse tehtyjä hoidon tarpeen arviointi tehtäviä. Tavallisimpia hoitotoimenpiteitä olivat kontrolliverinäytteiden ottaminen, erilaiset potilaan katetrihoitoihin liittyvät toimenpiteet, lääkehoidon tarkistukset tai jatkohoidon järjestelyt potilaan omalle lääkärille perusterveydenhuoltoon.

Uudenlaisen hoitopalvelun toteuttaminen sisältää aina ennakoivia toimenpiteitä ja haasteita. Sosiaaliset haasteet ovat liittyneet lähinnä terveydenhuollon ammattikuntien sisäiseen epätietoisuuteen ja huhuihin, mitä alue-ensihoitajat tekevät, mitä kuuluu heidän vastuisiinsa ja velvollisuuksiinsa. Poliittiset haasteet ovat liittyneet toiminnassa tarvittavien työkalujen kehittämiseen kuten potilastietojärjestelmien ja hoitokontaktien korvausperusteiden parantamiseen tai potilaan hoidon jatkuvuuteen liittyviin jatkohoitomahdollisuuksiin.

Tutkin kolmen sairaanhoitopiirin alueella jo muutaman vuoden ajan toteutettuja alue-ensihoito yksiköitä. Yksiköt saivat tehtävät hätäkeskukselta, kotihoidolta, palvelutaloilta, kotiutushoitajilta, ensihoidon akuuttiyksiköiltä, poliisilta tai turvapuhelinpäivystäjiltä. Alue-ensihoitajan hoidon tarpeen arvioinnin jälkeen 67.6 % potilaista ei tarvinnut ambulanssi siirtoa päivystykseen, vaan voivat jäädä kotiin.

Kansainvälisten mallien vertailun, suomalaisten kolmen mallin koottujen tietojen ja alue-ensihoitajien toimintaa yli 300 tuntia havainnoituani, keräsin haastattelemalla sekä alue-ensihoitajien että heidän yhteistyökumppaneiden kokemuksia alue-ensihoito mallista. Alue-ensihoitajan asenne tulee olla kohdallaan siirtyessään akuuttiyksiköstä pitempiaikaista ratkaisua hakevaksi terveydenhuollon edustajaksi. Ajattelun tulee siirtyä ”seuraavalle tasolle” lainatakseni haastateltujen kommentteja. ”On haastavaa löytää ratkaisua ei vain tähän päivään vaan vielä huomiselle ja tarvittaessa vieläkin pitemmälle ajanjaksolle”; kommentoi useampi alue-ensihoitaja.

Osatutkimusten jälkeen käytin apuna Valentijn (2013) kehittämää Sateenkaari-mallia, jotta arvokkaat tulokset neljästä näkökulmasta saatiin koottua yhteen. Sateenkaari-mallin mukaan toiminta voidaan jakaa: makro-, meso- ja mikro tasoille. Makro- eli systeemitasolla tuotetaan hoitomallin perustyökalut eli kansallinen ja turvallinen tiedonkulku (potilastietojärjestelmien kehittäminen eri toimijoiden välillä) ja toiminnan taloudelliset edellytykset (korvausperusteiden kohdentuminen hoidon sisällön mukaan eikä pelkästään ajokilometreinä). Systeemitaso rakentaa mittarit toiminnan laadun ja taloudellisuuden seuraamiseksi sekä ohjeistaa alueellisen palvelutarpeen kartoittamisen. Toiminnan kohteena voivat olla erityispotilasryhmät (diabetesta tai munuaissairauksia sairastavat henkilöt, päihdeasiakkaat, juuri kotiutuneet, ensihoitopalvelun ja päivystysten toistuvaispotilaat jne.) Hyvinvointialueen palvelutarpeen kartoituksen jälkeen analysoidaan ne riskit siihe, että potilas ei päätyisi väärään paikkaan väärään aikaan.

Meso-tasolla tarkastellaan toimintaa sekä organisaation että ammattilaisten näkökulmasta. Alue-ensihoito edellyttää ennakoivaa ja monialaista työryhmää sekä aktiivista tiedottamista ja toiminnan markkinointia, jotta väärät huhut ja ennakkoluulot eivät tyrehdytä toimintaa heti alkumetreillä. Työryhmä tarvitsee toimivat kanavat pystyäkseen rakentamaan hoitopolkuja kyseisen hyvinvointialueen sote-palveluiden tarjoajien kesken. Meso-tason toiminnalla haetaan niitä synergiaetuja, joita toisten toiminnan tunteminen, ja ketterien hoitopolkujen rakentaminen yhteiselle asiakkaalle voivat tuottaa.

Mikro-taso käsittää varsinaisen potilaan hoidon ja hänen läheistensä voimavarojen eli palvelun tarpeen arvioinnin. Toiminta edellyttää toteuttajalta vankkaa kokemusta terveydenhuollosta, oikeanlaista asennetta, toimintaedellytyksiä ja yhteyspintoja potilaan hoidon tarpeen arvioinnin ja pitempiaikaisen jopa ennakoivan jatkohoidon järjestämiseksi.

Kotiin viedyn, ei-kiireellisen hoidon ja ennakoivan palvelutarpeen arvioinnin ammattilaisten aika on nyt, tähän kehitysvaiheeseen tutkimukseni tulokset tarjoavat työkaluja. Tutkimani alueellinen, moniammatillinen, ennaltaehkäisevä hoitomalli on askel kohti integroitua hoidon tulevaisuutta, minkä tavoitteena on perhekeskeisyys, pitkäkestoisuus ja taloudellisuus.

Tuija Rasku,
väitteli 11.3.2022 Tampereen Yliopistossa ja työskentelee Tampereen ammattikorkeakoulussa  ensihoidon lehtorina.

(Kuva: Ville Rasku)

My studies on loneliness within the research project “Loneliness among adolescents and young people”

During the autumn of 2020, it was finally time to write my masters thesis. I had already given some thought to what I considered to be my area of interest and what I wanted to study. Since loneliness has fascinated me for a long time, I quickly became interested in the project “Loneliness among youth and young people” led by Jessica Hemberg at Åbo Akademi University at the department of Caring Sciences. Link to the project:

During the writing of my own master’s thesis, we were also in the middle of the COVID-19 pandemic. I was aware of the increased requirement of research concerning loneliness, especially since loneliness and mental health problems among young people had increased due to the pandemic (Lisitsa, Benjamin, Chun, Skalisky, Hammond & Mezulis, 2020; Lee, Cadigan & Rhew, 2020), which is why I decided to write my own master’s thesis as part of the project.

