KOTIIN TARJOTTAVIEN PALVELUJEN POTILASTURVALLISUUS

Itsenäisen asumisen tukeminen kotona ja kotona tarjottavien palvelujen kehittäminen kuuluvat hallituksen sosiaali- ja terveyspoliittisiin tavoitteisiin, mikä tarkoittaa lisääntyvää tarvetta kotihoidon palveluille. Tavoite on vähentää laitoshoidon määrää saman aikaisesti, kun hoito- ja hoivapalveluita tarvitsevien ikääntyvien määrä kasvaa ja kotihoidon asiakkaiksi ohjautuu yhä huonokuntoisempia ikäihmisiä.

Sosiaalihuoltolain (1301/2014) ja Terveydenhuoltolain (1326/2010 § 25) mukaan kuntien on järjestettävä kuntalaisille kotihoitoa eli kotipalvelua ja/tai kotisairaanhoitoa (Kuntaliitto 2017) väestön terveyden, hyvinvoinnin, työ- ja toimintakyvyn, sosiaalisen turvallisuuden, laadun ja potilasturvallisuuden edistämiseksi ja säilyttämiseksi. Lisäksi Terveydenhuoltolaissa suositellaan kotisairaalahoidon eli jaksottaisen, tehostetun kotisairaanhoidon organisoimista kaiken ikäisille potilaille perusterveydenhuollon, somaattisen tai psykiatrisen erikoissairaanhoidon, näiden yhdistelmän tai yksityisten tahojen tarjoamana. Nämä kotiin tarjottavat palvelut sijoittuvat nimensä mukaisesti kodin tai kodinomaisen asuinpaikan ja muun palvelu-tai hoitopaikan rajapinnalle, mutta kotoa puuttuu usein muilta hoito- ja hoivalaitoksilta edellytetty asiakas- ja potilasturvallisuuskulttuuri. Tämä saattaa osaltaan johtua siitä, että laitoksissa erilaiset haitta- ja vaaratapahtumat näkyvät palvelu- ja hoitoprosesseissa selkeämmin ja siksi ne usein analysoidaan systemaattisesti, kun taas kotona haitta- ja vaaratapahtumat saattavat jäädä havaitsematta, raportoimatta ja siksi myös analysoimatta, koska asiakkaat ja heidän läheisensä eivät välttämättä niitä huomaa.

Sosiaali- ja terveysministeriön asiakas- ja potilasturvallisuusstrategiassa korostetaan palveluntuottajien vastuuta asiakas- ja potilasturvallisuuden varmistamisessa sekä turvallisuuden kokonaisvaltaisen hallinnan tärkeyttä.  Lisäksi edellytetään muun muassa asiakkaiden ja potilaiden sekä heidän läheistensä osallisuutta, organisaatioiden palveluprosessien ja toimintatapojen riskienhallintaa sekä laadun ja turvallisuuden seurantaa. (Potilas- ja asiakasturvallisuusstrategia 2017–2021.)

Kotihoidon potilasturvallisuus koostuu neljästä ulottuvuudesta (Institute for Healthcare Improvement 2017; Lang, Edwards & Fleisze 2008):

1) fyysisestä ulottuvuudesta (kotiympäristön konkreettiset puitteet ja mahdolliset turvallisuusriskit) johon suurin osa kotona annettavien palvelujen turvallisuustekijöistä kohdentuu: lääkehoito, tartuntojen leviäminen, ravitsemus, kaatumis- tai kompastumisriski, huono hygienia, huono ilmanlaatuun, jätehuoltoon tai vaarallisiin aineisiin liittyvät terveysriskit.

2) emotionaalisesta ulottuvuudesta johon liittyvät kotihoidon asiakkaan stressi, trauma ja epämukavuus kotona saatavaan tai osittain omaisen taholta tarjottavaan hoitoon liittyen, sekä

3) sosiaalisesta ja 4) toiminnallisesta ulottuvuudesta, jotka liittyvät yhteisöjen ja sosiaalisten verkostojen sekä terveydentilan vaikutuksiin ADL-toimintoihin.

Hoitohenkilökunnan näkökulmasta potilasturvallisuuteen kotona tuovat lisäksi omat haasteensa kliinisen hoidon ja sen koordinoinnin ulottuvuudet, joihon liittyvät olennaisesti  organisaatioiden välisen ja sisäisen tiedonkulun haasteet, sisältäen teknologian ja laiteturvallisuuden sekä palveluohjauksen aspektit. Kotihoidossa esiintyy myös enenevissä määrin muita vaaratekijöitä kuten esimerkiksi asiakkaan, hänen läheisensä, kotieläinten tai naapureiden ennakoimaton aggressiivisuus; ja työntekijöiden rajallinen turvallisuusosaaminen sekä vähäinen tai olematon valvonta.

Suomessa Valvira valvoo sekä kotisairaanhoitoa että kotisairaalahoitoa, mutta kansallisten ammattitutkintoa koskevien kompetenssivaatimusten lisäksi kotisairaalassa toimiville hoitajille ei ole erityisvaatimuksia. Työnantajan tulee valvoa, että työntekijällä on tarvittava ammattitutkinto ja ammatilliset kompetenssit, etenkin lääkehoidossa ja laiteturvallisuudessa. Lisäksi THL voi antaa laatusuosituksia työntekijän lisäkompetensseista. Sairaanhoitajaliiton (2020) kyselyn mukaan kotihoidon työntekijöiden määrä, koulutus ja osaaminen eivät vastaa enää asiakkaiden tarvetta, eikä liian vähällä henkilökunnalla taata turvallista ja laadukasta kotihoitoa vanhuksille. Myös aikaisemman, Superille tehdyn selvityksen (Erkkilä 2018) mukaan jo tuolloin kotihoidon henkilöstöresurssit ja asiakkaiden tarpeet eivät kohdanneet, mistä syystä 96 % kotihoidon työntekijöistä oli toistuvasti tai jatkuvasti huolissaan kotihoidon laadusta.

Näistä syistä koen erittäin tärkeäksi kartoittaa kotiin tarjottavien palvelujen (kotipalvelun, kotisairaanhoidon sekä kotisairaalahoidon) asiakas- ja potilasturvallisuuskulttuuria Suomessa, (kts. tutkimushanke Avancerad hemvård https://www.abo.fi/halsovetenskaper-forskning-och-forskare/).

Heli Vaartio-Rajalin
Gerontologisen hoidon apulaisprofessori, Kliinisen hoitotieteen dosentti
Åbo Akademi/Vaasa, Terveystieteet

Erkkilä S. 2018. “Jos tää meno jatkuu, meidän sydämet särkyy” Selvitys työstä kotihoidossa ja kotihoitotyön kehittämisestä 2018. Helsinki: SuPer ry. Saatavilla: https://www.superliitto.fi/site/assets/files/94895/kotih oidon_selvitys_super_2018.pdf

Institute for Healthcare improvement. 2017. Patient Safety in the Home – Assessment of Issues, Challenges, and Opportunities. ihi.org/PatientSafety

Lang A, Edwards N & Fleisze A. 2008.  Safety in home care: a broadened perspective of patient safety. International Journal for Quality in Health Care 20 (7), 130–135. 10.1093/intqhc/mzm068 Advance Access Publication: 23 December 2007

Potilas- ja asiakasturvallisuusstrategia 2017–2021. Valtioneuvoston periaatepäätös. STM Julkaisuja 9, https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/80352/09_2017_Potilas-%20ja%20asiakasturvallisuusstrategia%202017-2021_suomi.pdf?sequence=1

Sairaanhoitajaliitto. 2020. Jaksamiskysely sairaanhoitajille 2018. https://sairaanhoitajat.fi/wp-content/uploads/2020/06/Raportti-potilasturvallisuudesta_.pdf

 

Sote-ammattilaiset digiosaajiksi – osaamisen vahvistaminen systemaattiseksi

Terveydenhuollon digitalisaatio on ollut jo pidemmän aikaa sote-kentällä ”hot topic” ja aihetta on lähestytty myös tieteen osalta monesta näkökulmasta jo pitkään, joskin kiihtyvästi etenkin viimeisten kymmenen vuoden aikana. Voisi jopa ajatella, että terveydenhuollon digitalisaatio on jo tehnyt läpimurtonsa, ja ajatukset tulisi suunnata entistä tiiviimmin asiakaslähtöisyyden, järjestelmien yhteen toimivuuden, tietoturvan sekä ammattilaisten digiosaamisen varmistamiseen ja vahvistamiseen. Suomi onkin nauttinut mainetta jopa maailmanlaajuisella mittakaavalla olemalla julkisten digiterveyspalveluiden edelläkävijä. Digitalisaation tarjoamiin hyötyihin on siis alettu panostamaan täällä enenevin määrin, mikä näyttäytyy hallituksen linjauksissa sekä digitalisaatiota edistävien hankkeiden alulle panossa. Sosiaali- ja terveysministeriön digitalisaatiolinjauksissa 2025 visioitiin, että digipalvelut kehitetään asiakkaan tarpeista lähtien, tarjotaan yhdenvertaisesti muiden palveluiden ohella ja yhden luukun periaatteella. Hallitusohjelman mukaisesti vuonna 2020 asetettiin digitalisaation edistämisen ohjelma, jonka nimissä pyritään nostamaan julkisen sektorin teknologia- ja digitalisaatiokyvykkyyttä sekä parannetaan eri sektoreiden vuorovaikutusta tekoälyn avulla (Aurora AI-verkko). Tekoälyä ja robotiikkaa halutaan hyödyntää yleisesti tehokkaammin hyvinvointialan palveluissa tehostamaan palvelujärjestelmän toimintaa (Hyvinvoinnin tekoäly ja robotiikka -ohjelma Hyteairo). Linjauksissa esitettyjen periaatteiden mukaisesti kansalliset hankkeet kuten Digisote, MEDigi, Digivisio 2030 ja SotePeda24/7 ovat kohdentaneet toimenpiteensä etenkin terveydenhuollon ammattilaisten asemaan digitalisaation etenemisessä pyrkien määrittelemään, yhtenäistämään ja vahvistamaan eri alojen ammattilaisten, opiskelijoiden ja opettajien osaamista digitaalisten sosiaali- ja terveyspalveluiden käytössä. Näiden toimenpiteiden avulla halutaan turvata asiakkaiden ohella myös ammattilaisten digitaaliset valmiudet.

