Demokratian ja oikeusvaltion kriisi (Tuesday)

Kiistat erilaisten poliittisten arvojen olemuksesta ja tulkinnoista ovat nousseet keskeiseksi huolenaiheeksi. Merkittäviä ongelmia ei ole vain kehittyvissä, vaan myös vakiintuneissa demokratioissa. Esimerkiksi Yhdysvaltojen poliittinen polarisaatio ja presidentinvaaleihin liittyvät erimielisyydet kertovat järjestelmätason ongelmista. Populististen ja radikaalien poliittisten liikkeiden nousu voidaan tulkita osaksi tätä kehityskulkua.

EU on pyrkinyt korjaamaan yhteisen arvoperustansa rappeutumista kehittämällä uusia toimintatapoja ja välineitä arvojen toteutumisen varmistamiseksi. Tilanne on johtanut jyrkkään vastakkainasetteluun Unionin ja tiettyjen jäsenmaiden, kuten Unkarin ja Puolan, välillä. Asetelma on näkynyt esimerkiksi kiistassa oikeusvaltioperiaatteen noudattamisen sisällyttämisestä osaksi EU:n budjettivarojen käyttöä.

Arvojen kunnioittamisen ja vahvistamisen ohella on myös tärkeää tarkastella arvoihin liittyviä määritelmiä ja tulkintoja. Usein arvoista keskustellaan varsin yleisellä tasolla ilman tarkkaa tai yksimielistä kuvausta niiden sisällöstä. Onkin tärkeää kysyä, mistä oikeastaan puhumme käyttäessämme käsitteitä demokratia, ihmisoikeudet tai oikeusvaltio? Minkälaisia kiistoja ja ongelmia arvojen tulkinnoista ja eri tulkintojen edistämisestä seuraa? Miten ja miksi toimijat pyrkivät määrittelemään arvoja omista lähtökohdistaan?

Haemme ehdotuksia arvojen kunnioittamiseen ja valvontaan liittyvistä ongelmista. Paperit voivat liittyä toimijuuteen laajemmin, yksittäisiin arvokysymyksiin tai tapaustutkimuksiin. Toivomme myös muita toimijoita (valtioita, järjestöjä, yksilöitä) arvojen näkökulmasta käsitteleviä papereita samoin kuin demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen tarkastelua sinänsä. Paperit voivat olla suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi.

Puheenjohtajat:

Heino Nyyssönen (YTT), Yliopistonlehtori (valtio-oppi), Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Turun yliopisto, heino.nyyssonen@utu.fi

Hanna Tuominen (VTT), Yliopistonlehtori (maailmanpolitiikka), Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto, hanna.t.tuominen@helsinki.fi

Jussi Metsälä (YTM), Väitöstutkija (kansainvälinen politiikka), Johtamisen ja talouden tiedekunta, Tampereen yliopisto, jussi.metsala@tuni.fi

Paperit

Demokratia, oikeusvaltio ja EU:n itäiset jäsenmaat

Heino Nyyssönen (YTT), Yliopistonlehtori (valtio-oppi), Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Turun yliopisto, heino.nyyssonen@utu.fi

Oikeusvaltioperiaate puhuttaa niin Suomessa kuin muuallakin maailmalla. Viimeksi asetelma on näkynyt kiistassa oikeusvaltioperiaatteen noudattamisen sisällyttämisestä osaksi EU:n budjettivarojen käyttöä. Tilanne on johtanut jyrkkään vastakkainasetteluun Unionin ja jäsenmaiden, kuten Unkarin ja Puolan, välillä.

Tutkimuspaperi käy läpi viime syksynä julkaistut EU:n oikeusvaltioraportit vuonna 2004 ja sen jälkeen Unioniin liittyneiden maiden osalta. Kun lähtökohtaisesti kysymys on tilanteesta eri maissa, missä määrin vertailut ovat yhtäpitäviä eri toimijoiden välillä? Millä tavoin demokratian ja oikeusvaltion kytkös näkyy EU:n raporteissa? On myös tärkeää kysyä, mistä oikeastaan puhumme käyttäessämme käsitteitä demokratia, ihmisoikeudet tai oikeusvaltio.