The aim of my study was to examine loneliness from adolescents and young adults’ perspectives. The focus was however, not on the COVID-19 pandemic, but on experiences of loneliness in general. The data was collected through semi-structured interviews with eleven (n=11) adolescents between ages of 17-28 and analyzed with content analysis. The study was written as an article together with my supervisor Jessica Hemberg, and later published in the “International Journal of Adolescence and Youth”. Link to the article:

Loneliness has previously gained scientific attention due to its arising problem in society and is according to Perlman and Peplau (1988) defined as experienced deficiencies in social relationships (Perlman & Peplau, 1988). Although loneliness has previously been studied during the declining years, research indicates that loneliness is a common interrelated problem during adolescence (Qualter, Brown, Rotenberg, Vanhalst, Goossens, Bangee & Munn, 2013). According to a UK-based study, 9,1 % of 14-year-olds reported always feeling lonely (Yang, Petersen & Qualter, 2020), and loneliness has also been found to be frequently experienced among university students (Hysing, Peterie, Bøe, Lønning & Sivertsen, 2020). The prevalence of loneliness has also, in comparison between different Nordic countries (Finland, Sweden, Denmark and Iceland) showed to be highest among Finnish and Icelandic adolescents. Findings also portray that loneliness is associated with mental health problems such as anxiety and depression, hence, constituting for a risk factor for adolescent’s positive mental health (Lyyra, Thorsteinsson, Eriksson, Madsen, Tolvanen, Löfstedt & Välimaa, 2021).

Study results

Risk factors for loneliness
The results in our study revealed that transitions (moving to a new study location, new working place, transferring out of military) were vulnerable periods during the respondent’s lifetime, since these periods affected the participants social network, but also involved a lot of changes, such as moving away from family and friends as well as having to adjust to very new conditions and situations. Respondents narrated that social isolation from the community or from friends also affected loneliness negatively, for instance individuals living in rural regions who did not have the means to affect the situation (not having a car or driver’s license) or participants situated in an unsafe family environment could potentially be at risk for loneliness if they are isolated from their friends. Participants also explained that not having anyone to contact increased feelings of loneliness, for example being physically lonely for a long time increased the fear of contacting friends or living at a long distance from friends and family, led to feelings of not having anyone to contact. Many participants in our study also explained that group differences (having different interests, age differences, language, appearance) could lead to not being able to connect with the group, establishing friends or the feeling of not belonging or identifying with the group. According to these young people, the feeling of not meeting social expectations (being social, being in a partnership) led to feelings of inferiority or deviance, leading to loneliness. Seeing other companionships through social media or in real life and comparing oneself to these people led to negative feelings about oneself, feeling excluded or blaming oneself for not being able to connect with other individuals. Loneliness was also found to be triggered or occurring simultaneously with ill-being (tiredness, stress, anxiety, negative emotions) which led to experiencing an even deeper loneliness. Earlier negative experiences (peer victimization, mental or physical abuse) also affected trust and bonding negatively and led to social avoidance, eventually leading to loneliness. Having a negative self-image or self-esteem also led participants to self-blame, believing that others did not want them around, thinking negative thoughts about oneself, which further led them to avoid social contact. Being ashamed of feeling lonely, further made it harder to contact people to gain support. Shame was anticipated by social expectations of having a lot of friends and acquaintances, which made it harder to admit that one feels lonely (Sundqvist & Hemberg, 2021).

Interventions for loneliness
According to the participants in our study, focusing on measurements which strengthen self-image, self-awareness, socio-emotional competence, and self-esteem are important when it comes to preventing loneliness, since it could offer the ability to detect feelings which give rise to loneliness and how to cope with these feelings. Several participants also said that receptivity, knowledge, inclusion, and safety were important factors. Creating a suitable environment for socialization, having knowledge on how to cope with difficult emotions and teaching children to socialize and include everyone was considered important. Safety in family environment and support from teachers were also found to be important measures in alleviating loneliness. Coping with loneliness through acceptance, adaptation and a positive mindset was helpful during times of loneliness. Participants mentioned that occupying themselves with activities were also helpful when they experienced loneliness. Participants also mentioned that one needs to adapt to spending time alone, since being alone for the first time (by e.g., moving to new study location) gave rise to feelings of emptiness and isolation. Participants also mentioned that supporting social contact through low threshold events and happenings were important. Meeting others with similar interests through events or hobbies was important in finding a sense of belonging, establishing new networks or purposes. Easily accessible therapy was also a necessity and should be considered for individuals who experience loneliness (Sundqvist & Hemberg, 2021).

The findings of our study revealed a deeper understanding on how loneliness among young people is experienced, what problems might affect loneliness and how loneliness potentially could be alleviated in the eyes of young people. The findings also support former quantitative and qualitative research.

Since the study was conducted, more interest in conducting research in this field emerged. In my own PhD studies, I have chosen to conduct research on how transitions (moving to a new town, entering military etc.) affect loneliness and mental health among young people, since transitions were found to be a critical time leading to loneliness, for many young people in this study.

Another study from the project on loneliness among adolescents was published in 2021 was regarding adolescents’ experiences of loneliness and its two-sided story. Link to the article online:

Other studies currently underway within the project is an integrated review on loneliness and adolescents and young people performed by doctoral student Yulia Korzhina and interview studies (based on new data collected 2021) on young peoples’ experiences of well-being and loneliness related to distance learning and study motivation, as well as their need for support during the COVID-19 pandemic.

Amanda Sundqvist
PhD student in health sciences, Department of caring sciences, Åbo Akademi University, Vaasa.

Link to profile:

Jessica Hemberg (principal supervisor)
Associate professor in Caring Sciences, PhD, PHN, RN, Department of caring sciences, Åbo Akademi University, Vaasa.