Mutta millaisia ovat ne taidot, tiedot, asenteet ja arvot, joita terveydenhuollon ammattilaiset kokevat itse tarvitsevansa tässä alati muuttuvassa digiyhteiskunnassa? Omassa väitöskirjatutkimuksessani lähtökohtana on terveydenhuollon ammattilaisten perspektiivi digiosaamiseen liittyen, kohdistuen laaja-alaisesti terveydenhuollossa käytettäviin digitaalisiin palveluihin, sovelluksiin ja työkaluihin, jotka ovat jo tavalla tai toisella arkipäivää ammattilaisten työssä. Kiinnostukseni aiheeseen nousi omista työelämänkokemuksistani fysioterapeuttina kohdatessani erinäisiä keskusteluita terveydenhuollon digimuutoksesta sekä kuunnellessani ammattilaisten kauhistuneita ja ihastuneita ajatuksia oman työnkuvan muutoksesta. Lopullisen innon jatko-opintoihin jatkamiseen antoi maisteriopinnoissani suorittamani opinnäytetyö terveydenhuollon ammattilaisten asenteista digitaalisia terveyspalveluita kohtaan sekä tulevan väitöskirjaohjaajani kanssa käydyt keskustelut digiosaamisen näkökulmaan laajentamisesta. Väitöskirjamatkan alkumetreillä olen päässyt haastattelemaan terveydenhuollon ammattilaisia eri terveydenhuollon yksiköistä Suomessa ja Ruotsissa koskien heidän näkemyksiään digitaalisten terveyspalveluiden käyttöön liittyvästä osaamisesta sekä osaamisen kehittämisestä. Haastatteluita analysoidessa oli mielenkiintoista huomata, miten tärkeänä (ja jopa itsestäänselvyytenä) haastateltavat pitivät potilaslähtöisyyden priorisoinnin digivälineiden käyttöä harkittaessa sekä yhtenä arvokokonaisuutena osana ammattilaisen digiosaamista. Keskusteluissa korostui potilaiden osaaminen ja sen arvioiminen, sekä kyvykkyys digivälineiden omaksumiseen, mikä voi itsessään rajoittaa mahdollisuuksia digivälineiden käyttöön.

Näin myös ammattilaiset ovat sisäistäneet vision digitalisaation asiakaskeskeisyyden tärkeydestä, joka tosin näyttäytyy hoitotyössä ja kuntoutuksessa muutoinkin perustavanlaatuisena toimintatapana. Taitojen ja asenteiden osalta ammattilaisten kokemukset olivatkin ristiriitaisempia, vaikka pääosin omiin taitoihin suhtauduttiin luottavaisin mielin, ja digivälineiden ja -palveluiden koettiin vain vahvistavan terveydenhuoltoa. Epäröinti näkyi joko ajatuksina kokemattomuudesta eri digivälineiden ja laitteiden käytössä tai huonoista kokemuksista johtuneista mielikuvista digivälineiden käytön hankaluudesta ja epätarkoituksenmukaisuudesta. Myös aikaisemmat tutkimukset ovat päätyneet ristiriitaisiin tuloksiin koskien terveydenhuollon ammattilaisten asenteita ja osoittaneet, että lähtökohtaisesti heikon osaamisen vuoksi digivälineet ja -palvelut sekä niihin liittyvä koulutus on koettu negatiivisina tai hyödyttöminä eikä digimahdollisuuksia haluta sen vuoksi käyttää. Toisaalta käytön on todettu lisäävän osaamista, luottamusta omiin taitoihin ja uskoa digipalveluiden ja -välineiden hyviin puoliin osana terveydenhuoltoa. Siinähän on noidankehä valmiina ja haasteena onkin suunnitella milloin, miten ja missä vaiheessa ammattilaisten digiosaamista tulisi vahvistaa. Lisäksi tulisi huomioida osaamisen vahvistamisen yksilöllisyys (henkilö- ja ammattikohtaisesti, tarpeiden mukaan) sekä miten työyhteisö ja esihenkilöt suhtautuvat digitalisaatioon, minkä on tutkitusti todettu olevan yhteydessä ammattilaisten asenteisiin ja mahdollisuuksiin digiosaamisen kehittämisessä. Näihin haasteisiin on vastattu mm. (täydennys)koulutuksia suunnittelemalla, mutta jatkossa tarvitaan entistä systemaattisempia ja laajempia keinoja, jotta voidaan varmistaa, että ammattilaiset motivoituvat digipalveluiden ja -välineiden hyödyntämiseen sekä pystyvät vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin hoitoa ja kuntoutusta tarjotessa.

Mitä tulee omaan väitöstyöhöni, jatkossa tarkoituksena on verrata suomalaisten ja ruotsalaisten terveydenhuollon ammattilaisten itsearvioitua osaamista digitaalisten terveyspalveluiden käytössä. On siis mielenkiintoista selvittää millaisia eroja (ja samankaltaisuuksia) ammattilaisten näkemyksissä heidän osaamisestaan ja digitaalisten palveluiden ja välineiden käytöstä on, ja miten osaaminen heijastaa maiden digitalisaation linjauksia.

Erika Jarva
Tohtorikoulutettava, MSc, fysioterapeutti
Hoitotieteen ja terveyshallintotieteen tutkimusyksikkö
Oulun yliopisto

MITEN TOHTORIT SAADAAN NÄKYVIKSI KÄYTÄNTÖÖN?

Useat kansalliset ja kansainväliset suositukset ohjeistavat, että hoitotyön tulee perustua näyttöön ja tutkittuun tietoon. Useiden vuosien, jopa vuosikymmenten ajan on puhuttu siitä, että potilasturvallisen hoitotyön tulee olla tutkittuun tietoon ja hyväksi koettuun tapaan perustuvaa. Oman toiminnan perusteleminen ja tutkimuksen mukanaan tuoman tiedon osoittaminen toiminnassa on yksi vaikeimmista tehtävistä niin yksittäiselle hoitotyöntekijälle kuin organisaatiolle. Erilaiset laatusuoritukset ja -mittarit osoittavat tilastojen valossa laadun, mutta kertovatko ne totuutta käytännön hoitotyöstä? Miten tutkittu tieto ja terveystieteiden tohtorit näkyvät yksittäisen hoitotyöntekijän arjessa? Näkyvätkö mitenkään vai erkaneeko käytäntö ja tutkimus yhä enemmän toisistaan?