Paperi ehdottaa puhunnan erottelemista laajaan ja suppeaan oikeusvaltioon. Jälkimmäinen viittaa oikeuslaitoksen toimintaan, kun edellinen ottaa huomioon myös kansalaisyhteiskunnan, median ja lehdistönvapauden. Menetelmiltään paperi on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, joka yhdistelee horisontaalisesti retoriikan ja käsitehistorian ulottuvuuksia tarkastellakseen, voiko oikeusvaltiosta olla olemassa erilaisia käsityksiä.

Demokratian harmaa vyöhyke

Jussi Metsälä (YTM), Väitöstutkija (kansainvälinen politiikka), Johtamisen ja talouden tiedekunta, Tampereen yliopisto, jussi.metsala@tuni.fi

Vaalien järjestäminen on nykyisin yleistä niin vakiintuneissa demokratioissa kuin myös autoritäärisissäkin valtioissa. Hallintomuotoja tarkasteltaessa vaalien olemassaolo ei kuitenkaan riitä ainoaksi kriteeriksi, ajoittaisten vaalien järjestäminen ei vielä takaa hallinnon oikeudenmukaisuutta, vallanjakoa, kansalaisoikeuksia tai oikeastaan mitään muutakaan, mitä yleisesti pidetään vakiintuneen perustuslaillisen hallinnon kriteereinä. Siksi onkin tärkeä miettiä, miten erilaisia hallintomuotoja on mahdollista vertailla keskenään tai edes luokitella. Esimerkiksi Democracy Index 2020 jakaa maailman valtiot neljään eri ryhmään: täydet demokratiat (23 valtiota), puutteelliset demokratiat (52), hybridihallinnot (35) ja itsevaltaiset hallinnot (57). Ääripäät ovat perustaltaan varsin selkeät, mutta väliin jäävät kategoriat kattavat laajan ja sekaisen joukon valtioita aina Yhdysvalloista ja Ranskasta (ensimmäiset puutteelliset demokratiat) Norsunluurannikkoon ja Nigeriaan (viimeiset hybridihallinnot).

Missä vaiheessa hallinnon luonne on niin heikosti demokraattinen, että sitä on pidettävä jonakin muuna hallintomuotona? Tai milloin itsevaltainen järjestelmä on niin heikko, että se alkaa jo vähitellen muistuttaa demokraattista? Vai onko tällaista rajaviivaa edes mahdollista löytää jatkuvasti kehittyvästä prosessista? Joka tapauksessa vaalien lisäksi tarvitaan useita lisäkriteerejä, jotta minkään tietyn valtion hallintoa olisi mahdollista määritellä mitenkään tarkasti jatkumolla täydestä demokratiasta aina diktatoriseen sortovaltaan.

Tämä paperi keskittyy tarkastelemaan nimenomaisesti tähän ääripäiden väliin jäävää harmaata vyöhykettä, toisin sanoen valtioita, jotka eivät selkeästi ole demokratian mallimaita, mutta eivät myöskään täysin itsevaltaisia, kutsutaan näitä valtioita sitten millä tahansa lukuisista käytössä olevista termeistä. Paperi keskittyy käsittelemään erilaisia luokitteluvaihtoehtoja sekä tutkimuskirjallisuuden että moninaisten kansainvälisten indeksien valossa.

Miksi uskonto parlamenteissa ei kiinnosta juuri ketään?