Link to profile:

Hysing, M., Petrie, K. J., Bøe, T., Lønning, K. J. & Sivertsen, B. (2020). Only the lonely: A study of loneliness among university students in Norway. Clinical psychology in Europe, 2(1), e2781. Doi:

Lee, C. M., Cadigan, J. M. & Rhew, I. C. (2020). Increases in Loneliness Among Young Adults During the COVID-19 Pandemic and Association with Increases in Mental Health Problems. Journal of Adolescent Health, 67(5), 714-717. Doi:

Lisitsa, E., Benjamin, K. S., Chun, S. K., Skalisky, J., Hammond, L. E., & Mezulis, A. H. (2020). Loneliness among young adults during covid-19 pandemic: the mediational roles of social media use and social support seeking. Journal of Social and Clinical Psychology, 39(8). Doi:

Lyyra, N., Thorsteinsson, E.B., Eriksson, C., Madsen, K.R., Tolvanen, A., Löfstedt, P., Välimaa, R. (2021). The Association between Loneliness, Mental Well-Being, and Self-Esteem among Adolescents in Four Nordic Countries. Int. J. Environ. Res. Public Health, 18, 7405. https://

Perlman, D. & Peplau, L. A. (1998). Loneliness. Encyclopedia of Mental Health, 2, 571–581.

Qualter, P., Brown, S. L., Rotenberg, K. J., Vanhalst, J., Goossens, L., Bangee, M., & Munn, P. (2013). Trajectories of loneliness during childhood and adolescence: predictors and health outcomes. Journal of adolescence, 36(6), 1283-1293. Doi:

Sundqvist, A. J. & Hemberg, J. (2021). Adolescents’ and young adults’ experiences of loneliness and their thoughts about its alleviation. International Journal of Adolescence and Youth, 26(1), 238-255. Doi:

Yang, K., Petersen, K. J. & Qualter, P. (2020). Undesirable social relations as risk factors for loneliness among 14-year-olds in the UK: Findings from the millennium Cohort study. International Journal of Behavioral Development, 46(1), 1-7. Doi:

Collaborative development and research of palliative care

Palliative care is the holistic care of a patient with a life-limiting condition or serious health-related suffering. A multidisciplinary approach and teamwork are central to palliative care. Palliative care takes into account both the patient and their families. (Connor 2020.) The need for palliative care is growing as the population ages and the number of people with one or more chronic conditions increases. It has been predicted that the end-of-lives will be prolonged and more care intensive. This also places a demand on having a sufficient amount of competent staff. In palliative care historically as well as today, skilled nurses play a key role. My clinical experience as a nurse of palliative care is from home-hospital and a hospital ward.

In 2017 a recommendation for the development of palliative care was published by the Ministry of Social Affairs and Health (Saarto 2017). Learning about this process sparked my interest in researching palliative care competencies. While writing the dissertation plan, the idea of applying for project funding emerged. In multi-professional collaboration, we sought funding and the EduPal project ( was born. The first work package of the project focused on preliminary studies and information was collected on topics related to palliative care and medical competence and training at a national level. As part of this research, the sub-studies for the dissertation were also produced.

Working on a dissertation in the midst of the national project was an interesting journey. The national activity allowed learning, among other things, about being an advisor for the Ministry of Health and doing interdisciplinary research in a multi-professional team. Being part of national networks was a key for individual development and a great possibility for professional growth. It also enabled access to international networks, which led to initiating European-wide collaboration and cooperation, such as the ERASMUS+ project NurseEduPal@Euro ( or joint effort in promoting palliative care education for nurses within the EAPC Task Force ( Currently, the Kajaani University of Applied Sciences develops competencies for the European Palliative Care Curriculum for undergraduate nurses as well as novel teaching strategies for teachers. It enables the transfer of national experience into international work and vice-versa. The national investment into palliative care education has resulted in making Finland one of the leading countries in this area, which is reflected in 14 publications international and national peer-reviewed research journals. Of these 14 publications, four are included in my dissertation.

The journey with my Ph.D. is about to end, but it has opened many fascinating possibilities. I am looking hopefully into the future of palliative care nursing in Finland as I believe that the work in this field is empowering nurses who work with patients 24/7. If I could make a wish, I would encourage nurses to contribute to research as knowledge is power and evidence-based decisions help to avoid mistakes and develop better healthcare systems able to support patients with palliative care needs at the end-stage of disease.

Minna Hökkä
PhD student, Oulu University
Head of School, Kajaanin University of Applied Sciences

Connor S, edit. Global Atlas of Palliative Care, 2nd ed. 2020. Worldwide Palliative Care Alliance and World

Health organization. (2020)

EduPal. Basic information about the project.

Innovation in Nurse Education Task Force.

Saarto, T & asiantuntijaryhmä. (2017). Providing palliative treatment and end-of-life care. Ministry of Social Affairs and Health. Reports and Memorandums of the Ministry of Social Affairs and Health 2017:44.

Palliative Care Core Competencies and novel European matrix for educating bachelor-degree nurses.


Precision Healthcare and Genomic Data – Shaping Nursing Science

Precision Healthcare is a new approach to patients that considers genomics and genetic make-up with attention to patients’ preferences, beliefs, attitudes, knowledge and social context (Ginsburg & Phillips, 2018). Nowadays, genomic care is becoming the center of care and increasingly included in prevention, screening, diagnostics, prognostics, selection and monitoring of treatment for all individuals (Beery, Workman and Eggert, 2018; World Health Organization, 2020). In Finland, the use of genomic data is well positioned as Finnish biobank laws are very progressive and supportive in scientific fields (Ministry of Social Affairs and Health, 2015). Genomic data is an example of big data that will significantly change the way healthcare is delivered in the future. This implies new capabilities and new opportunities to innovate healthcare globally.  Without no doubt it will influence the future of nursing science as well as practice.

Nurses, as the largest global health professional workforce, who spend the most time with patients in both acute and community settings, and deliver direct care as well as patient family education, are essential for genomic translation into clinical practice (Tonkin et al., 2020). Imagine the future in which nurses are part in decisions regarding the prevention of diseases and promotion of health based on an individuals’ genetic makeup. Genomic applications have immediate implications for nurses which includes having the capacity to provide patient/family education or informed consent; the need to understand clinical testing processes and possible test outcomes; be aware of service pathways, ethical, legal, and socio-economic aspects (Tonkin et al. 2020).