Suomalaisessa terveystieteellisessä tutkimuksessa on vahvasti näkyvissä keskeiset strategiset teemat, kuten koulutus, väestön ikääntyminen, terveyspalvelut, kulttuuriset tekijät ja hoitotyön kehittäminen sekä johtaminen. Eri yliopistoilla on erilaiset profiilit ja tutkimusohjelmat, jotka pohjautuvat vahvaan yhteistyöhön eri organisaatioiden kanssa. Haasteena on tutkimuksen ja käytännön hoitotyön yhdistäminen entistä vahvemmaksi. Hoitotiede on hyvin käytännönläheinen ja sillä on vahva teoreettinen pohja, jota on rakennettu aina 1970-luvulta lähtien. Tämän lisäksi eri tieteenalojen välisten tutkimusten kautta myös hoitotiede on saanut vahvistusta ja uusia ulottuvuuksia. Tutkimustulosten implementointi käytäntöön ja tulosten esittely käytännön hoitotyöntekijöille on entistä tärkeämpää. Terveydenhuoltoalan vetovoimaisuuden lisäämisen taustalla tulee olla laadukas hoitotyö, joka saavutetaan tutkimustulosten esiintuomisella sekä pohdinnalla, miten tutkimustuloksia voidaan hyödyntää yksittäisen hoitotyöntekijän työssä. Jo vuonna 2009 The Lancet -lehdessä julkaistussa artikkelissa (Chalmers & Glasziou 2009) todettiin, että jopa yli puolet tutkimustuloksista saattaa olla niin sanottua tutkimusjätettä, sillä tutkimukset eivät tarkastele relevantteja kliinisiä kysymyksiä tai käytetyt tutkimusmenetelmät ja -asetelmat ovat olleet heikkoja. Myös tutkimustulosten raportointi on useissa tapauksissa harhaista ja tutkimustulosten tulkinta ei perustu olemassa olevaan näyttöön. Vaikkakaan tutkimusjätteeltä ei voida koskaan kokonaan välttyä, voidaan siihen kiinnittää huomiota ja pyrkiä sellaiseen tutkimukseen, joka vastaa asetettuun tutkimuskysymykseen ja antaa tuloksen, joka on helposti vietävissä käytäntöön, oli sitten kysymyksessä kliininen hoitotyön alue, koulutus tai organisaation tasoinen tutkimus. Tutkimuksen tuleekin olla vahvasti kontekstissa juuri siinä ympäristössä, jossa saadaan luotettavaa tulosta aikaiseksi. Hoitotieteellinen tutkimus on ajan saatossa siirtymässä yhä enenevässä määrin kuvailevasta tutkimuksesta kokeelliseen tutkimukseen erilaisten interventiotutkimusten myötä. Näin saadaan vaikuttavuutta myös olemassa olevalle käytännölle ja näytettyä toteen niin uusien kuin vanhojenkin käytäntöjen soveltuvuus laadukkaalle hoitotyölle.

On selvää, että potilasturvallisen hoitotyön laadun takaa vahva tutkimusnäyttö. Esimerkiksi useiden vuosien ajan on todettu, että vaaratapahtumailmoituksissa painottuvat kaksi keskeistä hoitotyön osa-aluetta: lääkehoitoon liittyvät tekijät ja kliiniseen hoitotyöhön (potilaan tarkkailuun ja hoitamiseen) liittyvät tekijät. Vähemmän vaaratapahtumailmoituksia tehdään koulutuksesta tai henkilökunnan osaamisesta, puhumattakaan suoranaisesti johtamisesta. Toki nämä ovat välillisesti vaikuttamassa esimerkiksi potilasturvallisuuteen, mutta eivät suoranaisesti näy käytännön hoitotyössä. Jotta tutkimus saadaan näkyväksi ja tutkimustulokset muuttamaan hoitotyötä entistä potilasturvallisemmaksi, tulee tohtorien ja tutkijoiden jakaa tietoa tutkimustuloksista aktiivisesti käytännön hoitotyöntekijöille. Käytäntöön jalkautuminen ja erilaiset koulutustilaisuudet, jotka ovat tarkoitettuja käytännön hoitotyöntekijöille, takaavat mahdollisuuden tiedon jakamiseen ja näin myös implementoinnin käytäntöön. Riittävän konkreettiset esimerkit siitä, miten tuloksia voi hyödyntää ja miten niiden kautta voi parantaa potilasturvallista hoitotyötä, takaavat sen, että tulokset elävät ja tekevät sitä, mitä niiden on tarkoitus tehdä. Onhan tohtorikoulutuksen ja tutkimuksen yksi tarkoitus parantaa käytännön hoitotyötä testaamalla olemassa olevia toimintoja interventioiden avulla ja kehittämällä uusia menetelmiä vaikuttavuuden ja laadun takaamiseen.

Missään nimessä ei voi unohtaa käytännön hoitotyön tarkastelua ihan konkreettiselta tasolta. Hoitotyösensitiivinen mittaaminen on erittäin tärkeää kehittämisen näkökulmasta. Tässä apuna toimivat kliiniset hoitotyöntekijät, kliinisesti erikoistuneet hoitajat sekä kliiniset asiantuntijasairaanhoitajat. Heidän apunsa ja panoksensa tutkimustiedon jalkauttamiseen käytäntöön on tärkeää. Tohtoreilla on tässäkin merkittävä rooli. Hyvä ja monipuolinen yhteistyö organisaatiossa, laajat verkostot ja kontaktit käytäntöön mahdollistavat yhteistyön tekemisen ja tutkimustulosten esittelyn, tarkastelun, arvioinnin ja jalkauttamisen. Mitä lähempänä käytännön hoitotyötä ollaan, sitä paremmin tulokset jalkautuvat käytännön toimintaan. Hoitotyön esihenkilön tiedolla johtamisen kulttuuri mahdollistaa myös käytännön hoitotyöntekijän tutkimusorientoituneen ajattelun. Kun esihenkilöllä on tutkimusorientoitunut lähestymistapa, aito kiinnostus kehittämiseen ja into uusien toimintatapojen etsimiseen, kaventuu tohtorin ja käytännön hoitotyöntekijän välinen etäisyys.

Miten tohtorit sitten näkyvät käytännön hoitotyöntekijän arjessa? Siten, että tohtorit asettavat itsensä tulevaisuuteen ja tarkastelevat asioita laaja-alaisella näkemyksellä ikään kuin visionäärisesti ulkopuolelta. Lisäksi tohtorit tuovat käytännön hoitotyöhön strategisia keinoja, miten lähtötilanne arvioidaan ja miten päästään asetettuun tavoitteeseen. Vahvan teoreettisen pohjan, tutkimusosaamisen ja erilaisten menetelmien myötä, tohtorit kykenevät johtamaan kehittämisprojekteja, tuomaan erilaisia näkökulmia esille ja laatimaan ratkaisuja ongelmiin. Tohtorien tulee olla apuna käytännön hoitotyön tekijälle hoitotyön kehittämisessä ja näin laadun paranemisessa, kuitenkaan unohtamatta sitä tosiasiaa, että käytännön hoitotyöntekijällä on vahvin osaaminen ja kokemuksen mukanaan tuoma näyttö olemassa olevista toimintatavoista.

Tiia Saastamoinen
TtM, tohtorikoulutettava (UEF), SH (AMK), lehtori
Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos

 

 

Onko korona passivoinut ikäihmiset pitkäaikaishoidossa?

Monen aktiivista elämää viettäneen ikäihmisen arki pysähtyi koronan johdosta. Kotona asuvia käskettiin eristämään itsensä, virkistys- ja harrastustoiminta keskeytettiin. Ympärivuorokautisen hoivan parissa asuvien arki muuttui, kun omaisten, vapaaehtoisten ja palveluntuottajien vierailut yksiköissä kiellettiin. Aktiivinen arki ylläpitää ikääntyneen fyysistä ja kognitiivista toimintakykyä. Paikalleen pysähtynyt elämä voi heikentää ikääntyneen kuntoa nopeastikin. Onko näin voinut käydä pitkäaikaishoidon asiakkaiden osalta?

THL toteutti vuodenvaihteessa 2020-2021 hyvinvointikyselyn vanhuspalveluiden asiakkaille. Siinä missä kotona asuvien osallistuminen virkistys- ja harrastustoimintaan oli koronan johdosta ollut hyvin vähäistä, pitkäaikaishoidon asiakkaiden aktiviteetit olivat jatkuneet paremmin myös korona-aikana. Se, että koronapandemian myötä arjen aktiivisuus laitoshoidossa elävillä ei ole muuttunut yhtä paljon kuin kotona asuvilla, ei kuitenkaan kerro mitään pitkäaikaishoidon yksiköiden arkisten aktiviteettien ja mielekkään tekemisen riittävyydestä. Pitkäaikaishoidon parissa asuvat ovat muuta ikäistään väestöä passiivisempia. He viettävät suurimman osan ajastaan joko istuen tai maaten, siitäkin huolimatta että kykenisivät itsenäiseen liikkumiseen. Ilmeisesti asuinympäristöllä on merkitystä.

Ikääntyneen liikkumisen kannalta on hyvin keskeistä, kuinka liikkumista tukevaksi ympäristö on suunniteltu, rakennettu ja järjestetty. Yhtä lailla laitoshoidon ympäristön virikkeellisyys ja siellä ohjattu toiminta sekä liikkumiseen tarvittaessa annettu tuki ovat merkittävässä roolissa ikääntyneiden aktiivisuuden kannalta. Korona-aika ei ollut muuttanut pitkäaikaishoidon asiakkaiden ulkoilua. Korona-aikana joka viides ympärivuorokautisen hoidon asiakkaista raportoi THL:n kyselyssä viettäneensä koko korona-ajan sisätiloissa, joka kolmas olisi toivonut pääsevänsä liikkumaan ulkona enemmän. Edellisessä kyselyssä vuodelta 2016 tilanne oli siis sama.

Ikääntynyt on itse oman elämänsä asiantuntija, ja vanhuspalvelut tulisi suunnitella ikääntyneiden näkemyksistä käsin. Väitöskirjatutkimuksessani kehitämme pitkäaikaishoidon asukkaiden ja heitä hoitavan henkilökunnan kanssa ratkaisuja ikäihmisten liikkumiskykyä ja aktiivisuutta tukemaan. Osallistamalla ihmiset itse kehittämään palveluita ja palveluympäristöjä, voidaan kehittää asiakaslähtöistä hoitoa.