Tuomas Äystö, Tutkijatohtori, uskontotiede, Kulttuurien tutkimus, Helsingin yliopisto, tuomas.aysto@helsinki.fi

Yhtäältä erilaisten lainsäädäntövaltaa käyttävien tahojen tutkimus on aina ollut osa politiikantutkimusta, ja toisaalta uskonto ja politiikka on teemana kansainvälisesti melko merkittävä juonne esimerkiksi populismin ja äänestyskäyttäytymisen tutkimuksessa. Nämä kaksi piirrettä eivät kuitenkaan tällä hetkellä kohtaa. Toisin sanoen uskontoa parlamentaarisessa ympäristössä tutkitaan yllättävän vähän. Esitelmässäni pohdin Helsingin yliopiston LegitRel -tutkimushankkeen puitteissa yhdessä Titus Hjelmin kanssa tekemäni selvityksen tuloksia, joiden mukaan kolme keskeistä uskonnon ja politiikan teemoihin keskittynyttä vertaisarvioitua kv-lehteä (Religion and Politics, Journal of Church and State ja Religion, Politics ja Ideology) ovat julkaisseet hyvin vähän parlamentaarista aineistoa pääroolissa hyödyntävää tutkimusta. Epäsystemaattinen katsaus uskontoa ja politiikkaa puiviin käsikirjoihin tuottaa saman vaikutelman. Otan huomioon sen, että uskonto aiheena ei yleisesti ole kovin merkittävä yhteiskuntatieteissä. Mietin myös muita mahdollisia syitä tälle ilmiölle sekä perusteluita sille, miksi uskontoon parlamenteissa kuitenkin kannattaisi kiinnittää huomiota. Yksi perustelu on, että vahvasti uskontoon kiinnittyvät ”kulttuuriset syyt” selittävät uusien tutkimusten mukaan nationalistiset populismin nousua Euroopassa ja Yhdysvalloissa esimerkiksi taloudellisia syitä paremmin. Toisaalta arvot ja identiteetit laajemmassa mielessä ovat merkittävä nykypolitiikan juonne, ja ne ovat olleet tärkeässä roolissa esimerkiksi Euroopan integraation kyseenalaistumisessa. Näin siis myös uskonto kannattaa nähdä osana liberaalin demokratian kriisiytymisen tematiikkaa.

Politiikasta kadonneet kaupungit

Mari Vaattovaara, Anssi Joutsiniemi & Jenni Airaksinen, P.O. Box 64
FIN-00014 University of Helsinki, Finland

Kaupunkien rakentamisen tapa on muuttunut. Sekä kaupunki toiminnallisena kokonaisuutena että sen ohjaamisen, kehityksen ja oikeuttamisen logiikat ovat muuntuneet. Poliittiset tavoitteet ovat monimutkaistuneet ja monet kehityksen ajureista kansainvälistyneet. Tässä muutoksessa olemme kadottaneet paitsi itse kaupungin, myös lähiympäristön laadun ja inhimillisen asumisen tarpeet – ainakin niiden seurannan.

Kaivaessamme kaupunkien roolia politiikassa ja käytyämme läpi mittavan joukon suunnitteluasiakirjoja, politiikkaperusteita, lakimuutoksia ja uusia ohjelmia, olemme törmänneet epäselvään tilanteeseen. Kaupungin muodostumisen tapa jää epäselväksi – vaikkakin se esineellistyy asukkaiden elinympäristöksi.  Tavoitteiden toteutumista tai laatua ei myöskään tavata arvioida.

Hyvinvointiyhtenäiskunnan ja aluepolitiikan synnyttämät tarpeet, logistiikan ja liikenteen suunnittelun voimakeinot ja talouden realiteeteista irtaantuneet kohtuuhintaisuuspuheet ovat osaltaan ajaneet muutosta. Välineet ja käsitteet, joilla olemme tottuneet kaupunkeja ja elinympäristöämme jäsentämään eivät tunnista omia juuriaan ja lopputulos on ehkä sujuvaa, mutta myös monelta kannalta epäselvää ja epätyydyttävää.