The paradigm shift for nursing career development with a “Genomic Nursing Care Approach” is a sensible response to precision healthcare and the use of genomic data ethically and cost-effectively (World Health Organization, 2020).  In our Randomized Controlled Trial study (Dumo et al., 2020) on the Effectiveness of web-based Genomics Nursing Education Intervention for undergraduate nursing students, we aim to evaluate a web-based genomic nursing education intervention in improving the knowledge gaps of nursing students in the field of genetics-genomics. We are currently testing two online educational interventions in order to provide evidence-based findings on nursing students’ knowledge and understanding on the topic. On completion of this study, the educational interventions can then be recommended as an integral part of the undergraduate nursing curriculum. My personal journey as a doctoral researcher with this topic has been highly interesting and opened totally new views on the scope of nursing after my master education. I have learned a lot on how to translate and arrange instrument testing, design the intervention as well as plan the data collection during Covid 19. I am pleased that the intervention is already over and post-measurements will be completed by March 2022. As a doctoral researcher I have had the opportunity to learn a lot of research and work with a highly international, national and multidisciplinary research team and being actively involved in an international organization. I personally feel I am shaping the future in our field.

Anndra Dumo Parviainen
Early-Stage Researcher
University of Eastern Finland

Beery, T. A., Workman, M. L., & Eggert, J. A. (2018). Genetics and Genomics in Nursing and Health Care (2nd Edition). USA: F.A. Davis Company.

Dumo, A. M., Laing, B., Lim, A. G., Palaganas, E., Abad, P. J., Valdehueza, O., … Vehviläinen-Julkunen, K. (2020). Randomized controlled trial on the effectiveness of web-based Genomics Nursing Education Intervention for undergraduate nursing students: A study protocol. Journal of Advanced Nursing, 76(11), 3136–3146.

Ginsburg, G. S., & Phillips, K. A. (2018). Precision medicine: From science to value. Health Affairs, 37(5), 694–701.

Ministry of Social Affairs and Health. (2015). Improving health through the use of Genomic Data Finland´s Genome Strategy Working Group Proposal. Reports and memorandums of the Ministry of Social Affairs and Health.

Tonkin, E., Calzone, K. A., Badzek, L., Benjamin, C., Middleton, A., Patch, C., & Kirk, M. (2020b). A Roadmap for Global Acceleration of Genomics Integration Across Nursing. Journal of Nursing Scholarship, 52(3), 329–338.

World Health Organization. (2020). Human genomics in global health. Retrieved from


Hoitotieteellinen tutkimus on löytänyt paikkansa akateemisessa maailmassa. Hoitotiedettä tarvitaan eri tieteiden kirjossa, sillä se pyrkii kehittämään näyttöön perustuvia hoitomenetelmiä (National Institute of Nursing Research 2016) ja vastaamaan globaalien terveysongelmien aiheuttamiin haasteisiin (The Lancet 2019). Tutkimusalalle on potentiaalisia tulijoita, sillä hoitajat muodostavat lähes puolet koko maailman terveydenhuollon alalla työskentelevistä henkilöistä (WHO 2020).

Hoitotieteen alan tutkijat eivät kuitenkaan ole menestyneet globaalissa rahoituskilpailussa, vaikka hoitotieteen tutkijakoulutuksella on vahvat perinteet monissa maissa. Suomessa hoitotieteellinen jatkokoulutus alkoi vuonna 1994. Tutkijanuran etenemiseksi Suomen yliopistoissa on käytössä neliportainen urapolku, joka alkaa tohtorikoulutuksesta ja päättyy professoritason uratavoitteeseen. Tutkijoiden siirtyminen uravaiheesta toiseen edellyttää kykyä toimia itsenäisenä tutkijana, kokemusta opetuksesta ja opiskelijaohjauksesta, toimimista kansainvälisissä yhteistyöhankkeissa sekä akateemista liikkuvuutta. Eri uravaiheelta seuraavalle siirtyminen on hoitotieteen alan tutkijoille kuitenkin haastavaa. Erityisesti ulkopuolisen rahoituksen saaminen on näyttäytynyt ongelmallisena hoitotieteen alan tutkijoille (Suomen Akatemia 2014).

Hoitotieteellisen tutkimuksen suhteellisen heikko menestys ulkopuolisen tiederahoituksen hankinnassa johtuu useista tekijöistä. Yksi syy saattaa olla alaamme liittyvä tutkimuskulttuuri, joka on pitkään painottanut tutkijoiden itsenäistä (lue: yksinäistä) roolia. Nykykäsityksen mukaan nuorten tutkijoiden tulisi integroitua väitöstyönsä loppuvaiheessa korkeatasoisiin kansainvälisiin tutkimusryhmiin. Nämä tarjoavat mahdollisuuden päästä seuraamaan mitä on huippututkimus ja oppia toimimaan merkittävissä tutkimusryhmissä, ja sitä kautta oivaltamaan, mitä huippututkimus ja innovaatiot tieteessä edellyttävät. Näihin oppimiskokemuksiin pääsee harvoin jatkamalla aiemmin opittua omassa kotiyliopistossa. Lisäksi naisvaltaisella tieteenalallamme kansainvälinen liikkuvuus on vain harvojen mahdollisuus monista käytännöllisistä ja taloudellisista syistä.

Hankkeemme ”Research Career Pathway for PhD and Young Faculty Members” pyrkii lisäämään nuorten tutkijoiden mahdollisuuksia edetä tutkijanuralla. Hanke toteutetaan yhteistyössä viiden suomalaisen ja yhdeksän kiinalaisen yliopiston kanssa. Maamme eroavat kulttuurin, kielen, yliopistopedagogiikan ja koulutusrakenteen suhteen. Näistä eroista huolimatta meillä on samanlaiset toiveet hoitotieteen tutkimuksen ja alan tutkijoiden urapolun kehittämiseksi ja sitä kautta potilashoidon laadun, eettisen toiminnan ja hoitotyön kustannusvaikuttavuuden parantamiseksi.