Tutustu THL:n tutkimukseen:
Kehusmaa S, Siltanen S, Leppäaho S (2021) Hyvinvointi korona-aikana – tuloksia vanhuspalvelujen asiakastyytyväisyyskyselystä. Tutkimuksesta tiiviisti 10/2021. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-633-6

P.S. Suomessa ei tutkita säännöllisesti vanhuspalveluiden asiakastyytyväisyyttä. Myöskään osallistumisvelvoitetta palveluita tarjoavilla yksiköillä ei ole, kun kyselyitä toteutetaan, jolloin heikoimman asiakastyytyväisyyden yksiköt saattavat jättäytyä kyselyistä kokonaan pois. Suomeen tarvittaisiinkin velvoittava, säännöllisesti toteutettava vanhuspalveluiden asiakastyytyväisyyskysely, että voisimme seurata vanhuspalveluidemme tilaa.

Noora Narsakka
Sairaanhoitaja, MSc, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

 

Ajatuksia etäväitöksestä koronasyksynä 2020 


Väitöstutkimuksen taustat 

Tutkin millaisia seurauksia vauvan itkuisuudesta on perheelle, millaiset ovat vastasynnyttäneiden äitien vauvanhoitovalmiudet ja tyytyväisyys ja mitkä asiat ovat niihin yhteydessä. Arvioin tutkimuksessani myös The Happiest Baby -itkuisen vauvan rauhoittelumenetelmän vaikuttavuutta ja soveltuvuutta vauvan rauhoitteluun. Tutkimus lähti liikkeelle siitä, että pienen vauvan itkuisuus on perheille hyvin raskasta ja vanhemmille tarjottu apu on riittämätöntä. 

Tutkimuksessa todettiin, että vauvan selittämättömällä itkuisuudella voi olla laajoja ja kauaskantoisia seurauksia perheelle ja vauvalle itselleen. Vauvan itkuisuuden seuraukset voivat vaikuttaa varhaiseen vuorovaikutukseen vanhemman ja vauvan välillä ja siten vaikuttaa kielteisesti lapsen kasvuun ja kehitykseen. Itkuisen vauvan vanhempien väliset suhteet ja perheenjäsenten terveys ovat vaarassa. Lisäksi itkuinen vauva on vaarassa joutua kaltoinkohdelluksi tai pahoinpidellyksi. 

The Happiest Baby -itkuisen vauvan rauhoittelumenetelmä todettiin hyvin tarkoitukseensa soveltuvaksi, helposti käytettäväksi, ja toimivaksi menetelmäksi itkuisen vauvan turvalliseen rauhoitteluun ja selittämättömän itkuisuuden vähentämiseen. Rauhoittelumenetelmä paransi koeryhmään kuuluvien äitien vauvanhoitovalmiuksiaTässä tutkimuksessa The Happiest Baby -itkuisen vauvan rauhoittelumenetelmää käyttäneet äidit kokivat sen hyödyllisenä; kaikki vauvat rauhoittuivat kokonaan tai jonkin verran ja kaikki äidit suosittelivat menetelmää muille perheille. 

Mutta mennäänpä tarinassa muutama askel taaksepäin 

Koronavuoden 2020 vaikutukset väitösprosessin loppusuoralle 

Korona-toimenpiteet olivat minulle tutkijana osittain hyödylliset ja osittain haitalliset. Ellei olisi ollut pandemiaa, olisin matkustellut työmatkoilla ympäri maailmaa, eikä tutkimus olisi valmistunut ennätysajassa. Tein oman palkkatyöni etänä, koneen ääressä. Tätä oli helppo jatkaa iltoihin ja viikonloppuihin, artikkeleita korjaten ja viilaten. Onnekseni sain aineiston kerättyä pandemiaa edeltävänä aikana, mikä ei olisi onnistunut enää vuonna 2020 samalla tavalla. 

Kun alkoi näyttää mahdolliselta, että väittelisin loppuvuodesta 2020, varailtiin joulukuulle pari perjantaita väitökselle. Kesän kirjoitin yhteenvetoa ja sain sen valmiiksi elokuussa. Silloin pandemia pysytteli rauhallisena, tosin ajatus etäväitöksestä ainoastaan pienen läsnä olevan yleisön kera alkoi todentua. Yliopisto teki linjaukset pitkälle, mikä helpotti suunnittelua. Juhlienkin valmistelu alkoi. Varasin Nokian Kerholasta tilat ja tarjoilut 60 hengelle. Esitarkastusprosessi sujui perinteiseen tapaan, esitarkastajien palautekeskustelut käytiin etänä Helsinkiin ja Ouluun, mikä oli erittäin toimivaa. 

Sitten pandemia asettui kiihdytyksen lähtötelineisiin, uutiset synkkenivät. Ensin karsin väitöstilaisuuden ja juhlat vain 20 hengelle, sitten viikkoa ennen väitöstä ohjeistus muuttui. Väitöksessä sai olla läsnä yhteensä vain 10 henkilöä. Peruin juhlat ja kiittelin onneani, että ydinperheeseeni kuuluu vain 6 henkilöä, en tiedä mitä olisin tehnyt, jos kesäkuussa menehtynyt äitini olisi vielä ollut elossa. Kenet olisin karsinut? Vastaväittäjän, kustoksen, moderaattorin ja väittelijän lisäksi sai väitökseen tulla vain 6 henkilöä. 

Väitöskutsu lähti kaikesta huolimatta erittäin laajalle kuulijajoukolle ympäri Suomen ja maailmallekin. Etäväitös mahdollisti laajan yleisön mukanaolon. En tiedä jännittikö tämä ajatus enemmän, kuin jos tilaisuus olisi rajoitettu auditorioon saapuville, kuten perinteisesti on.  


Esteetöntä tiedettä 

Minulle väittelijänä tilanne oli hyvin jännittävä, koin etäosallistujien mukana olon yllättävänkin voimakkaana. Minua auttoi ja tuki oman perheen hievahtamaton keskittyminen yhdessä penkkirivissä, mikä lähes liikuttavalla tavalla näkyy kollegani etänä ottamassa valokuvassa. Tekniikka ja sen toimiminen huoletti aluksi, mutta siihen saimme hyvän tuen ennen aloitusta, jossa tosin pienesti sählättiin, mutta sekin kuuluu ajan henkeen -tietotekninen sählääminen. Lopulta kaikki toimi moitteettomasti. 

Etäväitös mahdollisti entisten kätilötyökavereideni osallistumisen toiselta puolelta Suomea, en tiedä saattoiko joku jopa osallistua toisella korvalla ihan sorvin äärestä. Tiede jalkautui hoito- ja kätilötyön arkeen. Jokainen halukas pääsi napin painalluksella mukaan. Osallistujia oli noin 150 laitteen verran, monen koneen ääressä oli useampi kuulija. Tämä ei olisi tapahtunut perinteisessä väitöksessä. Sain palautetta kätilöopiskelijoiltakin, olipa joku ollut mukana äitinsä kanssa. Kynnys lähteä väitöstilaisuuteen oli poissa. 

Olisin varmaankin vieläkin väittelemässä, sillä vastaväittäjäni oli huippu. Hän antoi minun loistaa, en ole elämässäni koskaan ennen kokenut samanlaista flow-tilaa. Kadotin ajan tajun täysin. Onneksi vastaväittäjäni ei kadottanut, vaan ohjasi tilaisuutta taitavasti alusta loppuun 

(Kuva: Anne Mäenpää)

Ei kuitenkaan uusi normaali… 

Ajattelen, että väitöstilaisuudet voitaisiin jatkossa järjestää hybrideinä. Lihallisesti läsnä olevat osallistujat rakentavat tilaisuuden juhlallisen kannustavaksi. Jokainen osallistuja on väittelijän puolella ja se kannattelee väittelijää, hetkestä tulee hänen. Tästä saatoin jäädä paitsi, etenkin kun karonkkakin oli minimaalinen. Tosin karonkassani tunnelma oli maksimaalinen puheineen ja herkkuruokineen, pönötys puuttui paikalta. Silti kaipaan oikeita valmistumisjuhlia omien työkavereideni ja ystävieni kanssa, se olisi todellistanut tapahtuman toisella tavalla. 

Toisinaan mietin epäuskoisena, tapahtuiko tämä kaikki todella? Olenko edes väitellyt? Olenko nyt valetohtori? Vähän ujosti olen ryhtynyt uutta tutkintotitteliäni käyttämään ja maistelen sitä edelleenkin hämmästellen. Ehkä muutkin kokevat näin, vaikka olisi perusväitös takana? Ehkä se kuuluu prosessiin? Mielen kannalta, psykologisesti, on tärkeää, että jonkun asian valmistuminen merkataan kuuluvasti ja näkyvästi. Olet todellakin valmis. 