Paperissamme käymme läpi kaupunkien hallinnon kehityksen autonomisesta paikallishallinnosta hyvinvointivaltion yhdenmukaistuvien ja jatkuvasti lisääntyvien velvoitteiden kasvottomaksi kantajaksi ja nostamme esiin myös kysymyksen hallinnollisen toiminnan ja poliittisen ohjaamisen legitimiteetistä. Kuvaamme samalla, kuinka kaupunkirakentamisen lainsäädäntö on kehittynyt paikallisen rakentamisen ja elinympäristön järjestämisestä yleiseksi erilaisia yksityiskohtia määrittäväksi ympäristölaiksi.  Samalla se on muuntunut ohjausvaikutuksiltaan huonoksi työkaluksi hallinnoinnille, jossa kaikki tulevaisuutta koskevat puheenvuorot tulkitaan ”suunnitteluksi”, vaikka itse laki on joka lisäyksen jäljiltä yhä repaleisempi.

Väitämme, että kaupunkikehityksen ohjauspyrkimykset ja hallinnollinen yhteistyö eivät muodosta tunnistettavissa olevaa loogista hahmoa – vaan kumuloituneiden institutionalisoituneiden rakenteiden muodostaman hyhmän. Suomalaisen politiikan ja lainsäädännön tunnistamasta kaupungista on muotoutunut hallinnollinen entiteetti, joka ei enää vuosikymmeniin ole kyennyt pitämään sisällään ylipaikalliseksi muuntuneen kaupungistumisen ulottuvuutta, ei sosiaalisen, ei fyysisen eikä taloudellisen todellisuuden osalta.

Trumpin hyökkäys demokratiaa vastaan: Vaalivilppimallin kehittelyä

Maria Annala, Vieraileva tutkija, Ulkopoliittinen instituutti, Globaali turvallisuus -ohjelma, Yhdysvaltojen politiikan ja vallan tutkimuskeskus

Vuonna 2020 Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump käynnisti ennennäkemättömän vaalivilppikampanjan varmistaakseen itselleen toisen kauden presidenttinä vaalituloksesta riippumatta.

Tässä paperissa pyritään vastaamaan kolmeen kysymykseen: 1) Mitä keinoja Trump käytti vaalivilppikampanjassaan? 2) Miltä osin hänen menetelmänsä muistuttivat aiemmin eri puolilla maailmaa käytettyjä vaalivilppimenetelmiä? Ja 3) Minkälaisia yhtymäkohtia hänen vaalivilpissään on ulkovaltojen harjoittaman vaalihäirinnän kanssa? Näihin kysymyksiin vastaamiseksi paperissa esitetään uusi malli kuvaamaan Trumpin vaalivilppikampanjaa.

Paperissa todetaan, että Trump käytti seitsemää eri menetelmää: 1) disinformaatio, 2) äänestämisen vaikeuttaminen, 3) uhkailu ja väkivalta, 4) puolueen sisäinen painostaminen, 5) hyökkäykset valtion instituutioita vastaan, 6) demokratian normien rikkominen ja 7) ehdokkaan ja ulkovaltojen väliseen salaliittoon pyrkiminen.

Trump yhdisti vaalivilppikampanjassaan a) vanhoja, tuttuja vaalivilppikeinoja (1, 2 ja 3), b) demokraattisesti valittujen, enemmän tai vähemmän autoritääristen valtionpäämiesten viime aikoina suosimia menetelmiä (4 ja 5) sekä ulkovaltojen vaaleihin sekaantuvien valtioiden vaalihäirintäkonsteja (1 ja 7).

Trump oli 2000-luvun ensimmäinen valtionpäämies, joka pyrki laajamittaiseen vaalivilppiin vakiintuneessa länsimaisessa demokratiassa. Hänen epäonnistunut yrityksensä toi esiin konstitutionalismin ja horisontaalisen vastuuvelvollisuuden merkityksen. Jos Trumpin vaalivilppikampanjasta tulee esikuva autokraattisuuteen pyrkiville valtionpäämiehille hauraammissa demokratioissa, he saattavat hyvinkin onnistua vaalivilpissä Trumpin reseptillä.