Opetushallituksen Team Finland Knowledge -ohjelman rahoittaman hankkeen tarkoituksena on kehittää hoitotieteen tohtoriohjelmien metaverkosto tukemaan nuorten tutkijoiden urapolkua kohti akateemista huippuosaamista Suomessa ja Kiinassa. Hankkeen elinkaaren aikana tuotetaan kansainvälinen hoitotieteen tohtoriohjelmien verkosto, urapolkua tukeva opetussuunnitelma, uusia oppimismenetelmiä sisältäviä kursseja sekä oppimisalusta hybridiopiskeluun. Hankkeesta vastaa Turun yliopiston hoitotieteen laitos ja sen johtajana toimii professori Maritta Välimäki. Partnerit Suomesta ovat Tampereen yliopisto, Oulun yliopisto, Åbo Akademi ja Itä-Suomen yliopisto. Kiinassa partnereita ovat Peking University, Fudan University, Peking Union Medical College, Central South University, Xi’an Jiaotong University, Sichuan University, Sun Yat-sen University, China Medical University ja University of Hong Kong. Hankkeen kesto on runsas kaksi vuotta (1.8.2021–31.12.2023).

Hoitotieteen professori Maritta Välimäki
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos ja Central South University, China


The Lancet. (2019). 2020: unleashing the full potential of nursing. Lancet 394(10212): 1879.

National Institute of Nursing Research. (2016). The NINR Strategic Plan: Advancing Science, Improving Lives. A Vision for Nursing Science.

Suomen Akatemia. (2014). Tieteen tila 2014: yhteenveto.

WHO – World Health Organization. (2020). Nursing and midwifery.

Sote- muutoksen kynnyksellä

Pitkään valmisteltu ja vihdoin toteutusvaiheeseen edennyt sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastuspalvelujen iso rakennemuutos on käsillä. Uudet hyvinvointialueet (21 kpl + Helsingin kaupunki) aloittavat toimintansa vuoden 2023 alussa ja niiden ylintä päätäntävaltaa käyttää aluevaltuusto, jonka vaalit järjestetään tammikuussa 2022. Muistakaa siis käydä äänestämässä!

Kuten tiedämme, uudistuksen taustalla on ollut mm. asukkaiden saamien palveluiden yhdenvertaisuus, jonka lähtökohtaisena esteenä on nähty alueiden erilaiset valmiudet osaamisen ja resurssien näkökulmasta. Vahvemmilla ja suuremmilla järjestäjillä ajatellaan olevan paremmat mahdollisuudet taata palveluiden yhdenvertaisuus. Jokainen hyvinvointialue suunnittelee parhaillaan omia toimintamalleja, sähköisiä ja keskitettyjä palveluita sekä niihin liittyviä palvelupisteitä, sote-keskuksia (STM 2020). Tässä suunnittelutyössä on haasteita, kuten lukuisten erilaisten tietojärjestelmien yhdenmukaistaminen ja samalla tietojohtamiseen tarvittavan datankeräysmahdollisuuksien takaaminen uudelle hyvinvointialueelle. Toinen kysymys on suuren henkilökunnan siirtyminen uudelle työnantajalle; hyvinvointialueen henkilöstösuunnittelu ja johtaminen tapahtuu tulevaisuudessa isossa mittakaavassa. Nämä kysymykset ovat taustalla, jos ajatellaan muutoksen varsinaista polttopistettä eli asiakkaan saamia palveluita. Niitä suunnitellaan ja kehitetään samalla ja pyritään huomioimaan uudistuksen moottoreina toimivat tavoitetilat: tasavertaisuus, kansalaisten vaikuttamismahdollisuudet, digitalisaatio sekä ennakointi ja ennaltaehkäisy. Laaja kehittämistyö on vauhdissa ympäri maata ja vaikka kehittäjiä on paljon ja työtä tehdään uutterasti, kaikki ei tule olemaan valmista tammikuussa 2023, kun hyvinvointialueet käynnistyvät.

Pirkanmaan hyvinvointialue tulee olemaan Suomen suurin, asukkaita tällä alueella on noin puoli miljoonaa ja sote- henkilöstöä n. 18 000, hyvinvointialue on myös suurin työnantaja Pirkanmaalla (Tays 2021). Suunnittelua tehdään useissa hankkeissa, joista yksi on Kohti Maakunnallista Sotea (KOMAS)- hanke, tähän hankkeeseen työni on nyt vuoden ajan liittynyt. Hankkeen tavoitteena on käynnistää yliopistollinen sote-keskus, joka toimii tavallisen sote-keskuksena alueen asukkaille ja lisäksi vahvistaa ja kehittää peruspalveluita TKIO-toiminnan avulla. Tavoitteena on yhdistää tutkimus-, kehittämis-, innovaatio- ja opetustoiminta yhteen palvelujärjestelmän kanssa ja kehittää peruspalveluja samalla tavalla kuin yliopistosairaaloissa kehitetään erikoissairaanhoitoa. Kehittämisen tulisi olla monialaista ja siinä tulisi olla yhteys työelämälähtöiseen koulutukseen (Pirkanmaan liitto). Yliopistollinen sote-keskus toimisi lisäksi erikoissairaanhoidon ja hyvinvointipalveluiden yhdistäjänä.

Yliopistollisen sote-keskuksen TKIO-toiminnan suunnittelussa on tullut esille jo pitkään puhuttu, mutta toteutumatta jäänyt ajatus sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteistyöstä eli sote-integraatiosta asiakkaan näkökulmasta. Meillä on sote-alan koulutusta, sote-alan opettajia, sote-organisaatioita, sote-työryhmiä ja sanoina sote-alkuisia nimiä esim. Kainuun sote, Siunsote. Mutta keskusteluissa, jossa olen mukana, osallistujat tuovat esille ajatuksen, että todellista yhdistymistä sosiaali- ja terveyspalvelujen välillä ei ole tapahtunut. On edelleen nähtävissä ”siiloutumista”, jolloin sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset työskentelevät erillään. Sote-integraatio on ehkä jäänyt sellaiselle tasolle, että sen tuomat edut eivät näy asiakkaalle. Tai voidaan myös kysyä, onko integraatiota tapahtunut lainkaan.