Vuosi 2020 jää ikuisesti mieliimme omituisena, poikkeuksellisena ja uusia innovaatioitakin tuottaneena aikana. Olkoon etäväitös yksi uusista innovaatioista, joka kannattaa säilyttää. Tiede voi jalkautua arkeenosallistaa laajemmin ja popularisoitua sinä samalla. Tämä haastaa väitöksistä suuremmallekin yleisölle ymmärrettävät, jargonin voi jättää taakse ja voidaan keskittyä tieteen mahdollistamaan hyvään muutokseen yhteiskunnassamme. Tieteen viesti ja ymmärrettäväksi muotoiltu sanoma kuuluu kaikille. 


Elina Botha,
väitteli 4.12.20 Tampereen Yliopistossa ja työskentelee TAMKissa kätilötyön lehtorina.

(Kuva: Rami Marjamäki)

 

 

 

 

En doktorands tankar om äldres psykiska hälsa i tider av undantagstillstånd

I pandemins tidevarv har digitala verktyg blivit allt viktigare för att vardagen ska fungera. För den arbetande och studerande delen av befolkningen har en stor del av arbetsvardagen varit online. Digitala verktyg har underlättat kontakten till familj och vänner, men också varit viktiga för att hålla sig uppdaterad och få aktuell information om smittspridningen i ens område, t.ex. via lokala nyheter och Coronablinkern. Det känns också som att utbudet på online föreläsningar, konserter och träningsprogram har ökat under det senaste året. Nya kreativa idéer om hur föreningsliv kan bedrivas online har väckts till liv. Digitala verktyg har således inte enbart möjliggjort en fungerande vardag i tider av undantagstillstånd och restriktioner – de har också varit viktiga redskap för att skapa sig en meningsfull vardag. Likväl har den ökade skärmtiden inte enbart varit till lust utan också till många människors leda. I denna bloggtext kommer jag att reflektera kring hur den rådande pandemin har lett till att frågor som berör den digitala klyftan i samhället återigen har aktualiserats. Jag kommer också att diskutera användandet av digitala verktyg i relation till psykisk hälsa och fokus kommer här att ligga på äldre personer.

Under de senaste 10 åren har forskning som tittar på äldre, åldrandet och teknologi ökat explosionsartat. Detta kan troligen sammankopplas med att det finns en stark tilltro till teknologi som en lösning till de demografiska utmaningarna som vi står inför med en åldrande befolkning och de kostnader som detta ofta förväntas medföra. Dessutom har antalet äldre internetanvändare ökat de senaste åren, vilket kan ha motiverat forskare till att titta på detta fenomen. Merparten av studier på forskningsfältet har fokuserat på kliniska utfall och fysisk hälsa inom ramen för telecare, men det finns också forskningsevidens (fortfarande begränsad men ett växande forskningsfält) rörande äldres användning av digitala verktyg kopplat till psykisk hälsa och välbefinnande och som påvisat lovande resultat. I en befolkningsbaserad studie från 2016 som nyligen publicerades kunde jag och mina kollegor se att det fanns ett positivt samband mellan äldre internetanvändning och upplevd meningsfullhet, som är en viktig komponent av vårt psykiska välbefinnande. Speciellt de äldre som använde internet till att ta del av underhållning och hobbyer verkar ha en större sannolikhet att uppleva livet som meningsfullt, i jämförelse med de som inte gjorde det. En potentiell förklaring till detta samband kunde vara att nätet erbjuder nya möjligheter till att ta del av sådant innehåll som intresserar och roar, att utöva sina hobbyer. Och att dessa aktiviteter i sin tur kan stöda det psykiska välbefinnandet. Forskning har också visat att olika internet-baserade aktiviteter kan ha olika inverkan på t.ex. ensamhet. En viss typ av användande kan lindra känslor av ensamhet, medan andra kan öka dem – #inteallaaktiviteter och #inteallaäldre.

Även om antalet äldre onliners har ökat de senaste åren, speciellt nu under pandemin rapporterar svenska medier om att det skett en ”chockdigitalisering” av äldre, finns det fortfarande en grupp som inte har tillgång till eller som av olika orsaker inte använder internet (ungefär 11 procent av hela befolkningen i Finland år 2018). Studier som tittat närmare på vad som kännetecknar internet användarna och icke-användarna konstaterar att de kan kopplas ihop med bl.a. utbildningsnivå, inkomstnivå, hälsostatus och ålder. Det vill säga de internetanvändande äldre har oftast högre utbildningsnivå, högre inkomst, en bättre hälsa och är yngre än de äldre personer som inte använder sig av internet. Att studier dessutom visar på att digitala verktyg i viss mån kan främja psykiskt välbefinnande kan utgöra en potentiell risk för att digitaliseringen ökar ojämlikhet vad gäller hälsa. De personer som redan har det bra får det ännu bättre. Att ”chockdigitaliseras”, det vill säga att hastigt skaffa såväl den teknik som de färdigheter som behövs för att ta sig ut på nätet, kan inte vara det lättaste i tider av social och fysisk distansering.

Pandemin har illustrerat att digital kompetens inte enbart är viktigt ur en demokratisk synvinkel, utan att den också är viktig för vår hälsa och vårt psykiska välbefinnande. Bortsett från viktig hälsoinformation kan digitala verktyg också erbjuda oss meningsfulla aktiviteter som kan stöda och främja psykiskt välbefinnande, inte minst i dessa tider när inget i vår vardag är som förr. Kanske behöver vi nu och i framtiden allt mer börja beakta det digitala som en viktig dimension av vår hälsa och vårt psykiska välbefinnande eller som en viktig hälsodeterminant, både på individnivå och på makronivå. Såväl den hälsosyn som finns inom den caritativa vårdvetenskapliga traditionen som äldres egna beskrivningar av psykisk hälsa understryker vikten av mångdimensionalitet, att det är viktigt att beakta hela livskontexten i relation till hälsa. Det vill säga fysiska faktorer i vår omgivning men också sociala relationer och det som pågår runt omkring oss i samhället har en inverkan på hur vi mår. Det är därför bra att man redan inom det hälsofrämjande arbetet riktat till äldre fokuserar på digital inkludering och det behövs kanske ännu mer för framtiden. Vidare behövs mera interdisciplinära och multi-sektorala samarbeten både inom forskningen som mellan forskning och praktiken för att skapa ett evidensbaserat, hållbart och hälsofrämjande serviceutbud i framtiden. Och kanske viktigast av allt – samarbete med äldre för att kunna utveckla tjänster som ligger i linje med deras behov och önskemål.

Emilia Viklund
Doktorand i hälsovetenskaper vid Åbo Akademi

Referenser:
Baxter R, Jemberie WB, Li X, et al. (2021). COVID-19: Opportunities for interdisciplinary research to improve care for older people in Sweden. Scandinavian Journal of Public Health. 49(1):29-32. doi:10.1177/1403494820969544

Forsman, A.K. & Nordmyr, J. (2015). Psychosocial Links Between Internet Use and Mental Health in Later Life A Systematic Review of Quantitative and Qualitative Evidence. Journal of Applied Gerontology, 36 (12): 1-48.

Lupton, D. (2015). Health promotion in the digital era: a critical commentary, Health Promotion International, 30, 1, pp. 174–183, https://doi.org/10.1093/heapro/dau091

Nordmyr, J., Creswell-Smith, J., Donisi, V., Lara, E., Martin-Maria, N., Nyholm, L., & Forsman, A.K. (2020). Mental well-being among the oldest old: revisiting the model of healthy ageing in a Finnish context. International Journal of Qualitative Studies in Health and Well-being, 15(1).

Nowland R, Necka EA and Cacioppo, JT (2018) Loneliness and Social Internet Use: Pathways to Reconnection in a Digital World? Perspectives on Psychological Science, 13, 70-87.

Viklund EWE, Nilsson I, Forsman AK. (2021). Nordic population-based study on internet use and perceived meaningfulness in later life: How they are linked and why it matters. Scandinavian Journal of Public Health. February 2021. doi:10.1177/1403494820987459

 

 

Lapsille kehitetyt pelilliset mobiilisovellukset – osa tulevaisuuden hoitotyötä?

Lapsen joutuminen päiväkirurgiseen toimenpiteeseen on lapselle ja perheelle jännittävä, jopa ainutkertainen ja monia ajatuksia herättävä tilanne. Se voi herättää pelkoa ja ahdistusta niin lapsessa kuin vanhemmassa. Lapsen valmistaminen toimenpiteeseen lapsen ikätaso ja kehitys huomioiden on äärimmäisen tärkeää. Sillä, miten lapsi kokee itse hoitopolulla olemisen, leikkaukseen menemisen ja postoperatiivisen kivun hoidon, voi olla lapsen kehityksen kannalta kauaskantoisia seurauksia. Lapsen kokemat negatiiviset tuntemukset ja kiputilat voivat vaikuttaa lapsen kognitiiviseen kehitykseen ja myöhempiin pelkotiloihin. Tämän vuoksi lapsen ja perheen hyvään ohjaukseen on oleellista kiinnittää huomiota; ohjaus hoitopolun alkupäässä voi vähentää postoperatiivisen vaiheen soittoja ja hoidon ohjaksen tarvetta. Hoitopolku kattaa käsitteenä polun kotoa leikkauspäätöksestä sairaalaan, sairaalassaolon ja kotona tapahtuvan toipumisen.