Trumpin vaalivilppiyritys sekä lujitti että heikensi Yhdysvaltojen demokratiaa. Yhtäältä instituutiot osoittivat vahvuutensa, kun ne onnistuivat torjumaan sisältäpäin tulevan hyökkäyksen, jota ohjailtiin maan korkeimmalta paikalta. Toisaalta kuitenkin Trump onnistui luomaan vaihtoehtoisen todellisuuden, johon moni häntä äänestäneistä uskoo edelleen. Sen myötä Yhdysvaltojen kansa on sirpaloituneempi kuin koskaan maan modernissa historiassa ja merkittävä osa kansasta on menettänyt uskonsa maansa vaalijärjestelmään. Yhdysvaltojen demokratian tulevaisuuden kannalta tilanne on pahaenteinen. Yhdysvaltalaisten todellisuudet erkanevat toisistaan koko ajan enemmän, mikä tekee liittovaltiosta epävakaamman.

Tätä kirjoittaessa Yhdysvaltojen senaatti on todennut Trumpin syyttömäksi kapinaan yllyttämiseen, mutta hän saattaa yhä joutua vastaamaan vaalivilppiyrityksestään oikeudessa. Jos Trump ei joudu vastuuseen teoistaan, hänen vaalivilppikampanjastaan tulee vaarallinen ennakkotapaus, joka voi muuttaa pysyvästi yhdysvaltalaisten käsityksiä siitä, millaisin keinoin ehdokkaan on hyväksyttävää taistella vaalivoittonsa puolesta.

Oikeusvaltioperiaatteen puolustajat Euroopan unionissa

Hanna Tuominen, yliopistonlehtori (maailmanpolitiikka), Helsingin yliopisto, hanna.t.tuominen@helsinki.fi

Oikeusvaltioperiaate on yksi Euroopan unionin perusarvoista ja sen kunnioittaminen on asetettu Unionijäsenyyden ehdoksi. Oikeusvaltioperiaatteen kunnioittaminen on myös demokraattisten yhteiskuntien toiminnalle keskeinen lähtökohta. Viimeisen vuosikymmenen aikana oikeusvaltioperiaatteen noudattaminen on heikentynyt joissakin jäsenvaltioissa. Kehitys on murentanut EU:n jäsenvaltioiden luottamusta toistensa oikeusjärjestelmiin ja myös laajemmin kansalaisten luottamusta oikeuksien toteutumiseen.

EU:ssa onkin käynnistetty useita toimia oikeusvaltioperiaatteen vahvistamiseksi. Toimet vaihtelevat pehmeämmistä vertaisarvioinneista kovempiin rikkomustoimiin. Myös eri toimijat ovat aktivoituneet oikeusvaltioperiaatteen puolustamisessa. Tässä paperissa tarkastellaan oikeusvaltioperiaatteen vahvistamista toimijakohtaisen analyysin kautta. Ensisijaisessa roolissa on komissio, jonka tehtävänä on EU:n perusarvojen toteutumisen laajempi valvonta. Toiseksi Euroopan parlamentti on tullut tunnetuksi keskeisenä EU:n arvoja, kuten oikeusvaltioperiaatetta, puolustavana instituutiona. Kolmanneksi on tärkeää arvioida EU:n neuvoston toimet oikeusvaltioperiaatteen edistämiseksi. Neuvostossa eri jäsenmaat ovat aktivoituneet oikeusvaltioperiaatteen vahvistamiseksi eri tavoin mm. puheenjohtajuuskausillaan.

Paperi tarkastelee aluksi eri toimijoiden lähtökohtia ja legitimiteettiä oikeusvaltioperiaatteen puolustamisessa. Tämän jälkeen tarkastellaan yksityiskohtaisemmin eri välineitä, joita nämä ”oikeusvaltioperiaatteen puolustajat” ovat edistäneet. Lopuksi paperi arvioi toimien merkitystä oikeusvaltioperiaatteen vahvistamisessa.