Tänään puhumme monipalveluasiakkaista tai paljon palveluita tarvitsevista asiakkaista ja näiden asiakasryhmien palveluiden tuottamisessa tarvitaan aitoa integraatiota, mikäli halutaan toimia yhden pysähdyksen tai yhden luukun-periaatteella. Tällaisia paljon palveluita tarvitsevia asiakkaita ovat esimerkiksi ihmiset, jotka kuuluvat ns. marginaaliryhmiin ja elävät yhteiskunnan tarjoamien palveluiden reunamilla tai jopa ulkopuolella. Esimerkkinä tällaisesta ryhmästä on vapautuvat vangit, joiden elämäntilanne on usein sellainen, että se vaatii sekä sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden asiantuntemusta. Tässä työssä olenkin usein pohtinut, millaiset asiat edistävät integraatiota eli työntekijöiden välistä yhteistyötä yhteisen asiakaan elämäntilanteen ongelmien kohdalla. Mikä merkitys on peruskoulutuksella ja löytyykö siitä riittävästi elementtejä eli yhteisiä sote-opintoja, jotka tukevat integraatiota? Mikä merkitys on täydennyskoulutuksella ja nimenomaan so- ja te-alojen yhteisellä täydennyskoulutuksella? Edistääkö sote-alan opettajien yhteinen täydennyskoulutus myös opiskelijoiden osaamista monialaisessa työskentelyssä? Miten me tutkijoina, opettajina ja asiantuntijoina voimme edistää eri professioiden ymmärrystä toisen alan osaamisesta ja kehittää ammattilaisten kykyä nähdä oma osaaminen osana palapeliä, johon liittyy myös muiden osaaminen ja yhteinen asiakas?

Ehkä olemme jonkin tien alussa nyt, kun sote-uudistus toteutuu. Näen paljon kehittämistyötä, jossa pyritään integraatioon ja sen työn eteenpäin vieminen ei ole aina helppoa; ammattilaisilla on erilaisia näkemyksiä ja niiden yhteensovittaminen vie aikaa ja vaatii tahtoa. Tällaisessa työssä myös eri ammattien arvostukset ja kokemukset oman työn merkityksestä suhteessa muihin ammatteihin ja tehtäviin nousevat esille. Integraatiossa tärkeä rooli onkin johtamisella ja kysymys siitä, millaista on moniammatillisen tiimin johtaminen ja mitä se edellyttää johtajalta, ovatkin keskeisiä kysymyksiä silloin, jos halutaan integraation tapahtuvan konkreettisesti.

Monelle asialle sote-uudistuksen toteutuminen on kuin ”uusi alku”. Kuten aina muutokseen ja erityisesti tämän mittaluokan muutokseen, liittyy aina inhimillistä epävarmuutta ja stressiä ainakin ammattilaisten kokemana, jotka muutosta ovat tekemässä. Monet pohtivat työpaikkansa tulevaisuutta ja työtehtävien muutosta. Mitä me asiakkaina pohdimme? Mietimmekö sitä, mistä terveysasema löytyy, kun uudistus tulee ja mitä palveluita sieltä saa tai ehkä emme vaivaa tällä ajatuksella päätämme lainkaan vaan luotamme siihen, että kun tarvitsemme apua, niin se jostakin löytyy. Joka tapauksessa pitkään jatkuneen kehitystyön hedelmät näkyvät uuden hyvinvointialueen käynnistyessä ja työ jatkuu toivottavasti tulevaisuudessakin.

Minna Koskimäki
Väitöskirjatutkija, TtM
Tampereen kaupunki/ Tampereen yliopisto



STM, 2020. Sosiaali- ja Terveysministeriö:

Pirkanmaan liitto:

Tays, 2021. Pirkanmaan hyvinvointialue:



Itsenäisen asumisen tukeminen kotona ja kotona tarjottavien palvelujen kehittäminen kuuluvat hallituksen sosiaali- ja terveyspoliittisiin tavoitteisiin, mikä tarkoittaa lisääntyvää tarvetta kotihoidon palveluille. Tavoite on vähentää laitoshoidon määrää saman aikaisesti, kun hoito- ja hoivapalveluita tarvitsevien ikääntyvien määrä kasvaa ja kotihoidon asiakkaiksi ohjautuu yhä huonokuntoisempia ikäihmisiä.

Sosiaalihuoltolain (1301/2014) ja Terveydenhuoltolain (1326/2010 § 25) mukaan kuntien on järjestettävä kuntalaisille kotihoitoa eli kotipalvelua ja/tai kotisairaanhoitoa (Kuntaliitto 2017) väestön terveyden, hyvinvoinnin, työ- ja toimintakyvyn, sosiaalisen turvallisuuden, laadun ja potilasturvallisuuden edistämiseksi ja säilyttämiseksi. Lisäksi Terveydenhuoltolaissa suositellaan kotisairaalahoidon eli jaksottaisen, tehostetun kotisairaanhoidon organisoimista kaiken ikäisille potilaille perusterveydenhuollon, somaattisen tai psykiatrisen erikoissairaanhoidon, näiden yhdistelmän tai yksityisten tahojen tarjoamana. Nämä kotiin tarjottavat palvelut sijoittuvat nimensä mukaisesti kodin tai kodinomaisen asuinpaikan ja muun palvelu-tai hoitopaikan rajapinnalle, mutta kotoa puuttuu usein muilta hoito- ja hoivalaitoksilta edellytetty asiakas- ja potilasturvallisuuskulttuuri. Tämä saattaa osaltaan johtua siitä, että laitoksissa erilaiset haitta- ja vaaratapahtumat näkyvät palvelu- ja hoitoprosesseissa selkeämmin ja siksi ne usein analysoidaan systemaattisesti, kun taas kotona haitta- ja vaaratapahtumat saattavat jäädä havaitsematta, raportoimatta ja siksi myös analysoimatta, koska asiakkaat ja heidän läheisensä eivät välttämättä niitä huomaa.

Sosiaali- ja terveysministeriön asiakas- ja potilasturvallisuusstrategiassa korostetaan palveluntuottajien vastuuta asiakas- ja potilasturvallisuuden varmistamisessa sekä turvallisuuden kokonaisvaltaisen hallinnan tärkeyttä.  Lisäksi edellytetään muun muassa asiakkaiden ja potilaiden sekä heidän läheistensä osallisuutta, organisaatioiden palveluprosessien ja toimintatapojen riskienhallintaa sekä laadun ja turvallisuuden seurantaa. (Potilas- ja asiakasturvallisuusstrategia 2017–2021.)