Potilaan ohjaus on kehittynyt merkittävästi 2020-luvulla ja siirtänyt huomiota myös digitalisaation mahdollisuuksiin, vääjäämättä. Lapsikin voi valmistautua omaan toimenpiteeseen ja saada apua yksittäisiin kipua tuottaviin tilanteisiin esimerkiksi mobiilisovelluksen avulla. Potilaan valmistaminen, hoidon ohjaus ja jopa kivun hoidon apu voi olla mobiilisovelluksen muodossa. Sovelluksen kautta hoitaja voi olla etäyhteydessä tai hoitajaa ei tarvita lainkaan. Mobiilisovellus on kätevästi mukana omassa puhelimessa ladattuna ja turvallisena.

Ennen mobiilisovellusten ja yleensäkin digitaalisten sovellusten käyttöönottoa on tärkeää tuottaa tutkimusnäyttöä niiden hyödyllisyydestä terveydenhuollossa. Tutkimuksia erilaisten mobiilisovellusten vaikuttavuudesta lasten päiväkirurgisella hoitopolulla on jonkin verran, mutta ei vielä riittävästi. Olen ollut väitöskirjatutkijana projektikonsortiossa, joka koostuu tutkijoista, sovelluksia kehittävistä yrityksistä ja sairaaloista. Väitöstutkimukseni aihe on pelillisen sovelluksen vaikuttavuus kouluikäisten lasten päiväkirurgisella hoitopolulla. Systemaattisessa kirjallisuuskatsauksessa selvitin, millaisia sovelluksia tällä hetkellä on käytössä ja mikä niiden vaikuttavuus on lapsen kokemaan pelkoon, ahdistukseen ja kipuun sekä vanhempien omaan ahdistuneisuuteen ja tyytyväisyyteen hoitopolulla. Vaikuttavuustutkimuksia on tehty tavallisista pelisovelluksista (esim. Angry Birds) virtuaalivideoihin ja sairaalaympäristöön kehitettyihin peleihin. Eniten mobiilisovellustutkimuksia on tehty Amerikassa ja Kanadassa, Euroopassa vielä vähänlaisesti. Tehdyn meta-analyysimme mukaan erilaiset internetpohjaiset sovellukset auttavat vähentämään lapsen kokemaa ahdistusta preoperatiivisessa vaiheessa. Postoperatiivisesta vaiheesta ei ole riittävästi vielä tietoa tällä hetkellä.

Jotta tutkimus olisi uskottavaa, täytyy tutkimuksessa selvittää myös sovellusten käyttäjien ja niitä työssään hyödyntävien näkökulma. Toisessa vaiheessa projektiamme kysyin sairaalan asiantuntijoilta ja lasten vanhemmilta, millaisia tarpeita heillä olisi pelilliselle sovellukselle. Lasten vanhemmat halusivat muun muassa lapsen oman osallisuuden lisäämistä ja kokivat erilaisten sovellusten hyödyttävän perhettä. Vastaavasti asiantuntijat toivat esille esimerkiksi, että sovellusta hyödynnettäisiin eniten valmisteluvaiheessa ja että sovelluksissa olisi kommunikaation tukemiseksi ohjeita myös muilla kielillä kuin suomeksi ja englanniksi. Sovellusta voisi hyödyntää hoito-ohjeiden läpikäymiseen, postoperatiivisen kivun hoidon tukemiseen ja kipumittarikin voisi löytyä sovelluksessa. On tärkeää, että sovellusta käyttävät potilaat ja heidän läheisensä huomioidaan myös tarvetutkimuksessa.

Kolmannessa vaiheessa tutkimustani tulen selvittämään RCT -tutkimuksen avulla pelillisen mobiilisovelluksen vaikuttavuutta, jolloin lapsi voi käyttää sovellusta koko hoitopolun ajan. Projektikonsortiossa on ollut mukana yrityksiä, jotka hyödynsivät jonkin verran tarvetutkimustemme tuloksia kehittäessään sovelluksia edelleen. Mitä lapselle kehitetty mobiilisovellus voi sitten tarkoittaa ja pitää sisällään? Lapsen kohdalla se voi tarkoittaa lapsen virtuaalista siirtymistä sairaalaympäristöön, ja vähittäistä oppimista ja tutustumista tulevaan toimenpiteeseen pelisovelluksen avulla. Lapsi kiinnostuu ja tutustuu sairaalaympäristöön sovelluksen kautta ja saa mieltä askarruttaviin kysymyksiin apua sovelluksesta. Samalla sovellus auttaa lasta sopeutumaan tulevaan toimenpiteeseen ja ohjaa lasta myös tunnetaidoissa. Sairaalassa lapsi voi pelata sovelluksella odottaessaan toimenpiteeseen pääsyä. Kotona kivun hoidossa peli voi auttaa lasta kiinnittämään huomiota toisaalle pois kivusta, mikä auttaa kivunhoidossa lääkkeen lisäksi. Peli voi mahdollistaa lapsen ja vanhemman välille myös uusia keskusteluaiheita, mitä vanhempi ei olisi tullut ajatelleeksi ilman sovellusta. Sovellus voi olla paitsi lapsen ja vanhemman välinen kommunikaatioapu, se voi auttaa myös hoitohenkilökuntaa ja lapsen vanhempia kommunikaatio-ongelmissa, jos perheen ja hoitohenkilöstön välillä ei ole yhteistä kieltä.

Tutkijana olen saanut kasvaa tämän vaiherikkaan, vaativan ja välillä hektisestikin etenevän projektin aikana. On ollut antoisaa ja haasteellista lähteä mukaan uuteen tuntemattomaan ja saada vaikuttaa myös pelisovelluksen kehittämiseen. Tästä aiheesta löytyy vielä paljon uutta tutkittavaa, koska digitalisaatio on jo tätä päivää hoitotyössä. Olisi hienoa, jos hoitotyöntekijät saataisiin mukaan kehittämään hoitotyötä edelleen. Tällä hetkellä olen kirjoittamassa artikkeliväitöskirjani yhteenveto-osaa, jonka kirjoitan suomeksi. Koen, että kansainvälisten artikkeleiden lisäksi on tärkeää, että mahdollisimman moni käytännön työntekijä ja hoitotyön kehittäjä voisivat hyödyntää tutkimustuloksia omassa työssään. Aika näyttää, mihin tämä polku vie!

Arja Rantala

TtM, Tohtorikoulutettava

Oulun yliopisto, Hoitotieteen ja terveyshallintotieteen tutkimusyksikkö

IndFamilyNurs -tutkimusryhmä

Hoitotyön johtajan asenteella on väliä

Asenteet liittyvät vahvasti jokapäiväiseen elämäämme. Ne vaikuttavat siihen, kuinka tulkitsemme ympäristöämme, käyttäydymme sosiaalisissa tilanteissa, ja ymmärrämme kokemiamme asioita. Asenteita ei kuitenkaan voi määrittää yksiselitteisesti, mutta selvää on se, että asenteilla on väliä, kun ajatellaan ihmisen käyttäytymistä ja valintoja. Työssä ja vapaa-ajalla toimintaamme ohjaavat erilaiset säännöt, ohjeet ja suositukset. Mutta se, missä määrin niitä todellisuudessa noudatamme, liittyy osaltaan asenteisiin.

Pakkotoimien vähentäminen psykiatrisessa hoidossa on ollut kansallinen ja kansainvälinen tavoite jo useiden vuosien ajan. Esimerkiksi eristämisen ja sitomisen vähentämiseen on olemassa ohjeistuksia varmasti jokaisessa psykiatrisessa yksikössä. Mutta mikäli asenteemme pakkotoimien vähentämistä kohtaan on kielteinen, olemmeko motivoituneita aidosti työskentelemään pakkotoimien vähentämiseksi? Tai entä jos johtajan asenne pakkotoimien vähentämistä kohtaan on välinpitämätön tai jopa negatiivinen?

Hoitotyöntekijöiden asenteita pakkotoimien käyttöä kohtaan on tutkittu monipuolisesti, ja asenteet vaikuttaisivatkin olevan yhteydessä siihen, kuinka paljon pakkotoimia käytetään. Näyttää myös siltä, että vuosien saatossa asenteet ovat muuttuneet yhä negatiivisemmiksi, vaikka pakkotoimien käyttö koetaankin usein tarpeellisena. Vaihtoehtoisia väkivaltaisen käyttäytymisen hallintaan tähtääviä menetelmiä ei välttämättä ole tarjolla, tai niiden käyttöön ei saa riittävästi tukea. Toisaalta hoitohenkilökunnan toimintaa voi ohjata pelko siitä, että väkivalta lisääntyy pakkotoimien vähentämisen myötä. Jopa pelko siitä, että pakkotoimien käyttö kielletään kokonaan ja hoitohenkilökunta jätetään pärjäämään väkivaltaisten potilaiden kanssa, ilman tukea tai keinoja väkivallan hallitsemiseksi.

Hoitotyöntekijöiden asenteisiin ja käsityksiin pyritään vaikuttamaan eri tavoin. Tarjotaan esimerkiksi erilaisia koulutuksia, joissa kerrotaan pakkotoimien negatiivisista vaikutuksista, pakkotoimien käytön vähentämiseen tähtäävistä strategioista, ja vaihtoehtoisista menetelmistä. Lopulta organisaation johto määrittelee, millaisia strategioita milloinkin käytetään, ja saatuja tuloksia esitellään tilastojen muodossa. Pelkkä koulutus, ohjeistukset ja tilastot eivät kuitenkaan riitä – tarvitaan hoitotyön johtajia pakkotoimien vähentämisen juurruttamiseksi osaksi käytännön hoitotyötä. Johtajilla onkin merkittävä rooli, kun tavoitellaan pakkotoimien vähentämistä. Johdon tulee tarjota tukea pakkotoimien vähentämiseen sekä vaihtoehtoisten menetelmien käyttöön – ilman syyllistämistä, mikäli tavoitteisiin ei aina päästäisikään.

Hoitotyön johtajien asenteita on tutkittu kansainväliselläkin tasolla hyvin vähän. Sen sijaan hoitotyön johtamisella on useiden tutkimusten mukaan yhteys hoitotyön tulokseen, eli esimerkiksi siihen, millaista hoitoa potilas tai asiakas saa, tai siihen, millaiseksi hoitohenkilökunta kokee työnsä. Hoitotyön johtamisella, ja sen myötä johtajien asenteilla, organisaation tasosta riippumatta, on siis merkitystä.

Uskon, että hoitotyön johtajina asenteemme välittyy hoitotyöhön, halusimme tai emme. Samoin jokaisen hoitotyöntekijän asenne välittyy siihen, miten hoidamme asiakkaita ja potilaita. Sen lisäksi, että johtajina mietimme, millaisena asenteemme ja toimintamme näyttäytyy henkilökunnalle, olisi tärkeää miettiä myös sitä, miten ne näkyvät asiakkaalle ja potilaalle, ja miten ne vaikuttavat asiakkaan tai potilaan saamaan hoitoon.

Väitöstutkimuksessani perehdyin pakkotoimien käyttöön psykiatrisessa sairaalahoidossa ja hoitotyöntekijöiden sekä erityisesti hoitotyön johtajien asenteisiin pakkotoimia kohtaan. Hoitohenkilökunnalla on merkittävä rooli pakkotoimien käyttöön liittyvässä päätöksenteossa: Hoitotyöntekijät ovat läsnä ja potilaan kanssa ympäri vuorokauden ja ovat näin ollen asiantuntijoita potilaan voinnin suhteen. Akuuteissa tilanteissa hoitohenkilökunta saattaa joutua tekemään päätöksen pakkotoimen käytöstä ennen kuin lääkäri edes ehtii paikalle. Hoitotyön johtajan tehtävänä onkin luoda suotuisa ja motivoiva ympäristö pakkotoimien vähentämiselle, ja siksi sillä on väliä, millainen asenne johtajalla on pakkotoimien käyttöä ja niiden vähentämistä kohtaan. Sillä on aina merkitystä, saako henkilökunta tukea ja kannustusta, ja näin ollen hoitotyön johtajan asenteella on aina väliä, niin pakkotoimien vähentämisessä kuin missä tahansa muussakin asiassa. Ja tietenkin sillä, että osaamme tunnistaa omat asenteemme ja niiden merkityksen.

 

Tätä kirjoittaessani väitöskirjaprojektini on jo ihan loppumetreillä. Ikuisuusprojekti, jonka ei pitänyt päättyä koskaan. Tässäkin projektissa asenteella oli väliä, hyvässä ja pahassa. Vaati asennetta istua kotona tietokoneen ääressä lämpimänä elokuun iltana, tai kieltäytyä jostakin kivasta väitöskirjaan vedoten. Toisaalta koronavuosi auttoi asennoitumaan väitöskirjan tekemiseen ihan eri tavalla – eihän edes välttämättä ollut muuta mahdollisuutta kuin olla kotona. Joissakin kohdin oma kielteinen asenteeni pakkotoimien käyttöä kohtaan tuli esille ehkä liiankin paljon, ja joissakin kohdin realismi voitti. Se, näkyykö asenteeni lopullisessa tuotoksessa, jääköön lukijan (ja vastaväittäjän) pohdittavaksi.

 


Emilia Laukkanen
TtM, tohtoriopiskelija
Itä-Suomen yliopisto, hoitotieteen laitos

KUKA MÄÄRITTELEE MILLOIN TARVITTAVIA TARVITAAN?

Suuri osa meistä käyttää erilaisiin fyysisiin ja psyykkisiin oireisiin joko ilman reseptiä saatavia tai lääkärin määräämiä tarvittavia lääkkeitä. Kotioloissa ihmiset päättävät itse, milloin he näitä lääkkeitä ottavat. Väitöstutkimuksessani kiinnostuksen kohteena on se, miten tarvittavien lääkkeiden tarpeen arviointi ja käyttö tapahtuu sairaalassa, jossa kaikki lääkkeet ovat lukkojen takana potilaan tavoittamattomissa. Tutkimuksessani olen selvittänyt, miten potilaan osallisuus toteutuu tarvittavan lääkehoidon suunnittelussa ja toteutuksessa.

Potilaan osallisuus on tuttu käsite terveydenhuoltoa koskevasta lainsäädännöstä ja suosituksista. Osallisuudesta on tehty myös ansiokasta tutkimusta. Tästä huolimatta osallisuuden määrittely on edelleen vakiintumatonta ja sen merkitykset vaihtelevat niin tilanteen kuin määrittelijänkin mukaan. Sekä potilaat että terveysalan työntekijät tunnistavat potilaan osallisuuden tärkeyden, ja tutkimustieto on osoittanut sen myönteiset vaikutukset yksilöihin ja hoidon laatuun. Osallisuus voi kuitenkin helposti jäädä retoriikan tasolle, ja sen toteutuminen hoitotyön käytännöissä on tutkimusten mukaan edelleen puutteellista.

Potilaan hoito ei luonnollisesti koskaan tapahdu potilaasta irrallaan ja näin ajatellen potilaat ovat aina jollakin tavalla osallisina hoitoonsa. Hoidossa mukana oleminen ei kuitenkaan takaa osallisuuden kokemusta. Potilaan osallisuus merkitsee potilaan aktiivista roolia, hänen asiantuntijuutensa arvostamista ja yksilöllisten näkemystensä huomioimista, yhteistä neuvottelua erilaisista hoitovaihtoehdoista ja jaettua päätöksentekoa. Osallisuuden toteutumiseen vaikuttavat potilaan motivaatio ja kyvyt, mutta myös henkilökunnan toiminta osallisuuden estäjinä tai mahdollistajina. Psykiatriset potilaat on todettu osallisuuden suhteen erityisen haavoittuvaksi ryhmäksi. Mielen sairaudesta johtuvat toimintakyvyn vajeet, akuutit psyykkiset oireet sekä tahdosta riippumatta toteutettu hoito luovat haasteita potilaan ja ammattilaisten yhteistyöhön. Lisäksi psykiatrisessa hoitotyössä pitkään vallinnut paternalistinen toimintakulttuuri on jäänyt kaikumaan psykiatrisiin sairaaloihin. Tutkimusten mukaan ammattilaiset epäröivät antaa vastuuta potilaille ja päätöksenteossa korostuu ammattilaisten näkemys potilaan hyvästä.

Keräsin tutkimusaineistoni oikeuspsykiatrisessa sairaalassa, jossa hoidetaan mielen sairaudesta johtuvan syyntakeettomuuden vuoksi tuomitsematta jätettyjä rikoksen tekijöitä sekä potilaita, joiden hoito muissa sairaaloissa olisi liian vaikeaa tai vaarallista. Kunnallisesta psykiatrisesta sairaalahoidosta poiketen hoitoajat kestävät tavallisesti useita vuosia. Lääkehoito on keskeinen osa potilaiden kokonaisvaltaista hoitotyötä. Tutkimuksessani osallistujat korostivat sitä, että toisin kuin säännöllinen lääkitys, tarvittaessa annettava lääkehoito on potilaille vapaaehtoista. Osallisuuden näkökulmasta tarvittava lääkehoito on mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä niiden käyttö perustuu jokaisessa yksittäisessä tilanteessa potilaan tai hoitajan arvioon lääkkeen tarpeesta sekä päätöksentekoon lääkkeen annostelusta.