Kotihoidon potilasturvallisuus koostuu neljästä ulottuvuudesta (Institute for Healthcare Improvement 2017; Lang, Edwards & Fleisze 2008):

1) fyysisestä ulottuvuudesta (kotiympäristön konkreettiset puitteet ja mahdolliset turvallisuusriskit) johon suurin osa kotona annettavien palvelujen turvallisuustekijöistä kohdentuu: lääkehoito, tartuntojen leviäminen, ravitsemus, kaatumis- tai kompastumisriski, huono hygienia, huono ilmanlaatuun, jätehuoltoon tai vaarallisiin aineisiin liittyvät terveysriskit.

2) emotionaalisesta ulottuvuudesta johon liittyvät kotihoidon asiakkaan stressi, trauma ja epämukavuus kotona saatavaan tai osittain omaisen taholta tarjottavaan hoitoon liittyen, sekä

3) sosiaalisesta ja 4) toiminnallisesta ulottuvuudesta, jotka liittyvät yhteisöjen ja sosiaalisten verkostojen sekä terveydentilan vaikutuksiin ADL-toimintoihin.

Hoitohenkilökunnan näkökulmasta potilasturvallisuuteen kotona tuovat lisäksi omat haasteensa kliinisen hoidon ja sen koordinoinnin ulottuvuudet, joihon liittyvät olennaisesti  organisaatioiden välisen ja sisäisen tiedonkulun haasteet, sisältäen teknologian ja laiteturvallisuuden sekä palveluohjauksen aspektit. Kotihoidossa esiintyy myös enenevissä määrin muita vaaratekijöitä kuten esimerkiksi asiakkaan, hänen läheisensä, kotieläinten tai naapureiden ennakoimaton aggressiivisuus; ja työntekijöiden rajallinen turvallisuusosaaminen sekä vähäinen tai olematon valvonta.

Suomessa Valvira valvoo sekä kotisairaanhoitoa että kotisairaalahoitoa, mutta kansallisten ammattitutkintoa koskevien kompetenssivaatimusten lisäksi kotisairaalassa toimiville hoitajille ei ole erityisvaatimuksia. Työnantajan tulee valvoa, että työntekijällä on tarvittava ammattitutkinto ja ammatilliset kompetenssit, etenkin lääkehoidossa ja laiteturvallisuudessa. Lisäksi THL voi antaa laatusuosituksia työntekijän lisäkompetensseista. Sairaanhoitajaliiton (2020) kyselyn mukaan kotihoidon työntekijöiden määrä, koulutus ja osaaminen eivät vastaa enää asiakkaiden tarvetta, eikä liian vähällä henkilökunnalla taata turvallista ja laadukasta kotihoitoa vanhuksille. Myös aikaisemman, Superille tehdyn selvityksen (Erkkilä 2018) mukaan jo tuolloin kotihoidon henkilöstöresurssit ja asiakkaiden tarpeet eivät kohdanneet, mistä syystä 96 % kotihoidon työntekijöistä oli toistuvasti tai jatkuvasti huolissaan kotihoidon laadusta.

Näistä syistä koen erittäin tärkeäksi kartoittaa kotiin tarjottavien palvelujen (kotipalvelun, kotisairaanhoidon sekä kotisairaalahoidon) asiakas- ja potilasturvallisuuskulttuuria Suomessa, (kts. tutkimushanke Avancerad hemvård

Heli Vaartio-Rajalin
Gerontologisen hoidon apulaisprofessori, Kliinisen hoitotieteen dosentti
Åbo Akademi/Vaasa, Terveystieteet

Erkkilä S. 2018. “Jos tää meno jatkuu, meidän sydämet särkyy” Selvitys työstä kotihoidossa ja kotihoitotyön kehittämisestä 2018. Helsinki: SuPer ry. Saatavilla: oidon_selvitys_super_2018.pdf

Institute for Healthcare improvement. 2017. Patient Safety in the Home – Assessment of Issues, Challenges, and Opportunities.

Lang A, Edwards N & Fleisze A. 2008.  Safety in home care: a broadened perspective of patient safety. International Journal for Quality in Health Care 20 (7), 130–135. 10.1093/intqhc/mzm068 Advance Access Publication: 23 December 2007

Potilas- ja asiakasturvallisuusstrategia 2017–2021. Valtioneuvoston periaatepäätös. STM Julkaisuja 9,

Sairaanhoitajaliitto. 2020. Jaksamiskysely sairaanhoitajille 2018.


Sote-ammattilaiset digiosaajiksi – osaamisen vahvistaminen systemaattiseksi

Terveydenhuollon digitalisaatio on ollut jo pidemmän aikaa sote-kentällä ”hot topic” ja aihetta on lähestytty myös tieteen osalta monesta näkökulmasta jo pitkään, joskin kiihtyvästi etenkin viimeisten kymmenen vuoden aikana. Voisi jopa ajatella, että terveydenhuollon digitalisaatio on jo tehnyt läpimurtonsa, ja ajatukset tulisi suunnata entistä tiiviimmin asiakaslähtöisyyden, järjestelmien yhteen toimivuuden, tietoturvan sekä ammattilaisten digiosaamisen varmistamiseen ja vahvistamiseen. Suomi onkin nauttinut mainetta jopa maailmanlaajuisella mittakaavalla olemalla julkisten digiterveyspalveluiden edelläkävijä. Digitalisaation tarjoamiin hyötyihin on siis alettu panostamaan täällä enenevin määrin, mikä näyttäytyy hallituksen linjauksissa sekä digitalisaatiota edistävien hankkeiden alulle panossa. Sosiaali- ja terveysministeriön digitalisaatiolinjauksissa 2025 visioitiin, että digipalvelut kehitetään asiakkaan tarpeista lähtien, tarjotaan yhdenvertaisesti muiden palveluiden ohella ja yhden luukun periaatteella. Hallitusohjelman mukaisesti vuonna 2020 asetettiin digitalisaation edistämisen ohjelma, jonka nimissä pyritään nostamaan julkisen sektorin teknologia- ja digitalisaatiokyvykkyyttä sekä parannetaan eri sektoreiden vuorovaikutusta tekoälyn avulla (Aurora AI-verkko). Tekoälyä ja robotiikkaa halutaan hyödyntää yleisesti tehokkaammin hyvinvointialan palveluissa tehostamaan palvelujärjestelmän toimintaa (Hyvinvoinnin tekoäly ja robotiikka -ohjelma Hyteairo). Linjauksissa esitettyjen periaatteiden mukaisesti kansalliset hankkeet kuten Digisote, MEDigi, Digivisio 2030 ja SotePeda24/7 ovat kohdentaneet toimenpiteensä etenkin terveydenhuollon ammattilaisten asemaan digitalisaation etenemisessä pyrkien määrittelemään, yhtenäistämään ja vahvistamaan eri alojen ammattilaisten, opiskelijoiden ja opettajien osaamista digitaalisten sosiaali- ja terveyspalveluiden käytössä. Näiden toimenpiteiden avulla halutaan turvata asiakkaiden ohella myös ammattilaisten digitaaliset valmiudet.