Tutkimusmatkani aikana olen toistuvasti palannut omiin työkokemuksiini hoitajana. Vuosituhannen alkupuolella pääsin vastaavana sairaanhoitajana mukaan yksikköni laatutyöhön. Eittämättä laadukasta hoitotyötä tekeville ammattilaisille oli vaikeaa nimetä toimintaa ohjaavia arvoja ja periaatteita, ja tunnistaa, miten nämä toteutuvat erilaisissa hoitotyön toiminnoissa. Tämän vuoksi näen tärkeänä, että hoitotieteellisessä tutkimuksessa lähestytään hoitotyötä ohjaavia periaatteita paitsi käsitteellisesti myös hoitotyön käytäntöjen näkökulmasta. Oman tutkimukseni toivon ja uskon tuottavan käytännön hoitotyölle merkityksellistä tietoa osallisuuden moniulotteisuudesta tarvittaessa annettavan lääkehoidon prosesseissa. Osallisuus ei ole mustavalkoinen joko-tai -ilmiö vaan pikemminkin jatkumo, jossa optimaalisin osallisuuden aste määrittyy tilannekohtaisesti. Tutkimukseni tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää kehitettäessä oikeuspsykiatrista hoitoa vastaamaan yhä paremmin potilaslähtöisen hoidon suosituksia.

Muistan ensimmäisissä ohjauskeskusteluissa saamani neuvon siitä, että väitöstutkimuksen aiheen pitää olla itselle niin kiinnostava, että se motivoi tutkijaa koko pitkän prosessin ajan. Potilaan osallisuus on kiinnostanut minua sekä hoitajana että hoitotieteilijänä. Olin kuitenkin helposti kyllästyvänä ihmisenä varautunut siihen, että tuskastun aiheeseen kuin aiheeseen ja vien tutkimukseni maaliin asti periksiantamattomuuteni motivoimana. Nyt olen havahtunut siihen, että maaliviiva häämöttää eikä kyllästymistä olekaan tapahtunut. Uskon tämän johtuvan siitä, että näiden viiden vuoden aikana olen kolmen tutkimusvaiheen kautta saanut siirtyä tarkastelemaan tutkimusaihetta aina uusista näkökulmista.

 


Kirsi Hipp
TtM, TtT-opiskelija, projektitutkija
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

Sosiaalisilla suhteilla ja verkostoilla on stressistä selviytymisessä suuri merkitys

Syöpäjärjestöt ovat toteuttaneet verkkokyselyn koskien syöpään sairastuneiden kokemuksia siitä, miten heistä on välitetty sairauden aikana ja sen jälkeen. Verkossa toteutettuun välittämiskyselyyn on vastannut yli tuhat syöpäpotilasta. Kyselyn tulokset ovat huolestuttavat. Jopa noin joka kolmas vastaajista oli tuntenut itsensä yksinäiseksi usein. Merkittävää mielestäni on se, että sairastumisen aikaan 23 prosenttia koki itsensä yksinäiseksi ja hoitojen jälkeen jopa 42 prosenttia.

Syövänhoidon jälkeen yksinäisyyden kokemus siis lisääntyy. Pohdin, että vaikuttaako tähän se, että Suomessa alalle hakeutuneet syövänhoidon ammattilaiset kykenevät hyvin tukemaan ja auttamaan potilasta hoidon aikana, mutta hoidon jälkeen potilas jää yksin. Häntä ei ohjata vertaistuen pariin, Syöpäyhdistyksen asiakkaaksi tai sovita vaikkapa häntä hoitaneesta klinikasta soittoa voinnista vielä kertaalleen. Syövänhoidon systeemistä ei tullutkaan valmista tuotetta, ehjää potilasta, vaan inhimillinen ihminen, joka tarvitsee tukea hoitojen päätyttyäkin. Tätä ajatusta vahvistaa se, että kyselyn mukaan syöpähoitojen päätyttyä yksin elävistä jopa 41 prosenttia koki usein yksinäisyyttä ja muista kuin yksin elävistä 33 prosenttia. Hyvä asia on se, että kuitenkin kolme viidestä syöpään sairastuneesta on kokenut sairautensa vaiheissa saaneensa osakseen riittävää välittämistä.

Kuva: Sasha Freemind on Unsplash

Mitä sitten on riittävä välittäminen? Entäpä välittäminen yleensä? Se on moninaista. Se on läsnäoloa, kuuntelua, kuulluksi tulemista, yhteydenpitoa, tukemista ja avun antamista. Tässä vain muutama esimerkki, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tarvitaan kuitenkin lisää tietoa ja ymmärrystä siitä, miten syöpäpotilaita voidaan auttaa ja tukea.

Väitöskirjatutkimukseni aihe pureutuu juuri tähän käsitellen parantumattomasti sairaiden syöpäpotilaiden palliatiivisen hoidon ja saattohoidon aikaisen selviytymisprosessin kuvaamista. Tutkimukseni avulla tunnistetaan parantumattomasti sairaiden syöpäpotilaiden selviytymisen osa-alueita. Tästä luonteva jatkumo on se, osin liittyen Syöpäjärjestöjen välittämiskyselyn tuloksiin, että kukaan ei sairauden aikana saisi jäädä yksin. Annetun tuen ja ohjauksen tulee olla niin hyvin kohdennettua, että jokaisella on sellainen olo, että häntä kannatellaan.

Syövänhoidon ammattilaiset ovat avainasemassa potilaan, asiakkaan, ihmisen kannattelussa. Asiantuntevan ja ammatillisen palliatiivisen hoidon yhtenä tavoitteena on turvata potilaalle ja hänen läheisilleen mahdollisimman elämänlähtöinen arki vakavasta sairaudesta ja kuoleman läheisyydestä huolimatta. Vaikka hoito olisi kuinka hyvää, ei silti aina pystytä kaikkea surua, tuskaa ja kärsimystä poistamaan.

Purkaessani tutkimushaastattelua, jossa haastateltava avaa saattohoitopotilaan arjesta omia henkilökohtaisia ajatuksiaan minulle, voi välillä hämärtyä se raja, että itse on terve ja oma arki on perheen, tutkimuksen ja työn täyttämää. Tässä järjestyksessä. Haastateltavalle, tutkimukseen osallistujalle, arki on kuitenkin hetkessä elämistä, johon sisältyy paljon luopumista. Luopumista niistä asioista, jotka meille terveille ovat itsestään selviä. Pihatyöt pitää tehdä, ruokakaupassa on käytävä, pyykkiä on pestävä ja kaivettava esiin talvivaatteet.

Nämä minun itsestään selvyyteni voivat olla parantumattomasti sairaalle niitä asioita, joita hän haluaisi tehdä mutta ei enää pysty tai ei enää ehdi. Kiire katoaa ja tulee toissijaiseksi. Kiireen tilalle hänelle tulee silti minun silmissäni jotain arvokasta, tavallisen arjen arvostamista. Kunpa sitä itsekin osaisi aina arvostaa sitä omaa ihan tavallista arkea ja ymmärtää sen merkitys itselle ilman, että kiiruhtaa hetkestä seuraavaan katsomatta toista silmiin, rapsuttamatta kissaa ja pysähtymättä siihen hetkeen, joka meillä on tässä ja nyt.

Tutkimusaiheeni on “lempilapseni”, silti huomaan välillä, että aiheen käsittely on itsellekin haastavaa ja aiheuttaa joskus jopa väsymistä. Ei ole huono asia, että sen myöntää. Se on hyvä itsekin kohdata omat tunteensa ja pysähtyä omien ajatusten ääreen. On ensisijaista keskustella omien esiin nousseista asioista läheisten, ystävien ja opiskelijakollegoiden sekä väitöskirjatutkimuksen ohjaajien kanssa.

Väitöskirjatutkijan, tohtoriopiskelijan, millä nimellä meitä sitten kutsutaankin, arki on vaikkakin työntäyteistä, niin äärimmäisen palkitsevaa ja joka päivä on erilainen. Oma tutkimus kehittyy ja saa lisää lihaa luiden päälle, kuten voisi leikkimielisesti todeta. Verkostoista on näissä blogiteksteissä aiemminkin kirjoitettu ja verkostoiden nimeen vannon minäkin. Verkostoista saa tukea ja verkostoissa pystyy itse tarjoamaan tukea.


Kuva: Shane Rounce on Unsplash

Tampereen yliopiston tohtoriseminaarit ovat mitä parhainta vertaistukea ja ohjausta. Niihin mahtuu myös hykertelyä, onnea toisten puolesta ja varautuneisuuden ropisemista kaikin puolin. Lisäksi meillä on yhteiskuntatieteiden terveystieteilijöiden verkosto, jonka kesken viestejä vaihdetaan sähköpostitse ja WhatsAppissa. Näissä verkostoissa kuulemme toistemme tutkimusten tilanteista, neuvomme toisiamme vaikkapa e-posterin teossa, tsempataan, vinkataan tulossa olevista kursseista ja opintojaksoista sekä tuetaan jaksamista väitöskirjatutkijana ilolla, tiedon jakamisella ja elämän myönteisyydellä. Stressitaso (jos sitä stressiä jollain on) vähenee ja asiat saavat oikeat suhteet. Kiitos, että olette. Tästä on hyvä jatkaa. Väitöskirjatutkimukseni pureutuu potilaan kannalta näihin samoihin asioihin. Oikeanlaista tukea ja ohjausta oikeaan aikaan, jotta sairauden selviäminen ja sitä kautta arjessa paremmin jaksaminen, olisi mahdollista.

 


Anu Viitala
Väitöskirjatutkija
Tampereen yliopisto