Mutta millaisia ovat ne taidot, tiedot, asenteet ja arvot, joita terveydenhuollon ammattilaiset kokevat itse tarvitsevansa tässä alati muuttuvassa digiyhteiskunnassa? Omassa väitöskirjatutkimuksessani lähtökohtana on terveydenhuollon ammattilaisten perspektiivi digiosaamiseen liittyen, kohdistuen laaja-alaisesti terveydenhuollossa käytettäviin digitaalisiin palveluihin, sovelluksiin ja työkaluihin, jotka ovat jo tavalla tai toisella arkipäivää ammattilaisten työssä. Kiinnostukseni aiheeseen nousi omista työelämänkokemuksistani fysioterapeuttina kohdatessani erinäisiä keskusteluita terveydenhuollon digimuutoksesta sekä kuunnellessani ammattilaisten kauhistuneita ja ihastuneita ajatuksia oman työnkuvan muutoksesta. Lopullisen innon jatko-opintoihin jatkamiseen antoi maisteriopinnoissani suorittamani opinnäytetyö terveydenhuollon ammattilaisten asenteista digitaalisia terveyspalveluita kohtaan sekä tulevan väitöskirjaohjaajani kanssa käydyt keskustelut digiosaamisen näkökulmaan laajentamisesta. Väitöskirjamatkan alkumetreillä olen päässyt haastattelemaan terveydenhuollon ammattilaisia eri terveydenhuollon yksiköistä Suomessa ja Ruotsissa koskien heidän näkemyksiään digitaalisten terveyspalveluiden käyttöön liittyvästä osaamisesta sekä osaamisen kehittämisestä. Haastatteluita analysoidessa oli mielenkiintoista huomata, miten tärkeänä (ja jopa itsestäänselvyytenä) haastateltavat pitivät potilaslähtöisyyden priorisoinnin digivälineiden käyttöä harkittaessa sekä yhtenä arvokokonaisuutena osana ammattilaisen digiosaamista. Keskusteluissa korostui potilaiden osaaminen ja sen arvioiminen, sekä kyvykkyys digivälineiden omaksumiseen, mikä voi itsessään rajoittaa mahdollisuuksia digivälineiden käyttöön.

Näin myös ammattilaiset ovat sisäistäneet vision digitalisaation asiakaskeskeisyyden tärkeydestä, joka tosin näyttäytyy hoitotyössä ja kuntoutuksessa muutoinkin perustavanlaatuisena toimintatapana. Taitojen ja asenteiden osalta ammattilaisten kokemukset olivatkin ristiriitaisempia, vaikka pääosin omiin taitoihin suhtauduttiin luottavaisin mielin, ja digivälineiden ja -palveluiden koettiin vain vahvistavan terveydenhuoltoa. Epäröinti näkyi joko ajatuksina kokemattomuudesta eri digivälineiden ja laitteiden käytössä tai huonoista kokemuksista johtuneista mielikuvista digivälineiden käytön hankaluudesta ja epätarkoituksenmukaisuudesta. Myös aikaisemmat tutkimukset ovat päätyneet ristiriitaisiin tuloksiin koskien terveydenhuollon ammattilaisten asenteita ja osoittaneet, että lähtökohtaisesti heikon osaamisen vuoksi digivälineet ja -palvelut sekä niihin liittyvä koulutus on koettu negatiivisina tai hyödyttöminä eikä digimahdollisuuksia haluta sen vuoksi käyttää. Toisaalta käytön on todettu lisäävän osaamista, luottamusta omiin taitoihin ja uskoa digipalveluiden ja -välineiden hyviin puoliin osana terveydenhuoltoa. Siinähän on noidankehä valmiina ja haasteena onkin suunnitella milloin, miten ja missä vaiheessa ammattilaisten digiosaamista tulisi vahvistaa. Lisäksi tulisi huomioida osaamisen vahvistamisen yksilöllisyys (henkilö- ja ammattikohtaisesti, tarpeiden mukaan) sekä miten työyhteisö ja esihenkilöt suhtautuvat digitalisaatioon, minkä on tutkitusti todettu olevan yhteydessä ammattilaisten asenteisiin ja mahdollisuuksiin digiosaamisen kehittämisessä. Näihin haasteisiin on vastattu mm. (täydennys)koulutuksia suunnittelemalla, mutta jatkossa tarvitaan entistä systemaattisempia ja laajempia keinoja, jotta voidaan varmistaa, että ammattilaiset motivoituvat digipalveluiden ja -välineiden hyödyntämiseen sekä pystyvät vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin hoitoa ja kuntoutusta tarjotessa.

Mitä tulee omaan väitöstyöhöni, jatkossa tarkoituksena on verrata suomalaisten ja ruotsalaisten terveydenhuollon ammattilaisten itsearvioitua osaamista digitaalisten terveyspalveluiden käytössä. On siis mielenkiintoista selvittää millaisia eroja (ja samankaltaisuuksia) ammattilaisten näkemyksissä heidän osaamisestaan ja digitaalisten palveluiden ja välineiden käytöstä on, ja miten osaaminen heijastaa maiden digitalisaation linjauksia.

Erika Jarva
Tohtorikoulutettava, MSc, fysioterapeutti
Hoitotieteen ja terveyshallintotieteen tutkimusyksikkö
Oulun yliopisto